Mikä lohduttaisi vauvaa?

Eilen leikittiin jokapäiväiseen tapaan Duploilla. Sisu säännönmukaisesti kaivaa aina jossain vaiheessa leikkejä pienet lego-vaunut ja vauvan esiin ja heiluttelee vauvaa vaunuissa. Eilen vauvaa vähän itketti, ja pyysin Sisua lohduttamaan toista. 

Hän tuuppasi muovitytön minulle ja sanoi "äiti, tihhi". Mua rupesi naurattamaan ja kysyin, pitäisikö vauvalle antaa tissiä. "Joo-o. Napaa", kuului vastaus. Että tisua ja napaa lohduttamaan. Ensimmäinen lienee sanomattakin selvä, mutta napa liittyy siihen, että jos Sisu öisin herää itkemään kovasti, eikä nukahda tai jos hän on ollut kipeä, on meillä pötkötetty sängyssä niin, että hän laittaa poskensa mun vatsalle navan päälle ja rauhoittuu siihen. Sisu ehkä tuumasi, että vauvakin voisi sellaisin keinoin lopettaa itkunsa. Kai sille siis joku muistijälki ainakin jonnekin on jäänyt myös imetystaipaleestaan. Minusta sominta oli se, että hän olisi nyt suonut saman lohdun toiselle.

Mies Marsista, eli tuokiokuvia arjesta

Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, niin kai kuuluu tuttu ajatus. Kun otetaan huomioon, että marsilaisia pidetään myös pieninä ja vihreinä, luulin jo, että Sisulla on menossa jonkunsortin metamorfoosi. Pieni mies oli toissaviikolla vihertävä ja vaitonainen hoitopäivän jälkeen, eikä edes siskonmakkarakeitto laskenut, mikä on peräti ennenkuulumatonta. Mutta niin se vain oli ihan tavan oksennustauti, joka oli iskeytynyt elimistöön. Kaarena suusta ja nenästä lentävä paakkuinen neste olohuoneen matolle, lattialle, sänkyyn ja vaipanvaihtopisteelle sen viimein vahvisti. Meidän ensimmäinen mahatauti.  Pari päivää myöhemmin se iski äitiin ja seuraavana yönä siitä myös isä sai osansa. Kun tähän rupeamaan vielä yhdistettiin koira, joka repi lumihangessa kyntensä ja piti käyttää päivystyksessä, oli kuvio valmis. 

Tuokiokuva 2

Toissaviikolla hoitotädillä oli parina päivänä oma lapsenlapsensa hoidossa. Vuoden ikäinen pieni poika, josta tuli mitä suurin Sisu-fani. Tai no, oikeastaan rakkaus oli aivan molemminpuolista. Parivaljakko oli erottamaton. Sisu silitteli, halasi ja pussaili. Toinen parahti itkuun heti, kun Sisu hävisi näkyvistä. Eräänä päivänä miehen mennessä hakemaan Sisua, oli meidän nappula juossut isin syliin, ja hoitotäti oli kertoillut päivän tapahtumista ja siitä, miten tärkeät pienistä pojista on toisilleen tullut. Mies kertoi, että tässä vaiheessa oli läheisen lumikasan päältä kuulunut pienen närkästyneen tytön ääni: "minä olen täällä". Taisi Pinja olla mustasukkainen, kun vauva vei Sisun huomion. Nyttemmin kaksikko on taas hyvää pataa.

Tuokiokuva 3

Sisu on oikea mestarivoivottelija. Ulkona hän saattaa huutaa koiralle: "Tiituu, tiituu, tiituu" (Tilda) ja jos koiraa ei näy ei kuulu, pääsee ukkelin suusta pitkä "oivoivoivoivoi". Oikeastaan mikätahansa voi olla "oivoivoivoi". Roska lattialla. Lintu puussa. Tipahtanut lelu. Sotku. "Oivoivoi."

Bonus:
Pikkumies on myös alkanut puhua pidempiä pätkiä sanoja yhdistellen ja lauseentapaisia hapuillen. Viimeisimpänä on alettu laulaa, ehdoton ykkönen on "tuiti, tuiti, tähtine, iita". Sen pidemmälle ei vielä kieli taivu. Toinen hauskuuttava loru on Harakka huttua keittää. "Aakka, uttuu, eittää, hippaa pehää". Hyppää pesään menee lyhyemmän kaavan mukaan siis ja sen kanssa esiintyy vallan mahdoton kiemurtelu, vaikkei asiaankuuluvaa kutitusta kukaan tekisikään.

Käytiin muuten viime viikolla siellä lasten kardiologillakin. Kaikki oli hyvin. Sivuääniä olikin yhden sijasta kaksi. Toinen kuuntelemalla viattomaksi todettu laskimohumina ja toinen myös viaton ääni, mutta sen laatu selvisi vasta ultraäänitutkimuksessa. Tyyppi jaksoi hienosti, pötkötti paikallaan höpötellen omiaan, vaikka ultraus kesti yli 20minuuttia. Antoipa vielä mukisematta ottaa verenpaineetkin jalasta ja kädestä. Lääkärin jälkeen suuntasimme pillimehulle ja laskiaispullalle ja piipahdimmepa vielä eläinkaupassa katsomassa kaloja, joita oli "monta, monta" sekä pupuja. Niitä oli "piiniä" ja isoja. "Toinne, toinne", hihkui Sisu, kun hoksasi, että pupuja oli useampi eri häkeissä. Tyypillä on vielä äitiäänkin lyhyempi matematiikka, sillä se loppuu aina toiseen, vaikka oikea lukumäärä lähentelisi kymmentä.

Off topic:
Palautin tänään väikkärin käsikirjoituksen korjatun version ohjaajalle. Viimeiset kaksi viikkoa oonkin kyllä tehnyt illat, päivät ja viikonloput töitä. Muutaman tunnin ollut Sisun kanssa hoidon jälkeen, mutta muutoin tuijottanut konetta joko lasittunut katse tai hullunkiilto silmissä. Olen ihan sitä mieltä, että yliopistojen pitäisi printata asiaankuuluvat varoitukset jatkotutkinto-oppaansa kanteen. "Väitöskirjan tekeminen saattaa vaarantaa mielenterveytesi ja heikentää asemaasi työmarkkinoilla". Nyt odottelen kommentteja ja sormet ristissä toivon, että saisin kohta koko nipun esitarkastukseen. Aika alkaisi olla kypsä. Mies jo epäili päässäni viiraavan, kun kerroin yksi yö nähneeni unta uudesta eläinlajista: kamikaze-linnuista. Ne olivat mustia, polvenkorkuisia keltaoranssinokkaisia otuksia, joiden elämäntehtävä oli kiitää korkeuksiin ja syöksyä alas yrittäen itsaria. Maahan ne läsähtivät, taittuivat kaksinkerroin, mutta nousivat aina ylös, naksahtivat suoriksi ja kiisivät taas taivaansineen. Ne olivat myös kovia munimaan: 33 munaa päivässä. Niitä sikisi mahdottomasti ja eläintieteilijät olivat uusiolajin invaasiosta surkeina. Menin mukaan jonnekin retkelle. Rumia lintuja vain läsähteli maahan, ja niitä piti väistellä, munat poksuivat rikki ja uusia nopeakasvuisia yksilöitä sikisi. Ne alkoivat nokkia minua jalkaan. Heräsin siihen, että potkin vimmatusti unissani. Mikä lie patoutunut ahdistus siitä, etten koskaan saa tekstiäni valmiiksi, vaan korjausehdotuksia satelee olan takaa ja kriitikot repivät kappaleiksi. Että hyvää yötä vain.