Kastan sinut Äiti Vaan

Meillä oli ristiäiset lauantaina. Piiperö sai nimen ja täällä blogimaailmassa hänet voidaan tästä eteenpäin tuntea Jasuna. Päivänsankari protestoi seurakuntaan liittämistään äänekkäästi ja pitkään. (Note to self: olisi ehkä hyödyllistä yrittää sinnikkäämmin opettaa tuttia, jos joskus lapsia siunaantuisi lisää.) Nyt vieraat saivat poimia kapinetta jaloistaan, minä kaivelin siunauksen aikaan tuttia kummin rintamukselta ja ajattelin mielessäni, että tuleepa ainakin ikimuistoisia otoksia, kun äiti vaikuttaa puristelevan kummitädin rintoja. Kukaan ei varmaan kuullut tyypin nimeä papin sen mainitessa ensimmäisen kerran, kun en itsekään sitä kunnolla hahmottanut, vaikka seisoin vieressä. (Onneksi otimme kakkuun nimilaatan, jonka tosin senkin onnistuivat leipomossa sössimään. Mies soitti aamulla ja totesi, että huolellisesta tavaamisestani huolimatta ovat kirjoittaneet nimen väärin. Paikalla ollut leipuri paikkasi tilanteen ja lopputulos oli ihan mukiinmenevä ja tuotti meille huomattavan alennuksen kakkujen hinnasta.)

Itse kastetoimituksessa olimme sopineet, että Sisu saa kuivata Jasun hiukset. Isoveli suhtautui tehtäväänsä asiaan kuuluvalla vakavuudella ja kuivasi oikein kaksin käsin, mutta hellästi. Illalla kysyi vielä multa, tuleeko se isokätinen muurari vielä meille. Kesti hetken, että ymmärsin Sisun tarkoittavan pappia. Isokätisyys selittyi sillä, että pappi lapsivieraiden määrästä innostuneena halusi leikkiä Jumalan kämmenellä -laulun. Sitä, miksi Sisu kuvitteli papin olevan muurari, en osaa selittää millään järkimaailman jutulla (paitsi että meillä ei arvatenkaan käydä usein kirkossa...). Hyvin tarkasti Sisu kuitenkin seurasi toimitusta, mistä kielinee jo sekin, että vieraiden lähdettyä Sisu meni kastepöydän luo ja totesi, että haluaa "laittaa pappan tukkaan vettä". Siinä sitten siveli kolme kertaa (isän ja pojan ja pyhän hengen nimeen) veteen kastetulla kädellä pappan päätä. Kysyin, mikä nimeksi tuli. "Pappa vaan", totesi poika. Sen jälkeen kasteen saivat "mummu vaan", "istä vaan" ja "äiti vaan". 

Huomenna onkin jo kaksikuukautisneuvolan vuoro. Mihin se aika oikein rientääkään?

Hengissä ollaan, vaikkei sitä päivitystahdista ehkä uskoisikaan. Aika tuppaa vain kulumaan muissa merkeissä hyvin joutuisasti, eikä ihan joka hetki tule tehtyä mitään. (Jos siis sattuu niin hassusti käymään, että on vähän "vapaata" aikaa ja syli on tyhjänä.)

Kokonaisuudessaan meidän arki alkaa asettua uomiinsa. Rytmit ovat palanneet Sisun kohdalla normaaliin, uhmakkuus laskenut vauvan tuloa edeltävään aikaan, unille nukahdetaan ja omassa sängyssä nukutaan hyvin. Vauva kasvaa, nukkuu hänkin hyvin (viime viikolla meni yhtenä yönä kokonaiset kuusi tuntia putkeen), hymyilee kuin Ipnos-keksi (itselle huomioksi: ensihymyt saatiin neljän ja puolen viikon kypsässä iässä) ja viime päivinä on alkanut äännähdelläkin jo enemmän. Kohta meillä asunee jokeltava vauva. En muistanutkaan, miten hauska ääni tuollaisesta pienestä tyypistä lähtee. Sisu on siis oma itsensä ja vauvakin on osoittautumassa varsin valoisaksi ja valovoimaiseksi persoonaksi. 

Ensi viikon lauantaina on luvassa ristiäiset. Kaikki muu paitsi siivous - joka on pakko tehdä vasta, kun vierailla on toinen jalka ovesta sisällä, muuten parivuotias ipana ja kaksi karvanlähtöistä koiraa tekevät puhtaista lattioista selvää alta aikayksikön - ja mun omat vaatteet alkavat olla hanskassa. Miehelle jo vähän pohjustin, että viikonloppuna voitaisiin mennä täydentämään mun vaatekaappia, joka on vähintäänkin surullinen ilmestys. Raskauksien välillä en hirveästi ostanut uusia vaatteita ja kotona ollessa tulee monesti kuljettua, no, ei niin hemaisevan näköisenä. Siistien perusasujen ja jonkun juhlamekon lisäksi tarvitaan siis myös mukavantuntuiset ja silmälle helpot kotivaatteet. (Onneksi verottaja muistaa minua varsin avokätisesti tänä vuonna.)

Kuten ylläolevasta aihepiiristä voi päätellä, elo pyörii tällä hetkellä pitkälti hyvin arkisissa asioissa. Työjuttuja olen tehnyt - siis sitä iänikuista väitöskirjan käsikirjoitusta viimeistellyt ja perannut kielentarkastajan kommentteja - iltaisin, lasten päiväunien aikaan ja ehkä vähän myös öisin... Toisaalta työ on myös mun henkireikä. Tällä hetkellä en niinkään kaipaa toisten äitien vertaistukea - ei silti, etteikö sitä olisi hauska saada aina välillä - vaan aivotoimintaa vaativaa keskittymistä ja omien ajatusten kanssa yksinoloa sekä toisten aikuisten kanssa juttelua jostain ihan muusta kuin lapsiperhearjesta. Sitä kun riittää ihan muutenkin, niin ei kai siitä jatkuvasti tarvitse jauhaa? Vauvan kanssa oltiin kuuntelemassa kolmisen viikkoa sitten ystävän väitöstilaisuutta ja hyvin pikkumies jaksoi sivistyä. Muutaman kerran päästeli haisevia vastalauseita, mutta eivät ne näyttäneet kantautuvan salin etuosaan asti. Pikkuveikka aloitti siis yliopistoelonsa Sisua aikaisemmin - Sisu oli sentään seitsenviikkoinen ensimmäisessä rahoituspalaverissaan, kun tämä toinen ehti vain kypsään viiden viikon ikään. Ehkä meilläkin kasvaa pari tyyppiä, jotka aikanaan soittavat äidin töihin ja kysyvät onko Wittgenstein paikalla, kun luulevat sitä työkaveriksi. Tosin W:n sijasta meillä taidettaisiin kysyä Nancya. (Riittääköhän lasten aivopesu ja eksistentiaalifilosofiaan perehdyttäminen huostaanoton syyksi, vaikka karppaus ei riittänytkään... Siis oikeasti: karppaus?) 

Työjuttuihin syventyminen merkkaa toisaalta taas sitä, että täälläkään en jaksa kamalasti kirjoitella omista ajatuksistani muun kuin lasten ja arjen suhteen, mikä taas on tylsää luettavaa. (Joku kerta piti kirjoittamani liivinsuojuksista ja siitä, miksi ihmeessä esim. Libero tekee omiinsa "nännit". Haluaako joku ihan tosissaan, että ne ovat näkyvillä? Ei sillä, jos Jonna Tervomaa -tyyliin omat nännit näkyvät vaatteiden alta, niin ok - mutta että koska omat ovat peitossa, niin valmistaja on ystävällisesti lisännyt sellaiset suojiinsa. Outoa, etenkin kun ainakin mulla mokomat kapistukset pakkaavat vaeltamaan paikoiltaan, jolloin tuloksena on karsastavat rinnat. Tai pahimmillaan/parhaimmillaan efekti, että on neljä nänniä. Hemaisevaa.)

Imetyksestäkin on pitänyt kirjoittaa, mutta koska se sujuu tällä hetkellä mallikkaasti, mitäpä tuosta kirjoittamaan. Pikkutyyppi oli viimeisessä neuvolassaan (6vko) 56 senttinen ja painoi 4885g, eli sellaista sentti&300g/vko tulee lisää fyysiseen olemukseen. Sen verran hormonit viiraavat päätäni, että olen jo miehelle puhunut äitiyden ihanuudesta ja vauva-ajasta sekä kolmannen lapsen option pitämisestä avoimena. Mies hieroo suolaa haavoihin aina silloin, kun (hyvin harvoina) öinä olen kiroillut ja päästellyt perkeleitä lasten heräillessä vuorotellen tai kun molemmat huutavat pää punaisena kuka mitäkin, eikä itseltäkään ole kaukana, ettenkö antaisi tulla täyslaidallista. Mutta kun ne ovat vain niitä ohimeneviä hetkiä ja pääosa elosta on jotain muuta. Tämänpäiväisessä jälkitarkastuksessa gyne kuitenkin markkinoi kovasti hormonikierukkaa, joka on teholtaan sterilisaatioon verrattava ehkäisykeino. Kun kerroin miehelle tästä, totesi ettei ensimmäisen lapsen jälkeen tästä puhuttu neuvolan taholta mitään, nyt on jotenkin automaattinen oletus, että lapset ovat tässä ja tarvitaan ehdottoman varmaa ehkäisyä, ettei tule vahinkoja. Tämä siis kysymättä naiselta itseltään yhtään mitään, eikä indikaationa siitä, että kaikkien naisten - minä mukaanlukien - tulisi suoltaa jälkeläisiä tauotta. 

Vielä loppuhuomioksi itselle: tämä syksy on ollut tähänastisen elämäni helpoin kaamoksen suhteen. En ole kunnolla edes ennättänyt asiaa ajatella, eikä pimeyttä ja märkyyttä ole ehtinyt surra. Hyvin poikkeuksellista. Kerrassaan kummaa.

Aika juoksee

Kiirettä pitää, kun en tunnu ikinä ennättävän tai jaksavan päivitellä meidän kuulumisia. Päivät kuluvat ihan toisenlaiseen päivittelyyn: sekä Sisun väsymyksen laukaisemien uhmaraivareiden että Rusinan käsittämättömän nopean kasvun ihmettelyyn. Pienimmät vaatteet ovat jo auttamattoman pieniä, vastasyntyneen punaisuus muisto vain ja vauvanpyöreys alkaa jo vallata alaa myös raajoissa, jotka vielä tovi sitten olivat pelkkää luuta ja nahkaa. Jotenkin Sisun aikaan odotin innolla aina seuraavaa kehitysvaihetta ja kasvua, nyt vain tahtoisin jarruttaa ja painaa mieleen kaiken pikkuvauva-arjesta sekä vauvan ihanan tuoksun. Mutta aika vain kulkee eteenpäin ja vauvani (molemmat) kasvavat auttamatta.

Rusinan ristiäisiin sain kutsut tehtyä ja lähetettyä. Nyt pitää miettiä tarjoiluita ja sitä, olenko valmis tekemään mitään itse - etenkin kun ne ikkunatkin odottavat putsausta kärpäsenjätöksistä. Jouluvaloja tekisi mieleni vähän viritellä jo ulos. Ainakin lyhdyt pitää huomenna ripustaa terassille. Mies palaa töihin maanantaina ja minä jään kotiin. Jotenkin sekin on ajatus, jota en aivan ole sisäistänyt. Jollain tasolla ajattelen, että työ kutsuu kohta muakin ja elämä palaa niille uomilleen, joille se oli vuodessa asettunut. Tuntuu oudolta - ja ihan mukavalta - että niin ei ole. 

Sisu kuitenkin jatkaa hoidossa kolmipäiväisenä. Yllättävää kyllä en millään raaskisi häntä sinne viedä, vaikka tyyppi lähtee mielellään leikkimään ja pelmuamaan muiden kanssa. Saa siellä virikkeitä päiväsaikaan vähän toisella tavalla kuin kotona, kun äiti imettää vauvaa vielä kovin usein. Torstaina suuntaan lasten kanssa mummulaan, kun arki ei ihan moitteettomasti vielä ole löytänyt rytmiään tai solju sujuvasti. Sisu kaipaa selvästi enemmän huomiota erityisesti ruoka- ja uniaikoina ja on alkanut esittää vilkkaan mielikuvituksensa kudelmia oikein urakalla. Tänään meillä mönki lattialla ja matoilla ensin skorpioneja (viime viikolla katseltiin Avaraa Luontoa, jossa mangustit söivät moisen otuksen) ja sitten ötököitä. Joku ilta tyyppi juoksenteli eestaas aulaa ja huusi "Suomenmaan tietäjä, se on se Vipusen Antejo" (mies on tosiaan lukenut hänelle Koirien Kalevalaa). Mitä Sisu kuulee tai näkee, tuntuu siirtyvän jollain viiveellä hänen toimintaansa. Miehelle Sisu hermostui, kun tämä ei ymmärtänyt, mikä oli hukassa, kun Sisu kyseli "Eetu Tääsälän" perään. Mies ei hoksannut, että Sisu oli ristinyt norsunsa Eetu Kärsäläksi, eikä löytänyt sitä mistään. Herkkä poika, jolla leikkaa aika vikkelään tuo meidän Sisu. 

Iltaisin on meillä saatu nauttia maailmojajärisyttävistä raivareista. "En haluu", "haluun", "ei itinä (ikinä)" -tyyppiset kiljuntasessiot eivät ole mitenkään harvinaisia enää, joskaan eivät myöskään kestä kovin pitkään. Yleensä ne päättyvät joko jäähypenkin kautta tai jo ennen sitä niiskutukseen "haluun äitin sylyyn". Sylissä ja silittelyllä sekä lempeällä jutustelulla päästään kriisistä yli. Tänään pitkästä aikaa iltapuuhat saatiin suoritettua mukisematta ja uni tuli jo ennen puoli yhdeksää. Nykyään Sisu kuitenkaan ei kelpuuta isäänsä nukuttamaan (lukemaan satua ja istumaan viereen), vaan haluaa, että äiti tulee. Toisinaan siis imetän samalla ja istun Sisun seurana. Jonkun ajan kuluttua ajateltiin kyllä hivuttautua aina pidemmälle sängystä ja lopulta jättää Sisu itsekseen nukahtamaan. Nyt kun olen asiaa esittänyt tai yrittänyt, saan vastaukseksi lohduttoman lauseen "En halua jäädä ytsin, en pääjää ytsin. Haluun olla äitin lähellä." Mun sydän ei kestä ajatusta, että Sisu kokisi itsensä hylätyksi, joten istun kiltisti unimattia odottamassa. Ehkä annan lapsen manipuloida itseäni, who cares. Nyt saan ainakin paremman omatunnon ja voin lohduttautua sillä, että yritän parhaani mukaan vastata lapsen läheisyyden tarpeeseen. 

Vauvikkeli (kuten Sisu Rusinaa kutsuu) on Sisulle tosi tärkeä. Vauvaa silitetään, suukotetaan, halitaan, pidetään sylissä. Lisäksi lauletaan, leikitetään, katsellaan ja kutsutaan "kuutaseksi" (kultaseksi). Vauva vain kärsii melkoisista masuvaivoista, jotka tekevät toisista päivistä silkkaa huutoa. Vauvahieronnassa käytiin torstaina ja maanantaina mennään toista kertaa. Toivottavasti siitä saataisiin apu tilanteeseen. Yöt kuitenkin sujuvat pääosin kovin hyvin. Viime yönäkin pisin pätkä unta oli puoli kolmesta seitsemään. Mielestäni vallan mainiosti noin pienelle ihmiselle. Sisu söi yöt läpeensä ja rintatulehdusten vuoksi herätyskello soi ensimmäiset viikot joka toinen tunti. Rusina on ilmeisesti veljeään innokkaampi ruokailija tai sitten keho muistaa tehtävänsä ja toimii nyt paremmin, sillä ainakaan vielä (kopkop) ei ongelmia ole ollut. 

Synnytyksen loki ja ensimmäiset päivät kotona

Nyt vähän tarkempi - tai ehkä jopa piinallisen yksityiskohtainen ja silti sekava - kuvaus synnytyksestä ja lopuksi muutama sananen kotielämän ensimmäisistä päivistä. (Laitetaan kaunokirjallisen otteen puute väsymyksen ja hormonihuurujen piikkiin ainakin tällä erää...)

Viikko sitten maanantai-illalla totesin miehelle, että on onni, ettei ole juurikaan supistellut ja että toivottavasti synnytys käynnistyisi/käynnistettäisiin vasta viikon päästä, jotta ehtisin kunnolla palautua flunssan rasituksista ja keräillä voimia kolmipäiväisen kuumeen jäljiltä. Ehkä jos olisin ollut hiljaa herra Murphy ei olisi kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, mutta kuinkas ollakaan, synnytys käynnistyi muutaman tunnin kuluttua tuosta toiveesta. Heräsin aamuyöllä lievään jomotukseen alavatsalla, mutta taisin nukahtaa vielä toviksi. Puoli neljältä oli jo pakko nousta ylös, ja vatsakin oli vähän sekaisin. Hetken harkitsin, josko olisin palannut sänkyyn ja yritinkin laittaa pötkölleen, mutta sen verran pakotti, että uni oli kaikonnut. Tökkäsin miestä kylkeen ja sanoin siirtyväni särkyineni istumaan aulan keinutuoliin. Surffasin pari tuntia netissä, kellotin supistuksia, joiden vaihteluväli oli tuolloin 4:30-6 minuuttia, kestoltaan jokainen noin 40-60 sekuntia. Lueskelin parit muotiblogit, googlasin synnytyksen käynnistymisen, tutkin ohjeita, milloin sairaalaan pitäisi oikeasti lähteä, pakkasin sairaalakassini ja Sisun hoitovaatteet. Keinuttelin ja puhisin. Kuudelta - puoli tuntia ennen herätyskellon soittoa - ajattelin pitää miehelle tilannetiedotuksen. (Salaa olin toivonut ja ajatellut, että ukkeli olisi noussut jo tuolloin ennen neljää ja jutustellut kanssani, mutta mitä vielä, vaipui kipuilmoitukseni jälkeen taas autuaaseen tajuttomuuden tilaan, josta en viitsinyt vielä häntä repiä ylös. Jos vaikka joutuisikin lähtemään töihin vielä seuraavana aamuna, ja reissupäiväkin oli ajomatkoineen tiedossa.) No, kuudelta mies oli edelleen sikiunessa, kun totesin, että sitähän voisi jo vaikka herätä. Kysyi minulta, miksi. Tiuskahdin jotain tyyliin: "no aivan sama mulle, nuku sitten", jolloin tuo onneksi ymmärsi könytä ylös ja pukeutua. Puhisin ja istuin keinutuolissa. Kellotin parit supistukset väleiltään 3:30-5 minuuttia. Sovittiin, että soitan varmuudeksi sairaalaan ja kysäisen mielipidettä. Sain ohjeeksi ottaa parit Panadolit ja mennä suihkuun, jos kuulemma on tosi kyseessä, supistukset eivät siitä laannu. Reilu tunti myöhemmin soitin uudelleen ja sanoin, ettei noilla toimilla ollut merkitystä omaan olooni, ja että voisimme tulla kuitenkin näytille ihan oman mielenrauhamme vuoksi. Soitin mummulle ja pappalle ja pyysin valmistautumaan hakemaan Sisun hoitopäivän päätteeksi kotiin, jos me joutuisimme jäämään sairaalaan. 

Sisun hoitopaikan ovella olimme varmaan tasan kahdeksalta (sovittu aloitusaika), ja mies totesi tädille tilanteen. Sitten suuntasimme sairaalaan. Matkalla tuli pari napakkaa supistusta, eikä vartti ole koskaan ollut yhtä tuskaisaa autossa istumista. Ensiapuun saapuessamme jonossa tiskillä oli joku miekkonen, joka pohti pitkään, maksaisiko kertamaksun vai vuosimaksun. Teki mieli karjaista, että menisi nyt vaan ja maksaisi jonkun maksun, jotta muutkin pääsisivät eteenpäin. Sen sijaan puhisin muuten vain supistuksia ja puristin ovenpieltä. Äitiyspolille päästyämme minut laitettiin käyrille, jotka piirsivät kaunista käyrää: vauvan syke vaihteli hienosti ja kunnollisia supistuksia (mittari nousi äärilaitaansa) tuli noin viiden minuutin välein. Kätilön mukaan näytti hienolta. Kysyin kyllä, mitä se tarkoittaa - sitä että vauva nyt syntyy vai että saadaan vielä lähteä kotiin -  koska minusta olisi ollut hienompaa päästä nukkumaan ja levätä hetki. Mies tutki kiinnostuneena käyriä ja leikillisesti totesi, olinko huomannut, että minulla oli ollut niin-ja-niin-monta supistusta. Onneksi miehellä on suhteellisen hyvä tilannetaju, ja tietää, milloin vielä kestän tuollaiset sutkaukset... Lääkärin tutkimuksessa selvisi, että kohdun suu on kolme senttiä auki eikä kanavaa ollut enää ollenkaan jäljellä. Minulta kysyttiin puudutuksista, mutta sanoin, ettei tässä vaiheessa vielä sellaista kipua ollut, jota niin kovilla otteilla tarvitsisi lääkitä. 

Siirryimme omaan huoneeseemme synnytyksen etenemistä odottamaan. Sain keinutuolin ja pari lämpöpakkausta. Siinä varsin rattoisasti, miehen kanssa jutellessa ja vitsaillessa, kului aina yhteen asti. Supistukset alkoivat käydä vähän kipeämpää, ja pyysin päästä ammeeseen. Siinä lilluin puoli kolmeen. Lopulta en oikein tiedä, oliko amme kokemuksena ihan niin supermahtava juttu kuin mitä siitä monesti kuulee. Vesi oli varsin lämmintä, mikä aiheutti mulle lievää pahaa oloa, ellei koko ajan muistanut juoda jotain. Lisäksi veden keventävä vaikutus oli jotenkin hankala - olisin paljon mieluummin halunnut vajota ammeen pohjaan, kuin että vesi olisi kelluttanut. Puoli kolmelta kätilö tarkasti tilanteen ja kertoi kohdunsuun olevan viisi senttiä auki. Tunsin itseni petetyksi. Monta tuntia kärvistelyä ja vaivaiset kaksi senttiä. Tässä vaiheessa meille vaihtui kätilö, jolle ilmoitin jo haluavani jotain lievitystä tuskaani. Pyysin akvarakkuloita, mutta hän suositti mieluummin ilokaasua. Olin vähän skeptinen ajatuksesta, mutta sen verran kipeä, etten jaksanut vängätä - kai sitä kaikkea kerran kokeilee, ilokaasuakin. Siinä vaiheessa siirryttiin synnytyssaliin, sain avukseni jumppapallon, istuksin sen ja lämpöpakkauksen päällä ilokaasua henkäillen. Pari ensimmäistä supistusta meni harjoitellessa, mutta kun jutusta pääsi jyvälle, kaasumaskista tuli ylin ystäväni, johon takerruin koko loppusynnytyksen kuin hukkuva oljenkorteen. 

Pienissä pöllyissä tuli vietettyä aina puoli viiteen asti. Pomputtelin pallon päällä, mies hieroi alaselkää, silitti päätä ja jutteli välillä jotain. En vastannut varmaan mihinkään, kun nojasin synnytyssänkyyn ja olin ihan raato. Mies lueskeli jotain lehtiä, Tuulilasia tai muuta vastaavaa. Kumma kyllä, kun käyriä otettaessa tarjolla oli pääosin naistenlehtiä, synnytyssalin koko lehtinippu oli miehistä lukemista pullollaan - ei taida kovin monelle naiselle tulla mieleen lukea toiminnan tilanteessa (tosin voihan synnytyksen tukihenkilönä olla nainenkin...). Puoli viideltä patistin miestä soittamaan kelloa, sillä nyt halusin sen epiduraalin. Kätilö tuli paikalle, tutki tilanteen ja totesi, että kohdunsuu oli 8-9 senttiä auki, eikä epiduraalia enää voisi laittaa. Sen sijaan kohdunkaulapuudutteen voisin vielä saada. Lääkäri tuli nopeasti paikalle, kaivoi niin järkyttävän kokoisen ruiskun esiin, että normaalisti minulta olisi lähtenyt taju, mutta nyt ajattelin vain, että  pistä äkkiä, jotta olo helpottaa. Lääkäri - sama muuten, joka teki sektion ja avusti Sisun maailmaan - kuitenkin sanoi, että ei ollutkaan enää mitään, mihin voisi pistää: kohdunsuu on täysin auki. Ainoastaan jokin lippa oli jäänyt, mutta sekin oli paikassa, johon puudutetta ei saa laitettua. Totesi, että minä tulen synnyttämään ilokaasulla, mutta ponnistusvaihe mennään sitten pelkällä lisähapella, koska kipua ei silloin enää saa hengittää pois. 

Sitten seurasivatkin kaksi synnytyksen raskainta tuntia. Jos joku olisi kertonut, että niin kauan vielä kestää, ennen kuin kaikki on ohi, olisin varmasti lannistunut. Tuolla hetkellä kuitenkin olin jo sen verran kipeä, etten jaksanut kantaa huolta tulevasta, vaan juuri sen hetken läpi pääseminen ja siihen täysillä keskittyminen korostuivat. Millään muulla ei ollut väliä. Reilun tunnin vaihdoin asentoa Eeva-tuen, synnytyssängyn ja jumppapallon välillä. Jalat alkoivat olla todella väsyneet, kun kipu tuntui pääosin reisissä. Kohdunsuulla oleva lippa oli sitkeää sorttia, ja kätilön mukaan hidasti asioita, kun selvää ponnistamisen tarvetta ei tullut. Oli ainoastaan hirvittävä paineentunne supistusten aikaan. Kätilö totesi, että on parasta, että hän yrittää pitää lippaa pois edestä ja minun on yritettävä ponnistaa lapsen pää sen ohitse, jotta lapsi pääsee alemmas. Ensimmäinen yritys epäonnistui, mutta sattui aivan järkyttävästi. Toinen yritys onnistui, ja lapsen pää jäikin lipan ohitse, jolloin hän pääsi hieman alemmas. Edelleenkään ei ponnistuttanut ja aloin olla kovasti väsynyt. Jossain vaiheessa kätilö haki paikalle lääkärin. Lääkäri kertoi, että lapsen syke laski liian alas ja että omat supistukseni olivat heikentyneet. Hän kehotti minua siirtymään synnytysjakkaralle, jolloin painovoima vetäisi lasta alas ja helpottaisi urakkaani. Samalla sain oksitosiinia suihkeena nenään, jotta supistukset voimistuisivat. Ponnistaminen jakkaralla oli huomattavasti helpompaa kuin sängyllä, mutta vauvan sykkeet laskivat liikaa. Lääkäri totesi, että vauva ei kestäisi jakkaralla oloa, joten minun on palattava takaisin sänkyyn. Samalla kehotti ponnistamaan heti, kun supistus alkaisi. Sitä vain ei kuulunut. Koska sykkeet olivat enää 80 luokkaa minuutissa, eivätkä nousseet supistusten välilläkään, sanoi lääkäri, että vauva on autettava imukupilla ulos, koska hän ei jaksa pitkään ja uhkana on hapenpuute. Kuulin kivun keskeltä kätilön kysyvän, soittaako leikkurin valmiustilaan. Lääkärin mukaan tarvetta ei vielä ollut, mutta että minun on ponnistettava, vaikka kuinka sattuisi ja hän tiesi, että se sattuu. Jotenkin uhka uudesta sektiosta sai keräämään kaikki voimanrippeet ja kun supistus viimein tuli ponnistin ponnistamasta päästyäni. Tunsin, kuinka vauva liikkui alemmas ja ponnistin lisää, vaikka ajattelin, että yhtään en enää jaksa. Kipu katosi, jotenkin ympärillä oli vain mustaa ja silmissäni näin synnytyssalin seinäkellon, kuulin miehen, lääkärin ja kätilön kannustuksen ja ponnistin. Seuraavassa hetkessä vauvan pää syntyi, ilmatiet imettiin, sillä lapsivesi oli ollut vihertävää ja sain nyytin vatsalleni. 

Olin täysin uuvuksissa ja pelkäsin, että vauva tipahtaa. Vannotin miestä pitämään kiinni ja yritin tiirata, minkä näköinen tyyppi meille oli saapunut. Lääkäri totesi, että olin saanut toisen asteen repeämät, jotka seuraavaksi kursittaisiin umpeen. Myös verta oli mennyt - punnittuna vuotona 1100 g -, minkä vuoksi verenpaine oli jotain 60/40 luokkaa ja hemoglobiini 79. Minulle laitettiin nestetippa, ja vauva vietiin pesuun. Veljensä tavoin hän heti merkitsi äitinsä: siinä, missä Sisu pissasi tyynylleni häntä minulle näytettäessä, tämä velikulta kakkasi mahani päälle. Veljekset kuin ilvekset, ilmeisesti. Sain puhtaat vaatteet ja siirryin sairaalasänkyyn pötkölleni ja pääsin paremmin tarkastelemaan tuoretta lapsosta. Hän oli jotenkin niin erilainen ja toisaalta hyvin samanlainen kuin veljensä. Ihan omannäköisensä ja valtavan ihana ruskeine, mutta kuparinpunertavine hiuksineen, isänsä huulet ja suu, ja tummat suuret silmät. Salissa tutustuimme toisiimme reilun tunnin, imetin vauvaa ja sen jälkeen minut kärrättiin osastolle.

Seuraavana päivänä sain punasolutankkausta, jotta pystyisin nousta sängystä pyörtymättä. Olo oli silti huomattavasti parempi kuin sektion jälkeen, eikä synnytyksestä jäänyt mitään kauhukuvia tai edes päälimmäiseksi tunteeksi kipua tai sitä, että olisin ollut jotenkin erityisen kivulloinen. Olin vain äärettömän onnellinen, että vauva oli saapunut ja että olin saanut kokea juuri omani kaltaisen synnytyksen. Kotiin pääsimme perjantaina, ja tänään meillä vieraili terveydenhoitaja. 

Vauva oli jo melkein saavuttanut syntymäpainonsa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että sairaalasta lähdön jälkeen tyyppi on kerännyt massaa kolmessa päivässä tasan 200g. Kyllä rinnat silti siltä tuntuvatkin, nytkin pitäisi päästä tyhjennykselle. Rusina nukkuu pitkiä pätkiä öisinkin, ja olen siitä vallan ihmeissäni. Muutenkin hän on varsin tyytyväinen vesseli, joka on viikossa huumannut vanhempansa aivan täysin (mieskin on ihan höpsähtänyt). Sisu on ottanut tulokkaan varsin hyvin vastaan. Hän on hämillään uudesta tilanteesta ja kiukkuaa entistä helpommin, mutta ei vauvalle. Vauvaa hän kutsuu jo pikkuveikaksi, rientää lohduttamaan itkun tullessa, ettei "ole mitään hätää", että "kaitti jääjestyy" ja että "juo vaan tissimaitoa". Sisu haluaa pitää vauvaa sylissä, silittää ja suukottaa ja kertoa, että "Veve pajansi sen", kun sai suhisemalla ja heijaamalla vauvan itkun loppumaan. Ihana äitin poika. Ihanat äidin pojat. 

Samalla kuitenkin Sisu on silminnähden hämmentynyt tilanteesta. Lelut ovat alkaneet tapella kovasti keskenään, niitä heitellään enemmän kuin ennen (vielä ei kuitenkaan kohti), ja eilen, kun kysyin, onko hänellä paha mieli, potkaisi poika kankaisen lelulaatikkonsa kaaressa menemään. Luulen, että suurin osa liittyy pikemminkin siihen, että äiti on puolikuntoinen ja vähän vaisu, vaikkei olisikaan kiinni vauvassa, eikä siihen, että hän olisi suoraan mustasukkainen vauvalle. Pari ensimmäistä päivää kotona menivät mukavasti, kun mummu ja pappa olivat auttelemassa, mutta eilisillasta asti ollaan oltu itseksemme ja huomio on pitänyt jakaa. Joka päivä olen silti lukenut ja puuhannut jotain Sisun kanssa, mutta toki hän muutoksen huomaa. Sisu onkin ollut poikkeuksellisen väsynyt ja nukkunut todella pitkiä yöunia ja niistä huolimatta vielä todella pitkiä päiväunia. Aina herättyään hän on ollut kovin huolissaan, onko vauva mennyt takaisin äitin massuun ja missä vauva oikein on. Ulos hän ei juuri suostu lähtemään, ja halusi tänäänkin, että verhot laitetaan kiinni, ettei meille sisälle näy. Kysyin, haluaako hän pitää vauvan salaisuutena, niin kuulemma halusi. Myöskään kavereita ei halua meille leikkimään. Meidän perheessä elellään siis vielä vähän aikaa hiljaiseloa, jotta Sisu alkaa vähän hahmottaa muutosta ja ymmärtää, että sekä äiti että vauva ovat tulleet jäädäkseen ja että hän on meille yhtä rakas kuin aina ennenkin, eikä hänen paikkaansa kukaan koskaan vie.

Rocinante on täällä

Ei mennyt montaa tuntia viimeksi jättämästäni postauksesta, kun synnytys käynnistyi supistelulla. Puoli neljän aikaan siirryin jo keinutuoliin, kun nukkua oli turha yrittää, ja 11.10.11 klo 19.33 perheemme sai uusimmaksi jäsenekseen pojan mitoilla 50cm, 3420g. Mies kutsuu poikaa rusinaksi, josta mä väänsin Rocinanten. Ei kuulemma käy ainakaan kastenimeksi. (Kumma juttu.)

Kirjoittelen synnytyksestä myöhemmin, mutta lyhyet ja tärkeimmät: mies oli mukana korvaamattomana tukena, vitkuttelin liian pitkään puudutuksissa, joten synnytin ilokaasu-happi-yhdistelmällä luomulapsen, kuvioon kuului imukuppi, lapsen lisäksi syntyi toisen asteen repeämät, ja veren hävikki oli niin suuri, että hemoglobiini romahti 79:ään ja sain taas lisäverta. Synnytyksen jälkeen verenpaine oli huikeat 60/40, mikä selittänee vähän epätodellisen olon koko hetkestä. Toisaalta en kyllä kadu mitään, vaikka istuminen on kaukaiselta kuulostava haave nyt, ja vaikka suunnitelmissa ei ollutkaan luomuilla. (No, oikeasti ei ollut suunnitelmaa.) Tänään päästiin jo kotiin ja arkea aloitellaan hämmentyneissä, mutta kuitenkin iloisissa tunnelmissa. Ja vauva on oikeasti ihan hämmentävän ihana - ja erilainen kuin isoveljensä. Palaan myöhemmin vähän paremmin voinnein ja voimin.

Masu, jonka tarina lähenee loppuaan

Meillä on torstaina laskettu aika. Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus on kestänyt ikuisuuden ja olen ihan kypsä siihen, että vauva saapuu jo oikeasti perheenlisäksemme. Sitten taas toisaalta varsinkin viime viikot ovat olleet vielä niin täynnä puuhaa ja askaretta, etten ole ollenkaan ehtinyt odottaa vauvan saapumista. 

Nyt väitöskirjan käsikirjoitus on kielentarkastuksessa ja toiveissa olisi kovasti, että se pääsisi johonkin alkuvuoden johtokuntaan väitösluvan myöntämiseksi. Katsotaan, miten käy. Pari päivää sitten mulla alkoi järkyttävä flunssa, kuumeineen kaikkineen ja ilmatiet ovat täydessä blokissa. Että se siitä ilokaasun hengittelystä, ellei tästä pian helpota. 

Tänään olin taas neuvolassa ja sain lähetteen äitiyspoliklinikalle painoarviota ja synnytyksen suunnittelua varten. Verenpaineet olivat nousussa, painoa ei juuri ole viimeiseen kolmeen-neljään viikkoon tullut muutenkaan, hemoglobiini hyvissä 129:n lukemissa ja kaikki muutenkin mallillaan. Sf-mitta oli 35 senttiä, keskikäyrän yläpuolella, mutta viime keskiviikkona oltiin 31 sentin tuntumassa, joten tuskin kasvu ihan noin kovaa on ollut. Taisi pikkutyyppi vain venytellä jalkojaan. Vatsa on kuitenkin selvästi laskeutunut, ja päivittäin saa nauttia supistuksista. Lauantaina oli jo useamman tunnin säännöllisiä - mutta edelleenkään omalla mittapuullani ei varsinaisesti kipeitä (vähän joutui kyllä jo puhaltelemaan) - supistuksia, mutta suihku ja nukkumaanmeno veivät parhaan terän. Pari kertaa heräsin yöllä jomotukseen, mutta en valvonut sen kummemmin. 

No, heti tänään polilta soitettiin ja aika annettiin keskiviikkoaamuksi. Kätilö ei osannut sanoa, ryhdytäänkö heti käynnistykseen, vai katsellaanko tilannetta vielä. Riippuu kuulemma niin paljon kohdunsuun kypsyydestä ja kaiketi myös vauvan painoarviosta. Itse en oikein ymmärrä, miksi käynnistystä pitäisi vielä aloitella, jos vauva ei ole jättiläinen. Tai ainakin aion ehdottaa, jos kysytään, että voitaisiin siirtää maanantaille käynnistelyjä, jos vaikka saisin tämän taudin siihen mennessä vähän talttumaan. Vaikka kai yksi flunssa aina unohtuu synnytyksen lomassa. Huomiseksi sain kuitenkin ajan akupunktioon, jonka tarkoituksena olisi avittaa flunssaisen olon kanssa, ja akuhierontaan (jossa jo pari kertaa olen käynytkin), jossa stimuloidaan kohdun verenkiertoa ja toivotaan supistusten voimistumista. Tällä viikolla tullen käymään muutaman muunkin kerran hoidossa, ellei sitten miehen kanssa jäädä jo keskiviikkona osastolle möllöttämään. (Ja jos jäädään, olen ehkä kuitenkin lievästi pettynyt, koska jotenkin olin tällä kertaa toivonut saavani odottaa ihan rauhassa loppuun asti ja lähteä sairaalaan vasta oman kropan niin ilmoittaessa. Tyhmää, varmaankin, eikä lopputulokseen vaikuta millään lailla, mutta silti...)

Kun nukkumatti kohtasi unilukkarin

Voi miten joku aika sitten sain tyrskähdellä naurusta, kun kuuntelin miehen ja Sisun iltasatutuokiota. Mies luki Koirien Kalevalaa ja Sisu oli sängyssään. Olin itse ensin lukenut hänelle "Mikko Mallikas on oikukas" sekä "Huukon halipula", jotka haimme kirjastosta. Ensimmäistä suosittelen muuten lämpimästi kaikille, jotka epätoivon vimmalla yrittävät saada ipanan nukkumaan, mutta aina jotain tulee nukkumatin saapumisen tielle. Ainakin meidän perheen useimpia iltoja tuo kirja kuvaa loistavasti. Seuraavassa elävä esimerkki:

- (mies lukee)
- Mihin meni se Väinö (Väinämöinen)?
- Ei isi tiedä, nyt luetaan. (mies jatkaa tarinaa)
- Missä se hauti (hauki) oikein olikaan?
- Etkö muista, että se hauki syötiin? ...
- Ei, tossa se hauti vaamasti on. Missä on se susi?
- (Epätoivoinen yritys puhua Sisun kyselyn päälle ja saada tarina myös joskus päätökseen.) Au, älä nypi niitä karvoja! Pistä nyt maata sinne sänkyyn.
- Veve ottaa kaavat pois. Veve auttaa.
- No ei niitä voi ottaa pois, ne on iskän kädessä kiinni. Niiden kuuluu olla siinä.
- On paljon kaavoja.
- Anna nyt olla ja kuuntele, kun isi lukee. (tarina jatkuu)
- Kato, tossa on Seppo Iimajinen! Mihi se menee?
- Ei isi tiedä, kun ei olla vielä siellä asti. (taas päästään ehkä kaksi lausetta eteenpäin)
- Se menee tonne! Mitä siellä on?
- (tarina jatkuu taas pätkän verran, ja tuskin kumpikaan tietää, mitä siinä lopulta tapahtuu)

Tässä vaiheessa vastaavaa dialogia oli kestänyt noin vartin, enkä enää kyennyt pitämään naurua sisälläni. Hihitin hiljaa itsekseni, mutta mies hoksasi minun nauravan, jolloin hänkin alkoi nauraa tarinan lomaan. Siitäkös Sisu innostui kyselemään lisää. Vain vaivoin saatiin tämän iltainen pätkä loppuun ja Sisu luovuttamaan loputtomalta tuntuneen rupattelun. Small talk on ainakin hallussa!

Sisu muuten siirtyi muutama viikko (tai ehkä jo reilu kuukausi sitten) omaan huoneeseensa ja juniorisänkyyn nukkumaan. Ensimmäinen yö oli liiankin loistelias: unta riitti aamuun asti ilman ainottakaan herätystä. Parina yönä sen jälkeen on siirrytty aamuyön varhaisina tunteina äidin ja iskän väliin nukkumaan. Ensimmäisenä yönä mies tosin yritti jäädä Sisun kanssa patjalle lattialle nukkumaan, mutta Sisu oli vierähtänyt heti lattialle, kun patja oli ollut kapea. Sen jälkeen pikkutyyppi on viihtynyt huoneessaan vaihtelevasti, joskus koko yön ja joskus vanhempien viereen kömmitään jo aamuyön varhaisina tunteina. 

Kuluneiden päivien sekava summa

Kaivuri tuli ja meni ja teki meidän pation pohjatyöt kuntoon, nyt 100 neliötä pihaa odottaa mukulakiveystä ja jokainen kivi on asetettava paikoilleen käsin. Sisu riemuitsi koneista ja hyörinästä täysin rinnoin. Minua supistaa edelleen säännöllisesti päivittäin, joskus ei paljon muuta teekään. Pari viikkoa on mennyt kotona enemmän tai vähemmän vain istuskellessa/pötköttäessä. Raskaudessa 35 viikkoa tulee täyteen huomenna. Sisu kävi viime sunnuntaina markkinoilla isänsä sekä mummun ja pappan kanssa. Oli ratsastanut ponilla ja siitä on jaksettu kertoa juttuja joka päivä. Myös possujunan kyydissä oli ollut mukavaa. Äiti sai jättipussillisen lakua tuliaisiksi. 

Sisu on viime aikoina villiintynyt lukemisesta. Barbapapaa luetaan joka ilta, kun siinä on se sillivikakin tai sikavilli, kuten Sisu villisikaa kutsuu. Hän myös itse omaksuu villisian hahmon joka ilta: "sikavilli menee kaakuun ja istä metsästää, sitten pestään hampaat". Samoin Hurja-Harri ja pullonhenki kuuluu suosikeihin. Parina viime iltana on pitänyt kuulla Vaahteramäen Eemeli -tarinoita. Tänä aamuna tosin aloin epäillä, josko niiden metkujuttujen kuuleminen on hyvä asia, kun Sisu hoitoon mennessä kertoi, että "Eemeli laittoi jahan (rahan) suuhun ja söi. Sitten sai pullaa." Niin sai. Mulle tosin tuli hoppu selittää, ettei rahaa oikeasti saa syödä, eikä siitä ainakaan saa pullaa. Sen sijaan pullaa voi joskus saada, kun syö kiltisti oikeaa ruokaa. Lopputulos: "Ei Veve syö jahaa."

Tällä viikolla on oltu vallan vaipatta kotona. Potalle Sisu ei suostunut ollenkaan, jos vaippa oli päällä, joten turhautuneena otin sen pois. Olin valmis moppaamaan pissaa vähän väliä. Mutta Sisupa kipittää potalle, kun pisu/kakkahätä iskee ja tekee asiansa sinne. Housut jalassa sama ei onnistu, sillä hätä ei odota housujen laskemista. Jääkaapin ovessa pitkään tyhjillään ollut pottatarrapaperi täyttyy kovaa vauhtia. Lupasin Sisulle bonuspalkinnoksi retken niin mieluisaan paikkaan, ettei tyyppi meinaa pysyä nahoissaan, kun asiaa ajattelee. (Jätin kertomatta, että retki oli suunnitelmissa muutenkin.) 

Hoidossa Sisulla on menossa joku vaihe. Muita lapsia pitää ärsyttää tahallaan. Ottaa leluja kädestä ja roikkua kiinni. Äitiä ainakin ärsyttää moinen käytös. Kuulemma normaalia ja ohimenevää. Satunnaisia uhmapäiviä lukuunottamatta Sisu kuitenkin on edelleen hauskaa seuraa. Tosin uhma on kuukauden sisällä voimistunut niin, että nyt pahimpina päivinä lattialla makaava ja hysteerisesti raivoava pikku-ukko on normaali näky meidän kotonamme. Äidin pinna on kireällä jonninjoutavasta kitinästä. Mikään ei kelpaa ja välillä en jaksa edes yrittää keksiä, mikä porun saisi loppumaan. Uusi syy kun putkahtaa heti tilalle, kun entinen maailmojaravisteleva kriisi on ratkaistu. Aika on paras lääke, jos vaan möykkää kestää. Pitäisi ehkä laittaa korvatulpat. Toistaiseksi kuitenkin ihmisten ilmoilla ollaan oltu sopuisasti.

Vauvaa Sisu odottaa. Kiikuttaa sille leluja. Juttelee ja kertoo, että vauva nauraa hänelle. Tosin viikonloppuna totesi, että "vauva voisi jo vähän väistyä". Äidin sylinkaipuu oli suuri, mutta kun maha on tiellä. Kerroin, että kun vauva syntyy, pääsee taas lähemmäs. Samalla kuitenkin muistutin, että vauvan pitää silti olla paljon äidin sylissä. Vauva kuulemma voi olla äidin sylissä. Se menee myös istän sylyyn ja mummun sylyyn. Kysyin, meneekö se pappankin syliin. "Ei." Kukas sitten? "Veve menee pappan sylyyn." Joku syli on varattava vain itselle, tuumaa Sisu. Juteltiin me vauvan ruokailustakin. Sisu tietää hyvin, että "vauva juo tissimaitoa". Kysäisin ohimennen joku ilta, mistähän sitä tulee. "Äitiltä." Ja mistä vauva sitä juo? "Pullosta." Kun siihen totesin, että itse asiassa vauva juo maitonsa suoraan rinnasta, katsoi minuun hyvin hämmentyneen ja epäuskoisen näköinen Sisu. Sitten poika purskahti nauruun. Hekotti oikein isoon ääneen ja totesi "äiti höpsöttelee". Mitäköhän tästä tulee?

Tänään kävin neuvolassa. Paino laskussa - tai kai oikeammin voisi sanoa, että se on 28. viikon lukemissa. Viisi kiloa tähän mennessä. Verenpaine matala. Kohdunpohjan korkeus 30 senttiä, sentti vähemmän kuin Sisusta. Vauva on niin alhaalla, ettei alemmas kuulemma pääse, joten odotettavissa on joko: a) se jatkaa kasvuaan ylöspäin tai b) tilan loppuminen käynnistää synnytyksen. Pari viikkoa pitäisi vielä sinnitellä. Synnytyksen suunnittelukäynti on puolentoista viikon kuluttua. Siihen mennessä uumoilisin myös käsikirjoitukseni korjausten olevan valmiit. Ja sen jälkeen voisin siirtyä lomamoodille. Kielentarkastus ja muut kuviot, joita ohjelmassa on ennen väitösluvan hakemista, saavat odottaa vauvan jälkeistä elämää. Äitiysloman ensimmäinen päivä on huomenna. Vauvan vaatteet on pesty ja mies silitti ne tänään laatikkoon. Minusta tuntuu, että vatsan iho repeää. Rasvaaminenkaan ei auttanut. Ärsyttää.

Iltarientoja ja äidin huolta

Meidän eilinen sai vielä illalla yllättävän käänteen. Oltiin miehen kanssa tyytyväisinä laitettu Sisu nukkumaan ja lääkitty 38,6 asteen kuumetta Pronaxenilla. Tyyppi nukahti ja nukkui, kunnes tuntia myöhemmin - juuri kun olin itse hipsimässä nukkumaan supistusten ja jomotusten hellittämisen toivossa - heräsi huutamaan. Hän oli aivan tulikuuma, ja koko kroppansa nytkähteli ja säpsähteli holtittomasti. Säikähdin kamalasti, huusin miestä yläkertaan ja yritin saada jotain kontaktia Sisuun. Tuuppasin hänet t-paitaisillaan miehen kanssa seisomaan parvekkeelle, jotta saisi jotain viilennystä. 

Hetken kuluttua istuttiin sylikkäin oven viereen, ja Sisu oli ihan toistaitoinen ja jotenkin poissaoleva. Ei hirveästi ottanut kontaktia, vaan tuijotteli vain ja nytkähteli vieläkin. Kuumetta oli 38,9 astetta, joten patistin miehen soittamaan päivystykseen. Kehottivat lähtemään näytille, kun kerran kuume ei lääkkeillä ollut laskenut. Autoon siis ja kohti sairaalaa. Matkalla Sisu alkoi pikkuhiljaa jutustella normaalimmin. 

Onneksi jonoa ei ollut kovasti. Ihan aluksi otettiin tulehdusarvot, jotka olivat täysin normaalit. Tosin laastarinlaitto sormeen rampautti koko käden ja vasta tänä aamuna äiti sai napattua laastarin pois, minkä jälkeen kättä voi alkaa jälleen käyttää. Jonossa oli Sisua vuoden nuorempi tyttö oli täysin samasta syystä ja samoin oirein odottamassa vuoroaan juuri meitä ennen. Odotusaikana Sisun iho alkoi pikkuhiljaa viiletä ja silmiin palata normaali katse. Lopputulemana saatiin vain ohjeistus kuumelääkkeiden maksimiannostuksesta, sillä kuulemma tehokkaampaa yhdistelmää kuin Pronaxen ja Panadol sekä sen jälkeen viilennys kukaan ei ole vielä keksinyt. 

Yön Sisu nukkui rauhassa, ja aamulla herättiin vasta yhdeksän jälkeen. Tänään kuumetta ei ole ainakaan toistaiseksi ollut, joten toivottavasti selvitään vähän vähemmällä tämä tuleva ilta. Miesparka oli jo ihan stressissä illalla, kun ei tiennyt pitäisikö lähteä viemään supistelevaa vaimoa vai tulikuumaa lasta ensin hoitoa saamaan. Tänään mies pääsi hetkeksi lepäämään töihin, kun mummu ja pappa tulivat vahtimaan Sisua. Omakin tilanteeni on taas ollut rauhallisempi kuin eilen, eikä huomattavia supistuksia ole tullut ehkä edes kymmentä. Lepo siis selvästi auttaa, se vain ei ole toista odottaessa ihan niin helppoa kuin ensimmäisen kanssa, jolloin ehti hieman eri tavalla keskittyä kaikkiin tuntemuksiinsa, kolotuksiin ja väsymyksentunteeseen. Alan kallistua siihen suuntaan, että meidän seuraava lapsi syntyy, kun mies on valmis olemaan raskaana - onneksi tuota päätöstä tosin ei tarvitse tehdä juuri tässä ja nyt.

Niinhän sen tietysti piti mennä

Eiliseen postaukseen voi nyt lisätä sen, että Sisun flunssa nosti viime yönä neljänkympin kuumeen. Sen lisäksi siis, että meidän välissä nukkunut poika oli pissinyt vaippansa niin täyteen, että Sisun vaatteiden lisäksi kaikki mun yöpaitaa, lakanoita ja petaria myöten oli märkänä. Eipä olekaan pitkään aikaan sattunut vastaavaa.

Aamulla mies jäi kotiin, joten päivä möllötettiin yhdessä. Jostain syystä tänään on ollut taas superaktiivinen päivä supistusten suhteen, vaikka olen ollut hissukseen. Ilmeisesti kuitenkin sen verran kipuileva Sisu vaatii äidin huomiota, että ihan pelkkään lepoon mamma ei ole päässyt, vaikka mies on tehnyt kaikkensa. Kuume laski päivällä kyllä lääkkeillä, muttei tahtonut oikein pysyä alhaalla, vaan nousi suhteellisen nopeasti korkeaksi. Koska tyyppi oli väsynyt ja vetämätön, ajattelin, ettei tuollaisesta olemattomasta flunssasta (lievä yskä ja vielä lievempi nuha) pitäisi seurata noin kovaa reaktiota. Tilasin Mehiläisestä lääkärin, joka totesi, että tyypillä on virusinfektion seurauksena alkava keuhkoputkentulehdus (vinkuva uloshengitys) ja - tadaa - ensimmäinen korvatulehdus. Mukaan antibiootit ja miehelle kolme päivää sairauslomaa. Olin tyytyväinen, että lähdettiin lääkäriin, vaikka epäröin jo matkalla tilanneeni ajan ihan tavan nuhakuumeen takia. Koska tauti alkoi noin ärhäkästi, tuskin se itsekseen olisi ohi mennyt, joten ehkä nyt päästään vähän lyhyemmällä kestolla ja Sisu saa tarvitsemansa levon. (Niin, ja äiti myös, kun rikkonainen yö on painanut melkolailla ja ehkä osaltaan näkyy tämänhetkisessä olossa.)

Nyt taas pötkölleen, ja tilannetta seuraamaan. Olen jo varustautunut soittamaan sairaalaan ja kysymään, koska pitää lähteä näytille vai voiko oman olonsa mukaan seurata kehitystä kotona. Itse kun en edelleenkään koe olevani mitenkään kipeä, mutta lievää jomotusta ja kivutonta supistelua on ihan riittämiin. Enkä tähän mennessäkään ole kokenut oloani sellaiseksi, että se antaisi syytä huoleen, mutta niin vain ollaan tässä tilanteessa. Mua ei niin ole tehty olemaan raskaana. Kai se on jotain luonnonvalintaa tämäkin...

Pakkoloma

Aamutohtorin vastaanotolla minut ja masukas komennettiin lepoon. Sairauslomaa paukahti äitiysvapaan alkuun asti ja lisäksi tuli vielä lähete äitiyspolille kontrolliin ja pohdintaan, mitä mun kanssa oikein pitäisi tehdä. Eli hyvästi Reykjavik, töissä- ja kaupassakäynti, lenkkeily, Sisun nostelu, ponnistelu, stressi, rasitus, matkustelu, pitkäaikainen istuminen ja kaikki ylimääräinen. Täyteen vuodelepoon en kuitenkaan saanut ukaasia, mutta vakavan kehotuksen oman kropan kuunteluun kylläkin. Heti, kun supistaa, pitää lopettaa ja vaihtaa asentoa tai yrittää rentoutua parhaalla mahdollisella tavalla. Viikkoja on kuitenkin kasassa vasta reilu 32, joten pari lisää tulisi todella tarpeeseen ja henkisesti tarvitsen kyllä mieluusti tuonne 36-38 viikoille. (Enhän mä ole edes ehtinyt pestä vauvan vaatteita ja siirtää niitä paikalleen. Ikkunatkin ovat pesemättä, ja ties mitä muita töitä vielä olin ajatellut ehtiväni.) Petollisinta on se, etten tunne itseäni kovin raihnaiseksi tai vaivaiseksi. En juuri olisi edes sanonut, että mua supistelee, kun niidenhän pitäisi olla kipeitä, eikä mua ole kivistänyt. Mitä nyt ne liitoskivut, tai ehkä ne olivatkin jotain muuta ja ovat johtaneet osaltaan tähän tilanteeseen. En taida olla ihan kosketuksissa kroppani kanssa...

Lääkärin mukaan kohdunkaulaa on noin 1.5 senttiä jäljellä ja masutyypin pää on todella alhaalla. Kysyin, kuinka suuri riski ennenaikaiseen synnytykseen on, koska kaiketi voi olla myöskin, että tämä menee sen pari viikkoa ylikin. Kuten arvelinkin, ei lääkäri osannut sanoa minkäänlaisia todennäköisyyksiä tai tilastoja, miten paljon vastaavista merkeistä on johtanut vauvan syntymään tai onko edes yleisempää, että vauva syntyy etuajassa kuin että pysyisi paikallaan täysiaikaisuuteen asti. Tilanne, jossa nyt olen, ei kuitenkaan ole hänen mukaansa normaali. (Tässä raskaudessa on ollut kovin vähän mitään normaalia muutenkaan - taitaa koko termi "normaali" olla absurdi ylipäänsä kenenkään raskautta tai synnytystä kuvaamaan.)

Töitä sain luvan tehdä kotoa käsin. Ihan pelkkä oleilu sopii mulle huonosti ja viikkotolkulla möllötys vielä huonommin. Nyt kun olisi mielenkiintoa tehdä vaikka mitä. Keväällä olikin toisin, kun ihan pelkkä oleminen jo tuotti tuskaa ja tuntui liian raskaalta. Mutta nyt edetään näillä ohjeilla ja yritetään pitää navantakainen vielä paikallaan. Sisulle tosin on vaikea selittää, miksi äiti ei touhua ulkona, nosta syliin tai kanna. Sitä kompensoimaan tosin luettiin pitkästi yli tunti tarinoita ja satuja sekä leikittiin eläimillä, kun äiti pötkötti patjalla. 

Kaiken riemun päälle Sisulla on orastava flunssa, mikä tekee pojasta tavallista kärttyisemmän. Omakin kurkku tuntuu vähän karkealta. Toivottavasti päästään nuhalla, eikä nosta kuumetta - semminkin, kun hoidossa on nyt mieluistakin mieluisampi leikkikaveri. Hoitotäti oli hakenut tyttärenpoikansa kylään muutamaksi päiväksi. Pojanviikarit ovat kuin paita ja peppu, minkä vuoksi tänään kotiinlähteminen tuotti kovasti tuskaa Sisulle. Naapurintytön näkemisen mahdollisuus lopulta sai Sisun lähtemään vapaaehtoisesti mukaani, kun eilinen käsi-kädessä -kävely ja trampoliinilla pomppiminen muistuivat mieleen. 

Nyt kuitenkin kutsuu vaakataso, kun jälleen yksi supistus - tänään ties kuinka mones - on tosiasia. Ilmeisesti asiantilan tutkiminen ärsytti kroppaa ja sen on saanut kyllä huomata, vaikka pääosa päivästä on mennyt makuullaan.

Ihanan navantakaisen kuulumisia

Sisu on oppinut, mistä naruista kannattaa vetää, kun äidin kanssa keskustelee. Pari viikkoa sitten kuului ensimmäistä kertaa "äiti on kaunis" (vastaavasti "istä on taitava"). Viime viikolla, kun kerroin nappulalle rakastavani häntä, totesi Sisu ykskantaan, että hänkin "jakastaa äitiä". Siitä lähtien on useita kertoja päivässä kerrottu myös vauvalle, että "vauva on ihana" ja että isoveli "jakastaa vauvaa". Mahaa myös halataan ja paijataan vallan mahdottomasti. Mitenköhän mieli mahtaa muuttua, kun toinen painos ulkoistautuu ja vaatii oman osansa huomiosta?

Viime viikolla meillä oli taas neuvola. Kaikki menee, kuten olettaa sopii. Oma paino oli laskenut parissa viikossa noin 700g, mikä sai terveydenhoitajan epäilemään, etten syö riittävästi. Kerroin, että syön ihan niin paljon kuin mahaan mahtuu, mutta kun tilaa on vähän, annoksetkin ovat pieniä ja liikasyönnistä saa vain kamalan närästyksen, niin ei paljon huvita tunkea ruokaa väkisin. Ainoa, mitä söisin loputtoman paljon, ovat karviaiset sekä oman puutarhan omenat. Koska kumpienkin suhteen jaolle pyrkii myös perheen pienin, en ihan kaikkea voi omaan suuhuni napsia. Hemoglobiini oli noussut hitusen ja vatsa kasvaa keskikäyrällä. Terveydenhoitaja ei ihan osannut sanoa, möllöttikö vauva pää alaspäin vai ylöspäin. 

Kun käyntiä seuraavan yön olin murehtinut, miten vähän haluan uutta sektiota, päätin käväistä yksityisellä tarkastamassa tilanteen. Samalla saisin vähän osviittaa siihen, pääsisinkö lähtemään ensi viikolla ohjelmassa olevalle työreissulle Reykjavikiin. Lääkäri oli tänään - enkä pääse. Olin itse ajatellut, että peruisin lähdön, jos ipana2 on perätilassa ja suuntaisin Islannin sijasta moksahoitoihin ja vyöhyketerapiaan. 

Hyvää käynnissä oli se, että napero on kuin onkin pää alaspäin. Ilmeisesti etuseinässä oleva istukka vaimentaa osan liikkeistä niin hyvin, että tunnen suurimmat potkut ja muljahdukset alavatsalla. Korkealla palleaa painava pallo olikin pyöreydestään huolimatta siis peppu. Vähänkö olin fiiliksissä, kun ultrassa lääkärin näppituntuma varmistui oikeaksi. Nyt on ainakin mahdollista, että synnytys saa kulkea omia teitään, jotka nekään eivät välttämättä ole aina ihan auvoisia - sektion helppoudesta ja vaivattomuudesta mulla vain ei ole myöskään kovin suuria luuloja. Arkea Sisun kanssa sektiohaava olisi ainakin mutkistanut. Ja sitä paitsi nyt olen iloinen siitä, että saanen kokea tämän raskauden ihan loppuun asti, loppuipa se milloin tahansa. Kalenterin perusteella synnyttämään lähteminen tuntui viimeksi jotenkin epätodelliselta, joten mielenkiinnolla odotan, mitä tällä kertaa tuleman pitää. Lääkäri muuten lupaili isompaa vauvaa kuin mitä Sisu syntyessään oli, tämän hetkiset mitat ovat aivan keskikäyrillä, joten syntymäpaino asettunee 3700-3800 gramman välille. Sisusta arvio oli 3300g ja lopputulema tosiaan sen 3250g.

Sen sijaan sisätutkimusta tehdessään lääkäri totesi, että kohdunkaula on lyhentynyt ja täysin pehmeä. Tällaisella teknisesti ensisynnyttäjällä kaulaa pitäisi hänen mukaansa olla jäljellä vähintään 2 senttiä, mieluusti mittaa saisi olla ihan täydet (reilu) 3 senttiä. Pehmentyminen ei myöskään ole ihan vielä hyvä juttu: Sisun neuvolakortti paljasti, että samoilla viikoilla ultrassa kaula oli ollut kiinteä ja pituudeltaan yli kolmen sentin. Tällä kertaa mittaa tuli 1,6-2,6 senttiä, riippuen vähän mittauskulmasta ja -asennosta. Lääkäri siis totesi, että ennenaikaisen synnytyksen riski on kasvanut, eikä hän ainakaan tule kirjoittamaan lentolupalappua. Ainoa, mitä siis mukaani sain, oli matkatoimistolle ja työnantajalle tullut todistus siitä, ettei lentämistä suositella. Ensi viikolla neuvolalääkäriin mennessäni kuulemma pitäisi pikemminkin arvioida sitä, tuleeko mun jäädä sairauslomalle kuin sitä, saanko lentää työmatkalle. Kuutisen viikkoa mieluusti pitäisi naperon vielä viihtyä yksiössään. (Ja kun tämän sanon, mistä vetoa, että saan nauttia raskauden ihan viimeisille metreille ja pari viikkoa siitä ylikin...)  

Totesin miehelle, että taisivat pihahommat jäädä hänen harteilleen tältä syksyltä, kun lääkäri kehotti välttämään pitkään paikallaan istumista, kyykkimistä ja ponnisteluja. Onneksi tehtiin säilöntätyöt ja mehustamiset viikonloppuna. Nyt pakastin pullistelee sekä karviais- että mustaherukka-vadelmamehua ja mustikoita. Vähän haaveilin vielä tekeväni puolukkamehua ja syyskuussa lähteväni suppilovahverometsään, mutta katsellaan niitä sitten tuonnempana. Ehkä, jos pari viikkoa ennen laskettua aikaa tunnen itseni jotenkin suunnattoman energiseksi (vähän epäilen), saatan metsään lähteäkin, jos saan jonkun seurakseni. Ja tuleehan noita uusia syksyjä, jos sitten jää menemättä.

Tänään Sisu muuten meni kuuden viikon tauon jälkeen hoitoon. Olin varautunut siihen, ettei hän haluaisi jäädä tädille, mutta turhaan. Naamalle levisi autuas hymy, kun ovelle vastaan tulivat kaksi tyttöä. Vaatteet pois, suukko äidille ja kipinkapin leikkihuoneeseen. Sen koommin tyyppiä en nähnyt, vaikka vähän vaihdoinkin hoitotädin kanssa kuulumisia. Eilen Sisu kyllä vastasikin kysymykseeni siitä, mitä hän aikoo hoidossa tehdä, että "leittiä paajon". Piti varmaan heti aamusta aloittaa, että ehtii leikkiä tarpeeksi paljon. 

Dialogeja Absurdistanista

Jos vaikka välillä kotonamme asustaa uhmaileva kiukkupussi - tosin monen muun kertomaan verrattuna Sisu on varsin tasainen tapaus - useimmiten päiväämme ilostuttaa varsinainen seuramies. (Uhma meillä on edelleen, kopkop, lähinnä sitä, ettei kieltoja ja käskyjä oteta kuuleviin korviin. Raivokohtaukset, joiden määrä on hyvin pieni, ovat esiintyessään johtuneet Sisun väsymyksestä ja taittuneet helposti, kun hänet vain on ottanut syliin tai osannut tarpeeksi ajoissa keksiä riittävän hyvän harhautuksen.) 

Seuraavassa otteita miestä ja minua huvittaneista keskusteluista:

1) Isä ja Sisu kaupungissa:

"Katsos, tuossa talossa isi joskus opiskeluaikanaan asui", sanoo mies osoittaen kerrostaloa, jonka ohitse on juuri ajamassa.

"Veve (kuten Sisu itseään useimmiten kutsuu) on käyny täälä. Veve asu tossa. Tossa juskeessa (ruskeessa) kejjostalossa. Äiti asu tossa. Istä asu tossa", luetteli Sisu.

Lapsen aikaperspektiivi on ilmeisen erilainen kuin aikuisten. Luulevatkohan nuo ipanat muuten, että me aikuiset keksimme kaiken, mitä kerromme heille - että koko maailma on mielikuvituksen tuotetta ja mitä tahansa voi kertoa ja ajatella sen olevan totta? Kutkuttava ajatus noin filosofiselta kannalta...

2) Matkalla arboretumiin naapurintytön ja äitinsä kanssa. Me vanhemmat keskustelimme omiamme ja lapset kikattivat omiaan takana. Sitten naapurintyttö alkaa huudella mua nimeltä ja saa Sisun seurakseen. Kohta Sisu jo johtaa keskustelua.

(Sisu toistaa nimeäni useita kertoja, mutten reagoi, kun taikasanaa 'äiti' ei kuulu.)

"Hmh. Ei kuule mittään. Vastaa!", tokaisee Sisu.

Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Vastaa-repliikki on mun Sisulle usein antamani kehotus vastata kysymääni asiaan, eikä käyttäytyä niin kuin ei mitään olisi kuullutkaan. Olen selittänyt, että on epäkohteliasta jättää vastaamatta ja että aina pitää antaa jokin vastaus, kun kerran kysytään.

Lopulta, kun aloimme lähestyä puistoa, totesin Sisulle, että aletaan olla perillä. "Nyt tultiin Haajavaltaan", hihkaisee Sisu iloisesti takapenkiltä. Jostain minulle käsittämättömästä syystä hän oletti meidän saapuneen isomummua katsomaan.

3) Pihatöissä koko perheen kesken:

"Noita kiviä voisi laittaa tuohon reunukseksi ja sitten tuolle kohdalle pitää tehdä jotain", sanon miehelle osoitellen pitkin takapihaa sormi ojossa.

"Joo, ja mua vähän vaivaa, että tuokin on tuossa aina vaan kesken", vastaa mies ja osoittaa toista valmistumistaan odottavaa kohdetta pihalla.

"Sitten pitää tuo puu tuosta kaataa poitti. Pitää kaitti puut leikata halti", toteaa Sisu ja viuhtoo sormellaan ees-taas metsänrinnettämme. 

"Ai, että kaikki puut pitää kaataa", kysyn epäuskoisena.

"Joo, Veve leittaa tämän halti", toteaa Sisu ja juoksee takapihan kaunistuksena pitämäni valtavan haavan juurelle ja alkaa sahata sitä puukapulalla.

4) Puhelimessa mummun kanssa:

"Kerros mummulle, koska me mennään sinne kylään", kehotan Sisua.

"Veve menee tylään viikontaina, peejantaina", toteaa pieni.

"Ai perjantaina tulet kylään", varmistaa mummu huvittuneena, sillä viikonpäivä sattui ihan oikeaan.

"Joo, peejantaina", vahvistaa Sisu.

5) Kaupungilla koko perheen kanssa:

"Täällä kaupungissa ei saa ryntäillä ja pitää muistaa varoa autoja. Täällä on paljon muitakin ihmisiä, eikä voi samalla tavalla kuljeskella ja juoksennella kuin kotona maalla", selitän Sisulle liikennevaloissa. Valot vaihtuvat, ja ylitämme kadun. "Katsos, kuinka isoja talojakin täällä on, tuollaisia kerrostaloja ja ne ovat täynnä ihmisiä", jatkan jutusteluani Sisun kipittäessä vieressä.

"Kaitti talot menee jikki (rikki). Laitetaan jessu (pressu) päälle", kuittaa hän höpinäni. Ehkä hän oli nähnyt jonkin julkisivuremontissa olleen talon matkan varrella, joka äidiltä oli päässyt livahtamaan ohi silmien. Ilmeisesti kaupungin huimat ihmismäärät Sisun mielestä rikkovat talotkin.

Säiden helliessä meillä on harjoiteltu vaipattomuutta ulkosalla. Alkuun housut kastuivat melko usein, ja Sisu saattoi jopa vängätä vastaan, ettei pissa ole tullut, vaikka housut olivat läpeensä märät. Sittemmin oltiin muutama päivä ilman housuja pelkällä paidalla, jolloin Sisu keksi nurmikolle pissimisen riemun. Voi sitä iloa, joka syntyi, kun ensimmäiset pisut tulivat maahan. Mummullekin piti kertoa moneen kertaan puhelimessa, että "Veve pissasi nuumikolle. Tuli i-iso pissa. Ptsssh." Ja saatiinpa päivänä eräänä pissan ohella myös se toinen, isompi asia "nuumikolle". Toissapäivänä oli jo sen verran viileää illansuussa, että laitoin Sisulle housut jalkaan ja kehotin kertomaan heti, kun tuntuu pissattavan. Pikkumies touhuili hiekkalaatikolla ja juoksenteli pihassa sillä välin, kun me miehen kanssa ahersimme metsänrinteessä puutarhamme 'tilanjakajan' parissa. Sitten havahduin hiljaisuuteen ja ajattelin Sisun kipittäneen etupihalle. Haravoin katseellani hiekkalaatikon ja terassin, kunnes pongasin pojan kiskomasta vimmaisesti housuja nilkkoihin nurmikolla. Jäin katselemaan epäuskoisena. Mitä vielä, kun housut sujahtivat nilkkoihin ja Sisu nousi seisomaan, tuli pissa. Sihdissä on vielä vähän toivomisen varaa, kun shortsit eivät ihan kuivina kuitenkaan pysyneet ja kenkäänkin nestettä eksyi. Pääasia ja mahtavin saavutus oli kuitenkin se, että hän tunnisti hätänsä ja osasi itse ottaa housut pois. Vähänkö oltiin miehen kanssa ylpeitä - ja niin kyllä oli Sisu itsekin. Tänään sama meno jatkui. Oltiin juuri punnertamassa kivireunusta Sisun syntymän kunniaksi istutetulle riippalehtikuuselle (totuuden nimissä todettakoon, että ainoastaan mies siinä punnersi, minä olin työnjohtotehtävissä). Oltiin juuri saatu levitettyä suodatinkangas paikoilleen pitämään alla oleva maakerros ja tuleva kuorikate erillään, kun Sisu totesi "nyt Veve pissaa". Nyhdimme yhdessä housut nilkkoihin. Olin jälleen ihan varma, että ilmoituksesta ei seuraa sen kummempaa. Väärässä olin taas kerran, kun pisu tuli - ja millä naurunkikatuksella säestettynä, kun kangas ropisi mukavasti  kastelun seurauksena. Sisu olisi varmaan toivonut hädän riittävän pidempään, kun yritti ja yritti monta kertaa uudelleen ja totesi sitten turhautuneena "ei tule mittään, ei tule pissaa". Ehkä mekin joskus vielä pääsemme vaipasta eroon, vaikka vielä sisätiloissa Sisu nopeasti toivookin itselleen vaipan päälle, jos jonain päivänä olemme yrittäneet vaipattomuutta sisälläkin.

Navantakaiselle kuuluu hyvää. Neuvolassa käytiin reilu viikko sitten ja ensi viikolla pitäisi taas mennä. Hemoglobiini laskee raudasta huolimatta (nyt 110), mutta sille ei nyt juuri voi muuta tehdä. Ostin persiljaa ja jatkan rautatablettien popsimista. Paino nousee, mutta onneksi maltillisesti, ja sf-mitta tämän mittaajan mukaan oli huikeat 27 senttiä, eli viikkoihin nähden mennään yläkäyrän tuntumassa. Tosin kaikki sanovat masuni olevan vielä pieni, eli tähän mennessä vauva on kasvanut ylös- eikä eteenpäin. Nyt ollaan jo kylkikaaren ja rintalastan tuntumassa, joten eiköhän kasvu seuraavaksi muutu etupainotteiseksi. Sitä riemua voisin kyllä vielä odottaa, kun pari viikkoa liitoskivut ovat olleet Sisun odotusaikaan nähden järkyttävät. Silloin kärsin lähinnä vihlonnasta, kun piti istumisen jälkeen lähteä kävelemään. Kun pääsi vauhtiin, loppui vihlominenkin, eikä se ylipäätäänkään ollut mitenkään mahdottoman kovaa. Nyt istuminen, kävely ja seisominen ovat kaikki yhtä myrkkyä. Nivuset särkevät, jomottavat, vihlovat ja pakottavat tekipä mitä tahansa. Ainoa, mikä auttaa, on liikkeessä pysyminen, mutta se tarkoittaa sitten sitä, että päivän kuluessa alkaa alati paheneva särky, joka ei lopu ollenkaan. Kipu on siis melkolailla jatkuvaa, joskin vielä pääosan ajasta ihan siedettävää. Eilen tosin mies katseli olemistani epäuskoisin ilmein: yläkertaan kiipeäminen kesti varmaan kymmenen minuuttia. Hyvä, ettei jalkoja pitänyt nostaa käsin portaalta toiselle. Askeleiden ottaminen oli yhtä tuskaa, joten jalkoja piti hinata perässä. Harkitsin jo särkylääkkeen ottamista, vaikka lääkeneuroottisena ihmisenä pyrin välttämään sitä viimeiseen asti erityisesti raskausaikana. Sitten pohdin, josko itkeminen auttaisi, kun missään ei ollut hyvä olla ja nivuset/jalat ja alavatsa olivat kuin tulessa. Mies - ihana, kultainen mies - hieroi koipiani, mikä helpottikin vähän. Sen jälkeen siirryin suoraan petiin. Aamulla lepo oli tehnyt tehtävänsä ja särky oli kaikonnut. Nyt taas jomottaa, mutta ah niin vähän verrattuna eiliseen. Yritin kiltisti olla kävelemättä mahdottomasti päivän mittaan ja toisaalta olla istumatta liian pitkään yhtäjaksoisesti. Vauvalla ei pitäisi olla mitään hätää, sen verran vilkkaasti tyyppi antaa itsestään merkkejä. Ja onhan mulla Sisu huolehtimassa, että vauvaa silitetään, sitä kuunnellaan (Sisu laittaa korvansa mun vatsaa vasten ja kuuntelee vauvan ääniä tai sitten kuulostelee leikkistetoskoopillaan, miten vauva sanoo "tunt, tunt") ja sille jutellaan. 

Kaksivuotias

Sisu täytti torstaina vuosia. Kolmas syntymäpäivänsä, vuosia kaksi. Merkkipäivää juhlistettiin neuvolakeikalla, tai oikeastaan kahdella. Aamulla ensin oli äidin lääkärineuvola, jossa todettiin kaiken olevan kunnossa, mitä nyt hemoglobiini ei ollut rautakuurista huolimatta noussut juuri lainkaan. Harjoituksia jatketaan. Painoa kertyy, nyt vauhdilla vajaa 400g/viikko ja kaikkiaan lisämassaa on tullut vajaa 4,5 kiloa. Raskausviikkoja pyörähti torstaina täyteen 26. Lääkärin arvion mukaan masukki möllöttää raivotarjonnassa, vaikka pääosa liikkeistä tuntuukin mun mielestä samalla tavalla alavatsalla kuin Sisusta. Sydänäänet olivat hyvät ja Sisukin ne kuuli nyt ensimmäistä kertaa. "Vauva piti ääntä. Kuuli vauvan äänen," kertoi hän meille neuvolasta lähdettäessä. Vatsan kasvu oli hiipunut tai sitten kyse on mittaajan vaihtumisesta, mutta yläkäyrän yläpuolelta tipahdettiin selvästi keskikäyrän alapuolelle. Masun koko on itse asiassa mittojen mukaan nyt pienempi kuin Sisusta, vaikka itse olisin muuta väittänytkin.

Sisun kaksivuotistarkastus meni niin ikään hyvin. Nuppunen kasvaa sekä pituudessa että painossa keskikäyrän yläpuolella, mittaa 90 senttiä ja painoa 13,7 kiloa. Palikkatestin hän läpäisi kirkkaasti pinoten kaikki annetut kuutiot päällekkäin ja palloa potkaisi niin, että neuvolantäti joutui torjumaan. Puhetta kuulemma tulee ikäisekseen todella paljon ja vielä siten, että siitä saa hienosti selvää. Lauseita muodostetaan ja tarinantynkää viritellään lähes tauotta. Hoito lienee tehnyt osansa ja ehkä sekin, että meillä on luettu ja luetaan hirmuiset määrät kirjoja päivittäin. Ja kai jollain taipumuksillakin voi olla osuutensa asiaan. Sen sijaan miinuspuolelle äiti laskisi omassa sängyssä kokoöisen nukkumisen onnistumattomuuden sekä pottalakon. Sisua ei vähempää voisi touhu tällä erää kiinnostaa, eikä pakottaminen taas ole äidin mielestä (eikä neuvolantädinkään) millään tavalla kuivaksiopettelua edistävää. Kai se siitä. Ulkona ollaan viipotettu kalsareissa, mutta pikkumies ei kyllä kerro ensinkään, kun hätä iskee, jolloin pöksyt ovat hetimiten märät. 

Kaikkiaan voisi sanoa, että kaksivuotias osaa jo melko paljon. Hän syö pääosin itse sekä haarukalla että lusikalla, juo juomalasista, niistää nenänsä, yrittää harjata hampaitaan, ymmärtää (halutessaan) lähes kaiken ja tottelee ohjeita, osaa vastustaa käskyjä ja pyyntöjä, uhmaa vanhempiensa tahtoa, kuljettaa tavaroita pihalla ees ja taas kottikärryillään, vasaroi, laulelee itsekseen hänelle paljon laulettuja lauluja, "lukee" (muistaa ulkoa) pitkiä pätkiä hänelle kerrotuista saduista, kokoaa torneja, hyppii tasajalkaa, kulkee varpaillaan, istuu pyöränsä päällä ja ohjaa jollain tavalla, haluaa läheisyyttä ja touhuaa tauotta. Kun tulee väsy, se tulee varoittamatta ja virta lopahtaa yksintein. Lauluista, joita Sisu hymisee itsekseen, voitaneen mainita Pieni nokipoika, Oravanpesä, En minä mene suutarin oppiin, Tuu tuu tupakkarulla, Tuiki tuiki tähtönen, Hämä-hämähäkki. Hän myös osaa nimetä laulut, joita tahtoo kuulla, kuten "Nuojet poijat" (Suutarinemännän kehtolaulu) tai "Gaudi" (Gaudeamus igitur). Ja nyt ennen kuin joku ehtii ihmetellä, mitä kummallista meillä lapselle lauletaan, juontuu suuri osa näistä Mauri Kunnaksen Koiramäen laulukirjasta, jonka Sisu sai joululahjaksi. Saduista suosituin on iltasatuna luettava "Makeita unia, pikkukarhu", josta sana kotiluola on siirtynyt arkikäyttöön. Sisu saattaa huikata "minä meen kotiluolaan", tai "saanha, pikkukaahu aneli", oikeastaan mihin tahansa väliin, kun ne ovat hänen suosikkikohtansa sadussa. 

Torstaina kävivät myös mummu ja pappa sekä isomummu puolisoineen juhlimassa päivänsankaria. Paketeista löytyi tosiaan se polkutraktori sekä lisäosia Brion junarataan. Niillä on leikitty ahkerasti ja nytkin perheen miesväki puuhaa junaradan kimpussa Sisun uudessa huoneessa. Pikkuinen on muuten silminnähden innoissaan omasta tilastaan: möyhii säkkituolissaan, istuu pulpetissa ja ilmoittaa olevansa koulussa, kömpii sänkyynsä kertoen sen olevan "mun sänty" ja leikkii leluillaan tai ainakin levittää ne tehokkaasti ympäri huonetta. Hauskaa, että viihtyy, vaikka kyllä äidinkin mielestä huoneesta tuli kiva.

Eilen syntymäpäiviä vietettiin ystäväseurassa. Sisun kummit kahden lapsensa kanssa sekä meidän kummitytön perhe kävivät kylässä. Juhlissa ei nähty ilotulitusta, mutta valtava ukkosmyrsky kuitenkin. Salamoi, jyrisi ja vettä satoi kaatamalla. Sähköt olivat pois juurikin kahviaikaan, jolloin aikuisetkin saivat tyytyä lapsille varattuun tarjoiluun ja juoda kahvinsa vasta jälkikäteen. Sisu oli innoissaan seurasta, erityisesti 'vauvaa' (kohta yksivuotias kummityttömme) piti halailla, silittää ja seurata, muttei isosiskonsakaan jäänyt paljon vähemmälle. Ovat tosiaan Sisun kanssa niin samaa ikää ja ilmeisesti jotenkin luonteeltaan sopuisa pari, että kun toinen aloittaa jotain, jatkaa toinen samaa ja hauskaa on. Ehdotinkin äidilleen, että voitaisiin oikeastaan sopia, että menevät isoina keskenään naimisiin. Vältyttäisiin turhalta etsinnältä, kun kerran hienosti tulevat toimeen ja näyttävät olevan varsin tasavahva pariskunta. (Lapsiraukat ovat vielä autuaan tietämättömiä suunnitelmastamme.) Samalla todettiin, että jos seuraava lapsemme olisikin poika, voisi hän yhtä hyvin saada puolison kummitytöstämme, jolloin olisi sekin asia hoidossa. Katsotaan, miten meidän vanhempien tuumailujen käy.

Tänään ovat sekä äiti että poika olleet varsin väsyneitä. "Äitin gainalossa" nukutut päiväunet lähentelivät kolmea tuntia, ja äiti olisi voinut kyllä jatkaa melkein suoraan yöunille asti. Pikkuisen puuhattiin kyllä ulkonakin. Pergola - tai kesähuone, kuten sitä kutsun - sai kaiteen ja nyt siitä ei oikeastaan puutu enää kuin pöytä ja istuimet. Sisun hiekkalaatikko löysi vihdoin pyöreän muotonsa ja sai kiviä reunuksekseen. Niitä Sisu kärräsi innoissaan ja oikeasti auttoi meitä pihahommissa nauttien siitä vielä itse. Hän selvästi pitää puuhailusta, sillä leikkiminen hiekkalaatikolla, keinuminen tai muukaan ei juuri kiinnosta, jos me miehen kanssa touhuamme muuta. Hän haluaa osallistua ja olla mukana tekemässä hommia. Usein se tarkoittaa kyllä sitä, että vasara, porakone, vatupassi tai ruuvit ovat mystisesti kadonneet työpaikalta. Tai sitten sitä, että Sisulle ottaa sielun päälle, kun ei osaa tai jaksa tehdä jotain, mitä iskä tekee. 

Huomenna alkaa miehen virallinen kesäloma, ja Sisun viimeinen hoitopäivä oli jo viime keskiviikkona. Siippa lomailee neljä viikkoa, vaikka minä teenkin vähän inspiraation mukaan töitä yrittäen saada väitöskirjani käsikirjoituksen korjattua lokakuun alkuun mennessä. Sisu on vapaalla elokuun puoliväliin ja palaa sitten vielä hetkeksi täysipäiväiseen hoitoon. Sitä ennen suunnitelmissa on mökkeillä ja tehdä päiväretkiä lähiseudun tapahtumiin.

Pieniä unelmia, suuria suunnitelmia

Sisun viime päivät ovat olleet tulvillaan ensimmäisiä kertoja. Matkustettiin ensimmäistä kertaa junalla. "Äiti istuu takapeetillä." "Setä anti mulle lipun." "Mihi setä meni?" "Misä meidä juna on?" "Ei viiä mennä pois." Puolen tunnin taival oli täynnä ihmetystä ja ihastusta. Penkillä polvi-istunnassa voi katsella ohi kiitäviä maisemia ja ihmetellä, missä se meidän juna oikein oli. Konduktööri oli vallan kummallinen ja kiinnostava henkilö: semminkin, kun häneltä sai matkan suurimman aarteen, Risto Räppääjä -lipun, joka vielä leimattiinkin. Kuulutukset taas saivat herkeämättömän huomion. Pylly liimautui penkkiin ja silmät suurella voi kuulostella, mikä asema milloinkin oli vuorossa ja millaisia jatkoyhteyksiä meidän määränpäästämme olisi ollut vielä tarjolla. Pois ei vain oltaisi maltettu lähteä. Onneksi äidin kertoma siitä, että perillä tavattaisiin kaveri, mentäisiin syömään ja sitten puistoon leikkimään oli riittävän houkutteleva, eikä protestiääniä poislähtöön syntynyt, vaikka hetkisen niiden uhka olikin olemassa.

Torstaina Sisu pääsi jälleen mummulaan yökylään. Olivatpa käyneet mökilläkin onkimassa. Se vasta kummaa puuhaa oli ollutkin. Sisu kertoi myöhemmin miehelle ja mulle, että hän "onti ja pappa katteli. Tuli piini (hyvin pitkällä iillä ja siristyksillä säestettynä) kala. Pappa päästi sen pois." Näin kuulemma oli käynytkin, kun koko reissun saalis - pari nälkäistä, matoa hamunnutta ahventa - oli ollut vielä alamittaista. Kalan sijasta olivat halstranneet makkarat. Mökillä Sisu oli ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. (Ei ole tullut paljon käytyä, näemmä...) Hän kummasteli makkaraa mutustaessaan, että "ei ole tetään kotona". Kumma kyläpaikka. 

Eilen käytiin mummun ja pappan kanssa Farmari-messuilla. Äiti kärsi kuumuudesta, kun ilma oli seisova, kostea ja painostava. Pellolta oli turha hakea varjopaikkaa ja tuuli varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni kotiseudullani loisti poissaolollaan. Sisun katsellessa mummun ja pappan kanssa akrobatiaratsastusnäytöstä, minä keskityin kahdehtimaan sikoja. Ne saivat hikirauhasten puutteen vuoksi kylmiä vesisuihkuja, jottei sydänkohtaus yllättäisi. Houkutus kömpiä karsinaan ja leikkiä emakkoa, josta en varmaan kovasti olisi poikennutkaan, oli suuri. Sisu sai silittää vasikkaa sekä katsella lehmiä ja hevosia. Lampaat ja vuohet eivät kiinnostaneet ollenkaan, kun näyttelykarsinassa kirmasi pari isompaa possua. Mieleenpainuvin kokemus taisikin olla, kun "sika kakkas, hyyi" karsinaan, minkä johdosta Sisu otti nenästään kiinni. Hyvänä kakkosena tulivat sitten ne lehmät, hevoset ja koneet. Nyt on koeistuttu pikkukaivuri, jättiläismäinen traktori ja leikkuupuimuri (jota Sisu kutsuu leikkujipuimuji-nimellä). Isoimman puimurin kyytiin kukaan meistä ei lähtenyt häntä nostelemaan, vaikka vaativa "mennään tyytiin" vaunuista kajahti heti koneen piirryttyä Sisun verkkokalvoille. Pienemmän, sellaisen normikokoisen, puimurin ohjaimiin Sisu pääsi, eikä olisikaan tullut millään pois. Kuumuudesta huolimatta reilut kolme tuntia meillä messualueella vierähti. Sen jälkeen kaikki olivatkin varsin uupuneita.

Kotirintamalla, pihasuunnitelmat ovat edenneet toteutusvaiheeseen. Tavaraa on tilattu, kaivurikuskille on soitettu ja nyt odotellaan haaveista totta. Myös Sisun (lasten) huonetta olen ryhtynyt vähän hahmottelemaan päässäni, kun tajusin joku yö, että vauvan tavaroillekin tarvitaan joku tila ja Sisun olisi mukava saada omaa leikkitilaa ja rauhaa ryömintäikäiseltä (jota vauva ei onneksi heti ole). Nyt pitäisi hankkia verhokankaat, maalata parit kalusteet ja hommata leluille laatikoita. Sinistä, vihreää ja keltaista. Meri(rosvo)henkistä. Leikkimielistä. Avaraa. Paljon lattiatilaa leikeille. Siinä peruspilarit, joita koetan toteuttaa. 

Ensi lauantaina juhlitaankin sitten Sisun 2-vuotissyntymäpäiviä. Mummu ja pappa olivat ostaneet polkutraktorin pihaleikkeihin. Me hommasimme Brion junarataan laajennusosion. Jos joku minulta kysyisi toivelistalla (myös tulevina juhlapäivinä) olisi nimenomaan tuota junarataa (ratapalikoita), siltoja, tunneleita ja sellaista. Tai lakanoita lastensänkyyn. Tai Myyrä-kirjoja. Palapelit olisivat myös pikkumiehen suosiossa. Ei mitään isoa, äänekästä tai kovin lyhytikäistä. Sellaista, jolla tulevakin tyyppi voisi leikkiä aikanaan joko yhdessä Sisun kanssa tai sitten itsekseen. Kodin säilytystilat nimittäin ovat rajalliset - osin jo siitä syystä, että olen allerginen tavaraläjille ja nurkissa viruvalle paljoudelle. Enkä usko, että tavaralla lapsista tulee yhtään sen onnellisempia ja meistä aikuisista taatusti vain ahdistuneempia, kun kaikki pitäisi säilyttääkin jossain. 

Äitin kainaloinen

Taas on palattu puolittaiseen arkeen. Toinen puoli ajasta menee lomaillessa: päätin, että stressi saa riittää ja otan oman aikani ihan itseni, tai ehkä totuuden nimissä voisi sanoa koko perheen henkisen hyvinvoinnin, vuoksi. (Olin jo viime viikon varsinainen mörökölli, hermo kireällä ja pinna tiukalla. Päässä napsahti pienimmästäkin 'vastoinkäymisestä', vastaansanomisesta ja asioiden sujumattomuudesta siten kuin olisin halunnut niiden sujuvan, vaikka tämä halu olisi ollutkin täysin määrittymätön. Päätin siis asian jo tapahduttua, menikö se mielestäni 'oikein' vai 'väärin' ja murjotin, äksyilin ja kiukkusin sitten sen perusteella.) Tällä viikolla pidän siis loppuviikon vapaata ja aion kesälläkin olla perheen kanssa ja nauttia kesästä, olipa sitten lämmintä, kosteaa, hyttysiä, paarmoja tai mitä tahansa (ja tulivatpa ne esitarkastuslausunnot tai eivät). 

Juhannuksena Sisun kummit olivat kyläilemässä. Kummisetä (iskän veli) oli viikarin mielestä huipputyyppi, lähestulkoon idoli. Kummisedän kanssa piti leikkiä, syödä makkaraa, mennä syliin ja tehdä hommia. Kummisedän piti katsoa, kun Sisu syö, leikkii, kiipeää, pomppii tai ihan mitä vain. Ehkä asiaan vaikutti se, että kummit toivat synttärilahjaksi hiekkalaatikkokaivurin, jonka nähdessään Sisu oli hihkaissut "jee, iso kaivuji". Sen jälkeen se olikin menoa. 

Viime päivinä on myös odoteltu vauvaa ilmeisen fanaattisesti. "Vauva syntyy kohta." "Vauva syntyy tähän mun käteen." "Vauva on ihan piini." (Pieni sanottuna kulmat kurtussa ja huulet tötteröllä paria oktaavia korkeammalta kuin muu puhe.) "Vauva tulee mun kainaloon nukkumaan." "Vauva syö tissimaitoa, ei syö makkajaa. Lihapullaa syö." "Vauva ei ota mun kekkiä (keksiä)." "Mun masussa on vauva. Äitin masussa kymmene. Iställä ei oo vauvaa." "Vauva nukkuu ja syö. Vauva ei itke." Mitä muuta tähän oikein voisi lisätä kuin: vauva on pop. 

Samalla Sisu on ollut tiiviisti äidin kainaloinen viimeiset muutaman viikon. Äitin kainaloon on päästävä öin päivin. Ehkä se on jotain ennakointia vauvan tuloon, kun moisesta asiasta on alettu kotona puhua, mutta Sisulle ei liene aivan selvää, mistä lopulta on kyse. Hellyyttä ja läheisyyttä kuitenkin on tankattu urakalla, nyt kun sylintäyttäjiä vielä hetken on vain se yksi. 

Eilen saavutettiin taas yksi merkkipaalu Sisun elämässä, kun päiväunet jäivät ensimmäistä kertaa kokonaan väliin. Unta etsittiin kahdestatoista puoli kahteen, mutta sitten iski nälkä ja tarvittiin ruokaa. Uni kaikkosi syödessä, mutta kuuden aikaan tyyppi oli ihan valmis petiin. Kylvyllä saatiin hämättyä väsymys väistymään ja iltapuurot vielä uppoamaan sen jälkeen. Kahdeksalta pieni sammui omaan sänkyynsä. Oli miehen mukaan vain selannut kirjaansa, köllähtänyt sitten kyljelleen ja nukahtanut niille sijoilleen. 

Muilta osin voisi todeta sen verran, että meillä on pihalla menossa viimeinen varsinainen voimainponnistus: pation teko ja takapihan viimeistely. Pergola-kesäkeittiö etenee hitaasti mutta varmasti, pation ääriviivat ja materiaalit ovat vihdoin hahmottuneet, metsänreunus muotoutuu, polut ja kulkuväylät etsivät vielä hivenen paikkaansa, mutta silmissä siintää jo valmis lopputulos. Tuntuu aika hienolta, että tämän kesän jälkeen piha voisi olla kertaalleen tehty ja ensi kesä vauva-aikoineen olisi vain hienosäätöä ja loppusilausten tekoa. Toivottavasti ehditään kaikki, vaikka tälläkin viikolla luvassa on työn lisäksi aimo annos huveja: keskiviikkona junaillaan Sisun kanssa kaupunkiin, torstaina luvassa on miehen työpaikan kesäjuhlat, perjantaina mummolamatkalla poiketaan Vanhan kirjallisuuden päivillä ja lauantaina mummu ja pappa halusivat viedä Sisun Farmari-messuille. Ensi viikolla Sisu menee vielä muutamaksi päiväksi hoitoon, jonka jälkeen koittaa elokuun puoliväliin kestävä kesälomatauko. Lepo ja lokoilu sattunevat kaikille meille hyvään saumaan.

Huono ulosanti: ammatillisia traumoja vs. kotoisia iloja

Blogiksi, jonka piti keskittyä vain ja ainoastaan Sisuun, tästä on tulossa äidin terapiapaikka. (Tosin yritän kaikin tavoin pitää kiinni napanuorasta Sisun ja itseni välillä, joten kai sitä voisi ajatella, että mikä koskee minua, koskee myös Sisua ja päinvastoin.) Viikonloppuna olin kaverin väitöstilaisuudessa ja karonkassa Helsingissä. Sisuliini vietti pari yötä mummulassa ja iskä sai laatu- tai ainakin aikaa itsekseen. Meillä oli tyttöporukalla oikein vallattoman mukavaa, joskin omia jalkojani alkoi jossain vaiheessa iltaa painaa melkolailla. Lauantaiaamuna herätys koitti jo viiden jälkeen, päiväunille en onnistunut nukahtamaan ja seuraavana aamuna venähti puoli kolmeen, kun olimme jatkoilla. Olen silti aika ylpeä itsestäni, että jaksoin menossa mukana, vaikka viimeiset pari tuntia oli masun kanssa jo vähän tukalaa, kun kiristi ja puristi vähän joka paikasta. (Ihanat harjoitussupistukset.) Silti sunnuntaina oli ihana palata kotiin, kun sai oman nupun (ja miehen) kainaloon ja näki, että pikkutyypilläkin oli ollut kova ikävä. Jotain siitä napanuorasta siis lienee jäljellä. 

Pari päivää olen nyt miettinyt intensiivisemmin omia edellytyksiäni tai niiden puutetta jatkaa yliopistomaailmassa. Äitiysvapaapalkka ja sopimuskuviot järjestyivät yllättävän helposti parhain päin, eli sen suhteen ei ole mitään valittamista. Sen sijaan akateemisen elämän varjokäytännöt tai ehkä ihan vain se, miten ko. maailma toimii, ovat aiheuttaneet "welcome to Absurdistan" -olon. Välillä en voi kuin nauraa ääneen, mutta seuraavassa hetkessä raskaushormonien siivittämänä jo itken vuolaasti. Miehen mukaan tämä ei voi olla terveellistä ja hän kehottikin pohtimaan tarkasti, haluanko olla osa ja jatkaa työskentelyä ympäristössä, joka aiheuttaa mielipahaa ja levittää ympärilleen huonoa energiaa. Lähityöyhteisöni on siis mitä ihanin, en voisi kuvitella parempaa ja kannustavampaa porukkaa. Rakastan myös työtäni, nautin siitä, mitä teen. Jossain muussa työssä se voisi riittää, mutta yliopistoelämän kiemurat menevät pidemmälle, sillä kulisseissa pelataan kovaa peliä ja se on minusta vastenmielistä. Tietysti kaiken tämän voi pistää sen piikkiin, että tällä hetkellä koen peliä käytävän itseäni vastaan ja se on loukkaavaa. Purin jo aiemmin mieltäni siitä, että esitarkastukseen jättämisprosessi oli paitsi itseni myös muiden tässä ympäristössä minua pidempään toimineiden mielestä vähintäänkin kyseenalainen ja menettelytavoiltaan opiskelijat epätasa-arvoiseen asemaan asettava. Nyt kuulin toiselta esitarkastajaltani, että kirjoitan niin huonoa kieltä, että käsikirjoitukseni on lähellä tasoa, että se pitäisi hylätä. Mainiota. Jotenkin olen onnistunut kirjoittamaan kerrassaan niin kauheaa tekstiä, joka on pullollaan kielioppivirheitä ja muita omituisuuksia, ettei hän ymmärrä substanssia. 

Tämäkin kommentti voi olla täysin pätevä. Omituisena pidän sitä, että saman tekstin on lukenut osin tai kokonaisuudessaan useampi natiivipuhuja ja kolme ei-natiivia. Heillä ei ole ollut vaikeuksia ymmärtää tekstiäni tai argumenttejani kielen takia. Korjattavaa löytyy aina, mutta pidän himppusen verran oudoksuttavana sitä, että tämä ei-natiivi suorastaan kärsii tekstini kanssa. Myöskään aiemmissa kansainvälisiin julkaisuihin menneissä teksteissäni ei vastaavaa ongelmaa ole koskaan ollut, eikä asiasta ole minulle esitelmien tai konferenssipaperien suhteen huomautettu millään tavalla. Mutta käsikirjoituksen näemmä (kuulemma) olen onnistunut sössimään ihan urakalla. Kuulemma valitsemani filosofisen viitekehyksen huomioonottaen olisi suotavaa, että kirjoittaja olisi itsekin kielellisesti lahjakas (mitä siis en ilmeisesti ole). 

Nyt alan lähestyä pistettä, jossa mieleni tekisi vetää koko työ prosessista pois ja tuumata, mitä tekisin. Ei välttämättä sen takia, että itse ajattelisin sen olevan niin huono tai pullollaan virheitä, ettei siitä väitöskirjaksi olisi. Ihan vain siksi, että nyt alkaa mitta tulla täyteen. Samalla olen yrittänyt kysellä eri ihmisiltä, joiden kanssa olen tehnyt työtä, miten he saamani kritiikin näkevät ja suhteuttavat sen työhöni, etten itse olisi vain niin puolustuskannalla, etten kykene varteenotettavaa palautetta ottamaan vastaan. Perustavasti minua ärsyttää - ei, minut ajaa raivon partaalle - se, että kumpikaan pääkriitikoistani ei millään tavalla ota kantaa työni substanssiin ja kommentoi/kritisoi sitä. Silloin voisin ehkä itsekin oppia koko jupakasta jotain, kun nyt vain keskustellaan siitä, mitä työssäni ei käsitellä, ja että sana "is" pitäisi kyllä korvata tässä yhteydessä sanalla "represents" (mikä muuten ei minusta ole kieliopillinen pulma ensinkään) ja voidaanko jossain yhteydessä käyttää passiivirakennetta vaiko eikö voida. Myös mielipiteitä siitä, pitäisikö minun väitellä ennen synnytystä vai ei, tuntuu näillä nelikymppisillä miehillä olevan, eikä niitäkään malteta pitää omana tietonaan. 

Silti, kaikesta turhautumisestani huolimatta, ymmärrän, miten vähän tuolla kaikella on itselleni väliä. Kun katson pihalla juoksevaa Sisua, iskän kanssa kikattavaa ja äidille suukkoja jakavaa pikkuista poikaani, kotitöissä puuhailevaa ja pihalla touhuavaa miestäni sekä tunnen perheessämme odotetun pienen potkut ja liikkeet sisälläni, kaikki muu häviää. Se, millä lopulta on merkitystä ja minulle merkitsevää, on kunnossa. Kotona tiedän riittäväni ja kelpaavani sellaisena kuin olen sekä tulevani rakastetuksi ja saavani rakastaa ihan omana itsenäni. Kaikki muu järjestyy tavalla tai toisella. Kaikki muu on toissijaista.

Kaikkea ja ei mitään

Yllämainitulla tavalla voitaisiin summata meidän viimeinen pari viikkoa. Ollaan tehty kaikenlaista, muttei mitään erikoista. Tai no jos erikoiseksi lasketaan toissa viikonlopun Korkeasaaren-reissu ja Helsinki-viikonloppu, niin sitten. Saatiin ihanaa matkaseuraa kummitytön perheestä. Tosin voi olla, että jäi viimeiseksi yhteiseksi reissuksi jos matkakumppaneiltamme kysytään, sen verran Sisu villitsi heidän samanikäistä tyttölastaan. Aivan käsittämätöntä touhua meidän pikku-ukolla, voin kertoa.

Ironista kyllä, olin juuri päivää ennen miettinyt, olenko kasvattamassa Sisusta liian herkkää poikaa, joka ei pärjää tai kokee ulkopuolisuutta muiden viikareiden seassa. No ei tunne, ainakaan sen takia, että olisi jotenkin rauhallisempi ja vetäytyvämpi kuin muut pojat. Ei, jos Korkeasaari jotain meille opetti. Kaikki meni loistavasti (äidinkin mielestä) niin kauan, kunnes lautta rantautui saareen. Sitten loppuretki menikin Sisun perässä juostessa, kiljuvaa nappulaa kärryihin istuttaessa ja vängätessä siitä, pitääkö äitiä totella vai ei. Sisu siis porhalsi täyttä vauhtia vetäen mukaansa tuttavaperheen tyttären, ei ottanut kieltoja ja kehotuksia kuuleviin korviinsa, käskyistä, uhkailusta ja lahjonnasta puhumattakaan. Kun niitä h****tin hanhenpoikasia olisi pitänyt päästä silittämään, vaikka hanhivanhemmat sähisivät nokka auki ja siivet levällään. Kaikki kiinnostavin olisi ollut juuri siellä, mihin emme olleet menossa. Jos näytti siltä, että isä tai äiti tulee hakemaan, voikin pötkähtää keskelle jalkakäytävää juuri siihen hanhenläjään. Sitten voi leikkiä spagettiukkoa, kun nostetaan tai koitetaan käsipuolesta taluttaa. Älkää nyt käsittäkö väärin, päivä oli ihana. Ihanaa oli myös se, että Sisulla oli seuraa ja että hän oli niin valtavan innoissaan eläimistä, ettei millään malttanut olla sijoillaan. Reissun lopuksi lähietäisyydeltä nähty tiikeri kruunasi päivän ja silloin vauhtikin oli jo hiipunut sopivasti, ettei karkuun enää tehnyt mieli. Mutta omaa äitikäsitystäni, siis käsitystä siitä, millaisen lapsen äiti olen, ravisteltiin olan takaa. Nyt se säntäilevä ja ryntäilevä ipana, joka aiemmin on herättänyt minussa kummastusta ja ehkä jopa kulmakarvojen kurtistuksen olikin omani. Ei ole pyhimystä meillä, vain normaali parivuotias pojannappula. (Maailman paras sellainen, tosin...)

Olin viime sunnuntaina pillahtaa itkuun (syytän hormonihuuruja), kun Sisu kylässä ollessamme tunki kakkua suuhunsa, levitti yhtäkkiä kätensä, katsoi minuun ja sanoi "mun äiti, mun". Sitten halusi halata ja suukottaa. Mun poika, mun ihana poika. Muutenkin Sisun puhelahjat herättävät päivittäin suurta iloa meissä vanhemmissa. Hänen kanssaan voi keskustella jo pitkät pätkät, vaihtaa kuulumiset ja rupatella niitä näitä. Vauvaa Sisu odottelee ja soittaa sille musiikkia soittorasialla. Joku päivä hän totesi, että "vauva tullee syttyllä kottiin". Sitten moiskautti ison pusun mahalleni, veti paidan masun peitoksi ja sanoi  "nyt vauva nukkumaan". 

Neuvolassakin käytiin. Painoa kertyy (kolmisen kiloa vasta tosin), vatsa kasvaa yläkäyrillä, verenpaineet ovat alhaiset ja hemoglobiini laskee laskemistaan. Terveydenhoitaja joutui etsiskelemään sydänääniä varmaan reilut kymmenen minuuttia, kun pieni piipomme päätti ryhtyä hankalaksi. Tunsin, kun se viiletti ympäriinsä, potki niin että vatsanpäälle näkyi isoja muhkuroita vaiheessa, jolloin terkan mukaan useimmat ovat ehkä juuri alkaneet tuntea liikkeet. Energinen tapaus. Miehen otsalle alkoi kohoilla hikikarpaloita, kun ajatteli tulevaa. Kuka tuollaisen perässä pysyisi, etenkin kun niitä olisi kaksi? Viime viikolla tunsin, kun tyyppi kääntyi perätilaan. Palleaan painoi ja ylävatsalla tuntui pyöreä pallo. Ajattelin jo, että siihenkö se nyt parkkeerasi, mutta kotvan istuskeltuaan piiperö suvaitsi kääntyä. Seuraavana päivänä monotettiin sitten kylkikaariin jo kipeästi. Tilaa myllertämiseen on vielä hyvin, toivottavasti tyyppi kuitenkin tajuaa asettua lähtökuoppinsa lopulta oikein tein. 

Työrintamalla olen painiskellut äitiyspäiväraha-asioiden ja perhevapaakysymysten äärellä viimeisen viikon. Neuvolasta annettiin jo Kelan paperit, joilla rahaa voisi hakea, mikä sai mut selvittelemään, olisiko edullisempaa aloitella Akatemiaprojektissa jo ennen äitiyslomaa vai vasta sen jälkeen. Koska projektitutkijoille maksetaan kolmen kuukauden palkka yliopistojen TESn mukaan, olisi se hyvä ratkaisu, vaikka muuten päiväraha ei liiemmin ehdi kohota palkan vaikutuksesta. Mutta yliopistopas onkin omaksunut tulkinnan, jonka mukaan uusi projekteihin sovellettava kokonaiskustannusmalli on johtanut siihen, että tutkijan tutkimukseen osoitetusta kaudesta vähennetään se kolme kuukautta, joka maksetaan palkkana äitiysvapaan ajalta. Koska tutkimusrahoituskaudet ovat muutenkin lyhyitä, ei tee mieli enää entisestään niitä lyhentää, ellei pakko ole. Oma apurahani taas riittää siihen asti, kunnes vapaani alkaa, eli tyhjän päälle en jäisi. Olen puinut nyt asiaa liiton pääluottamusmiehen, akatemian toimikunnan tasa-arvovastaavan sekä projektimme vastaavan johtajan kanssa. Periaate on selvä: tutkimusrahoituskautta ei saa lyhentää äitiysvapaan vuoksi, vaan työsopimusta tulisi jatkaa 10 kuukaudella kompensoimaan perhevapaiden kesto. Yliopistot ovat tulkinneet toisin ja tietoon on tullut tapauksia, joissa tutkimuskausia on lyhennetty (ja jopa tapauksia, joissa tutkijakoulurahoituksella työskentelevillä ei ole oikeutta äitiysvapaisiin). Täysin käsittämätöntä! Tämäkö on se instituutio, jonka pitäisi tuottaa yhteiskuntaa koskevaa ja palvelevaa tietoa, nostaa keskusteluun yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita ja kouluttaa tulevaisuuden osaajia? Omaa henkilökuntaa ja sen oikeuksia poljetaan urakalla.

Näen punaista. Jotenkin asia on tuotava keskusteluun ja pyrittävä estämään tilanne, että yliopiston taholta päästään vetoamaan "jo muodostuneeseen käytäntöön". Akatemian puolelta oltiin samasta asiasta huolissaan ja kehotettiin informoimaan projektimme tapauksen kehityksestä. Meillähän on se tilanne, että toinen tutkija on jo ollut perhevapaillaan ja joutunut tutkimusrahakausileikkurin kohteeksi. Ilmeisesti siis budjetoidut 53% henkilöstösivukulut eivät riitä kattamaan muutaman kuukauden äitiysvapaapalkan aiheuttamaa varsin minimaalista lisäkustannusta, kun Kela kuitenkin kompensoi yliopistoa äitiyspäivärahalla. Akatemian ihminen totesi, että tosin useamman tutkijan jäädessä lomille samasta projektista, voi todellisuudessa syntyä kyllä tilanne, että raha ei riitä. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, etteikö oikeutta äitiysvapaaseen ja tutkimuskauden pituuden säilymiseen ennallaan olisi. Sen pitäisi tarkoittaa sitä, että jostain - joko yliopistolta tai luultavammin Akatemialta - voisi hakea lisärahoitusta kattamaan ennakoitua suuremmat sivukulut. Asiasta ei tosin ole vielä esimerkkitapauksia, joiden pohjalta olisi tehty linjauksia rahoitusmääräysten ja rahoituksen käytön suhteen. 

Olin jo kallistumassa siihen, että aloitan yksinkertaisuuden nimissä projektissa vasta vapaideni jälkeen. Sitten tajusin, ettei kukaan pakota minua allekirjoittamaan sopimusta, jossa tutkimuskaudestani oltaisiin leikattu, semminkin kun projektinjohtaja tukee meidän sikiävien asiaa. Nyt yksikössämme siis pitäisi tehdä minulle työsopimus, joka on 10kk pidempi kuin alkuun oli tarkoitettu. Tuon "ylimääräisen" ajan vain olen vapaillani. Tiedän lähes varmaksi, ettei sellaista tulla tekemään, mutta sitten voin viedä asian eteenpäin ensin yliopiston sisällä liiton tai tasa-arvolautakunnan kautta ja lopulta kysyä Akatemian ratkaisua tällaisissa tapauksissa, jolloin äitiysvapaille jääviä tutkijoita on samassa projektissa useita. Kuten armas aviopuolisoni totesi, kaikkea p*skaa ei tarvitse niellä, vaikka osa joskus tarvitseekin. Kyse on periaatteesta, tasa-arvosta, joka lienee puolustamisen arvoinen, sanoipa yliopiston hallintokoneisto käytännöillään mitä tahansa. Voi olla, ettei tällä voiteta mitään, mutta jotenkin asia pitää nostaa esiin. Ryhdyn vaikeaksi tapaukseksi, eikä se juuri tällä hetkellä haittaa minua yhtään. 

Tutti, jonka orava söi

Meillä eletään tällä hetkellä kolmatta päivää "jälkeen oravan syömän tutin" ajanlaskua. Perjantaina pestessäni Sisun suukapulaa, totesin, että pikkumies oli purrut aimoiset reiät tuttiinsa, eikä siitä enää ollut öiden viihdykkeeksi ja iltojen rauhoittajaksi. (Meillä on ollut taktisista syistä vain yksi tutti käytössä.) 

Kiikutin tutin Sisun nähtäväksi. 

"Katsopas nyt, kun tuttiin on tullut reikiä. Se on ihan rikki."

"Tutti meni ritti", totesi Sisukin, kun venytin kumiosaa ja poika näki selvästi, mitä oli käynyt.

"Onkohan orava syönyt sen päivällä, kun jätit tutin sen viereen?" (Sisulla on sängyssään iso pehmo-orava, jolle tutti aina päiväksi on jätetty.

"Ovava söi tutin. Meni ritti." Venytin tuttia lisää, jolloin imuosa jäi roikkumaan enää hivenen kiinni muoviosassa.

"Nyt tuttia ei voi enää käyttää, kun se näin meni rikki. Oravalla oli varmaan sua ikävä päivällä tai se luuli, että tutti oli käpy."

"Tutti ritti meni. Ovava söi," vahvisti Sisu vielä.

"Pitäisikö tutti nyt heittää roskiin?", kysyin.

"Joo." Sisu juoksi keittiön roskikselle, nakkasi tutin viipymättä jäteastiaan ja tuuppasi oven kiinni. 

Nukkumaanmenon yhteydessä hän kyllä totesi, ettei halua sänkyyn, kun tutti on rikki. Kysyi sen perään vielä kerran ja yöllä herätessään, mutta muisti hyvin, mitä tutille oli tapahtunut ja minne se oli viety, kun asiaa tiedustelin. Yöllä tosin ehdotti, että otettaisiin toinen tutti, mutta hoksasi myös samoin tein, ettei niitä ole ollut kuin se yksi, kun muistutin. Sisu koetti vielä esittää, jos ostettaisiin uusi tutti, muttei käynyt asiasta vänkäämään, kun sanoin, ettei noin isolle pojalle oikeastaan tuttia enää tarvitakaan ja että orava tarvitsee sitä paljon enemmän. Tämän jälkeen sama meno on jatkunut: tuttia kysytään kerta illalla ja kerran yöllä, muttei sen perään jäädä huutamaan, kun muistellaan, miten se oli rikki, kun orava sen söi ja Sisu itse heitti lopulta roskikseen. Yksi etappi on nyt saavutettu. Vielä kun saisi pottailun rutinoitua ja vaipat joskus tuolta pois. (Pitäisi muistaa katsoa niitä harkkahousuja netistä.)

Käytiin tänään miehen kanssa rakenneultrassa. Alkujaan aika oli jo perjantaille, mutta lääkärien koulutuspäivien vuoksi sitä siirrettiin viime hetkillä. Pikkutyypillä oli kaikki hyvin, ainakin sen perusteella, mitä lääkäri mittoi ja mitä pystyi mistäkin näkemästään sanomaan. Istukka on etuseinässä, mitä en uskoisi, kun liikkeet tuntuvat niin hyvin, ja lapsivettä normaalisti. Pahoinvoinnista keskusteltiin, mutta nykytilanteen kanssa pystyn jo elämään, kun oksennella ei ole nyt tarvinnut, vaikka joka päivä edelleen pahaa tekeekin. Iltaisin on välillä sekunneista kiinni, ennätänkö sänkyyn ennen kuin pitää rientää vessaan, joten myöhään valvomiset (myöhään tarkoittaa parhaassakin tapauksessa puoli yhtätoista, usein kuitenkin jo puoli kymmentä) on poissuljettu. Kätilöiden kanssa keskustelin hieman synnytyksestä tai sanoin sen olevan oikeastaan ainoa minua mietityttävä asia, vaikken sitäkään aktiivisesti haudo päässäni. Toivoisin välttyväni sektiolta, ehkä eniten sen takia, etten kykene olemaan varma, etteikö sen jälkeinen yleiskunnon lasku punasolutankkauksineen ja muineen olisi edesauttanut rintatulehduskierteen alkamista ja lopulta muuttumista paiseeksi. Toivoisin vähän pehmeämpää alkua yhteiselolle tässä vaiheessa, etenkin kun alku on jo ollut rankempaa. Kätilö katseli papereitani ja totesi, ettei ole koskaan kuullut samanlaista tapausta, jolla olisi niin paljon kaikkea. Mies ja minä todettiin matkalla autolle, että meillä on varmaan vähän vääristynyt kuva, millaista synnyttäminen ja raskaus on, kun meille tuo kaikki on normaalia tai ei ainakaan poikkeavasti normaalia raskaampaa, kun kokemusta muusta ei ole. 

Tällä hetkellä kuitenkin jäämme kasvattelemaan masua, puuhaamaan muita asioita (piha-asioita tietenkin), retkeilemään Sisun kanssa ja katsomaan, mitä tuleman pitää. En suostu murehtimaan etukäteen, mitä voi olla edessä tai elämään toivossa sen suhteen, ettei niin voi tapahtua toista kertaa. Nyt elän juuri tätä hetkeä, jolloin pahoinvointi ei enää hallitse koko todellisuuttani, eikä tarvitse vielä orientoitua vauvankaan syntymään.