Äitin kainaloinen

Taas on palattu puolittaiseen arkeen. Toinen puoli ajasta menee lomaillessa: päätin, että stressi saa riittää ja otan oman aikani ihan itseni, tai ehkä totuuden nimissä voisi sanoa koko perheen henkisen hyvinvoinnin, vuoksi. (Olin jo viime viikon varsinainen mörökölli, hermo kireällä ja pinna tiukalla. Päässä napsahti pienimmästäkin 'vastoinkäymisestä', vastaansanomisesta ja asioiden sujumattomuudesta siten kuin olisin halunnut niiden sujuvan, vaikka tämä halu olisi ollutkin täysin määrittymätön. Päätin siis asian jo tapahduttua, menikö se mielestäni 'oikein' vai 'väärin' ja murjotin, äksyilin ja kiukkusin sitten sen perusteella.) Tällä viikolla pidän siis loppuviikon vapaata ja aion kesälläkin olla perheen kanssa ja nauttia kesästä, olipa sitten lämmintä, kosteaa, hyttysiä, paarmoja tai mitä tahansa (ja tulivatpa ne esitarkastuslausunnot tai eivät). 

Juhannuksena Sisun kummit olivat kyläilemässä. Kummisetä (iskän veli) oli viikarin mielestä huipputyyppi, lähestulkoon idoli. Kummisedän kanssa piti leikkiä, syödä makkaraa, mennä syliin ja tehdä hommia. Kummisedän piti katsoa, kun Sisu syö, leikkii, kiipeää, pomppii tai ihan mitä vain. Ehkä asiaan vaikutti se, että kummit toivat synttärilahjaksi hiekkalaatikkokaivurin, jonka nähdessään Sisu oli hihkaissut "jee, iso kaivuji". Sen jälkeen se olikin menoa. 

Viime päivinä on myös odoteltu vauvaa ilmeisen fanaattisesti. "Vauva syntyy kohta." "Vauva syntyy tähän mun käteen." "Vauva on ihan piini." (Pieni sanottuna kulmat kurtussa ja huulet tötteröllä paria oktaavia korkeammalta kuin muu puhe.) "Vauva tulee mun kainaloon nukkumaan." "Vauva syö tissimaitoa, ei syö makkajaa. Lihapullaa syö." "Vauva ei ota mun kekkiä (keksiä)." "Mun masussa on vauva. Äitin masussa kymmene. Iställä ei oo vauvaa." "Vauva nukkuu ja syö. Vauva ei itke." Mitä muuta tähän oikein voisi lisätä kuin: vauva on pop. 

Samalla Sisu on ollut tiiviisti äidin kainaloinen viimeiset muutaman viikon. Äitin kainaloon on päästävä öin päivin. Ehkä se on jotain ennakointia vauvan tuloon, kun moisesta asiasta on alettu kotona puhua, mutta Sisulle ei liene aivan selvää, mistä lopulta on kyse. Hellyyttä ja läheisyyttä kuitenkin on tankattu urakalla, nyt kun sylintäyttäjiä vielä hetken on vain se yksi. 

Eilen saavutettiin taas yksi merkkipaalu Sisun elämässä, kun päiväunet jäivät ensimmäistä kertaa kokonaan väliin. Unta etsittiin kahdestatoista puoli kahteen, mutta sitten iski nälkä ja tarvittiin ruokaa. Uni kaikkosi syödessä, mutta kuuden aikaan tyyppi oli ihan valmis petiin. Kylvyllä saatiin hämättyä väsymys väistymään ja iltapuurot vielä uppoamaan sen jälkeen. Kahdeksalta pieni sammui omaan sänkyynsä. Oli miehen mukaan vain selannut kirjaansa, köllähtänyt sitten kyljelleen ja nukahtanut niille sijoilleen. 

Muilta osin voisi todeta sen verran, että meillä on pihalla menossa viimeinen varsinainen voimainponnistus: pation teko ja takapihan viimeistely. Pergola-kesäkeittiö etenee hitaasti mutta varmasti, pation ääriviivat ja materiaalit ovat vihdoin hahmottuneet, metsänreunus muotoutuu, polut ja kulkuväylät etsivät vielä hivenen paikkaansa, mutta silmissä siintää jo valmis lopputulos. Tuntuu aika hienolta, että tämän kesän jälkeen piha voisi olla kertaalleen tehty ja ensi kesä vauva-aikoineen olisi vain hienosäätöä ja loppusilausten tekoa. Toivottavasti ehditään kaikki, vaikka tälläkin viikolla luvassa on työn lisäksi aimo annos huveja: keskiviikkona junaillaan Sisun kanssa kaupunkiin, torstaina luvassa on miehen työpaikan kesäjuhlat, perjantaina mummolamatkalla poiketaan Vanhan kirjallisuuden päivillä ja lauantaina mummu ja pappa halusivat viedä Sisun Farmari-messuille. Ensi viikolla Sisu menee vielä muutamaksi päiväksi hoitoon, jonka jälkeen koittaa elokuun puoliväliin kestävä kesälomatauko. Lepo ja lokoilu sattunevat kaikille meille hyvään saumaan.

Huono ulosanti: ammatillisia traumoja vs. kotoisia iloja

Blogiksi, jonka piti keskittyä vain ja ainoastaan Sisuun, tästä on tulossa äidin terapiapaikka. (Tosin yritän kaikin tavoin pitää kiinni napanuorasta Sisun ja itseni välillä, joten kai sitä voisi ajatella, että mikä koskee minua, koskee myös Sisua ja päinvastoin.) Viikonloppuna olin kaverin väitöstilaisuudessa ja karonkassa Helsingissä. Sisuliini vietti pari yötä mummulassa ja iskä sai laatu- tai ainakin aikaa itsekseen. Meillä oli tyttöporukalla oikein vallattoman mukavaa, joskin omia jalkojani alkoi jossain vaiheessa iltaa painaa melkolailla. Lauantaiaamuna herätys koitti jo viiden jälkeen, päiväunille en onnistunut nukahtamaan ja seuraavana aamuna venähti puoli kolmeen, kun olimme jatkoilla. Olen silti aika ylpeä itsestäni, että jaksoin menossa mukana, vaikka viimeiset pari tuntia oli masun kanssa jo vähän tukalaa, kun kiristi ja puristi vähän joka paikasta. (Ihanat harjoitussupistukset.) Silti sunnuntaina oli ihana palata kotiin, kun sai oman nupun (ja miehen) kainaloon ja näki, että pikkutyypilläkin oli ollut kova ikävä. Jotain siitä napanuorasta siis lienee jäljellä. 

Pari päivää olen nyt miettinyt intensiivisemmin omia edellytyksiäni tai niiden puutetta jatkaa yliopistomaailmassa. Äitiysvapaapalkka ja sopimuskuviot järjestyivät yllättävän helposti parhain päin, eli sen suhteen ei ole mitään valittamista. Sen sijaan akateemisen elämän varjokäytännöt tai ehkä ihan vain se, miten ko. maailma toimii, ovat aiheuttaneet "welcome to Absurdistan" -olon. Välillä en voi kuin nauraa ääneen, mutta seuraavassa hetkessä raskaushormonien siivittämänä jo itken vuolaasti. Miehen mukaan tämä ei voi olla terveellistä ja hän kehottikin pohtimaan tarkasti, haluanko olla osa ja jatkaa työskentelyä ympäristössä, joka aiheuttaa mielipahaa ja levittää ympärilleen huonoa energiaa. Lähityöyhteisöni on siis mitä ihanin, en voisi kuvitella parempaa ja kannustavampaa porukkaa. Rakastan myös työtäni, nautin siitä, mitä teen. Jossain muussa työssä se voisi riittää, mutta yliopistoelämän kiemurat menevät pidemmälle, sillä kulisseissa pelataan kovaa peliä ja se on minusta vastenmielistä. Tietysti kaiken tämän voi pistää sen piikkiin, että tällä hetkellä koen peliä käytävän itseäni vastaan ja se on loukkaavaa. Purin jo aiemmin mieltäni siitä, että esitarkastukseen jättämisprosessi oli paitsi itseni myös muiden tässä ympäristössä minua pidempään toimineiden mielestä vähintäänkin kyseenalainen ja menettelytavoiltaan opiskelijat epätasa-arvoiseen asemaan asettava. Nyt kuulin toiselta esitarkastajaltani, että kirjoitan niin huonoa kieltä, että käsikirjoitukseni on lähellä tasoa, että se pitäisi hylätä. Mainiota. Jotenkin olen onnistunut kirjoittamaan kerrassaan niin kauheaa tekstiä, joka on pullollaan kielioppivirheitä ja muita omituisuuksia, ettei hän ymmärrä substanssia. 

Tämäkin kommentti voi olla täysin pätevä. Omituisena pidän sitä, että saman tekstin on lukenut osin tai kokonaisuudessaan useampi natiivipuhuja ja kolme ei-natiivia. Heillä ei ole ollut vaikeuksia ymmärtää tekstiäni tai argumenttejani kielen takia. Korjattavaa löytyy aina, mutta pidän himppusen verran oudoksuttavana sitä, että tämä ei-natiivi suorastaan kärsii tekstini kanssa. Myöskään aiemmissa kansainvälisiin julkaisuihin menneissä teksteissäni ei vastaavaa ongelmaa ole koskaan ollut, eikä asiasta ole minulle esitelmien tai konferenssipaperien suhteen huomautettu millään tavalla. Mutta käsikirjoituksen näemmä (kuulemma) olen onnistunut sössimään ihan urakalla. Kuulemma valitsemani filosofisen viitekehyksen huomioonottaen olisi suotavaa, että kirjoittaja olisi itsekin kielellisesti lahjakas (mitä siis en ilmeisesti ole). 

Nyt alan lähestyä pistettä, jossa mieleni tekisi vetää koko työ prosessista pois ja tuumata, mitä tekisin. Ei välttämättä sen takia, että itse ajattelisin sen olevan niin huono tai pullollaan virheitä, ettei siitä väitöskirjaksi olisi. Ihan vain siksi, että nyt alkaa mitta tulla täyteen. Samalla olen yrittänyt kysellä eri ihmisiltä, joiden kanssa olen tehnyt työtä, miten he saamani kritiikin näkevät ja suhteuttavat sen työhöni, etten itse olisi vain niin puolustuskannalla, etten kykene varteenotettavaa palautetta ottamaan vastaan. Perustavasti minua ärsyttää - ei, minut ajaa raivon partaalle - se, että kumpikaan pääkriitikoistani ei millään tavalla ota kantaa työni substanssiin ja kommentoi/kritisoi sitä. Silloin voisin ehkä itsekin oppia koko jupakasta jotain, kun nyt vain keskustellaan siitä, mitä työssäni ei käsitellä, ja että sana "is" pitäisi kyllä korvata tässä yhteydessä sanalla "represents" (mikä muuten ei minusta ole kieliopillinen pulma ensinkään) ja voidaanko jossain yhteydessä käyttää passiivirakennetta vaiko eikö voida. Myös mielipiteitä siitä, pitäisikö minun väitellä ennen synnytystä vai ei, tuntuu näillä nelikymppisillä miehillä olevan, eikä niitäkään malteta pitää omana tietonaan. 

Silti, kaikesta turhautumisestani huolimatta, ymmärrän, miten vähän tuolla kaikella on itselleni väliä. Kun katson pihalla juoksevaa Sisua, iskän kanssa kikattavaa ja äidille suukkoja jakavaa pikkuista poikaani, kotitöissä puuhailevaa ja pihalla touhuavaa miestäni sekä tunnen perheessämme odotetun pienen potkut ja liikkeet sisälläni, kaikki muu häviää. Se, millä lopulta on merkitystä ja minulle merkitsevää, on kunnossa. Kotona tiedän riittäväni ja kelpaavani sellaisena kuin olen sekä tulevani rakastetuksi ja saavani rakastaa ihan omana itsenäni. Kaikki muu järjestyy tavalla tai toisella. Kaikki muu on toissijaista.

Kaikkea ja ei mitään

Yllämainitulla tavalla voitaisiin summata meidän viimeinen pari viikkoa. Ollaan tehty kaikenlaista, muttei mitään erikoista. Tai no jos erikoiseksi lasketaan toissa viikonlopun Korkeasaaren-reissu ja Helsinki-viikonloppu, niin sitten. Saatiin ihanaa matkaseuraa kummitytön perheestä. Tosin voi olla, että jäi viimeiseksi yhteiseksi reissuksi jos matkakumppaneiltamme kysytään, sen verran Sisu villitsi heidän samanikäistä tyttölastaan. Aivan käsittämätöntä touhua meidän pikku-ukolla, voin kertoa.

Ironista kyllä, olin juuri päivää ennen miettinyt, olenko kasvattamassa Sisusta liian herkkää poikaa, joka ei pärjää tai kokee ulkopuolisuutta muiden viikareiden seassa. No ei tunne, ainakaan sen takia, että olisi jotenkin rauhallisempi ja vetäytyvämpi kuin muut pojat. Ei, jos Korkeasaari jotain meille opetti. Kaikki meni loistavasti (äidinkin mielestä) niin kauan, kunnes lautta rantautui saareen. Sitten loppuretki menikin Sisun perässä juostessa, kiljuvaa nappulaa kärryihin istuttaessa ja vängätessä siitä, pitääkö äitiä totella vai ei. Sisu siis porhalsi täyttä vauhtia vetäen mukaansa tuttavaperheen tyttären, ei ottanut kieltoja ja kehotuksia kuuleviin korviinsa, käskyistä, uhkailusta ja lahjonnasta puhumattakaan. Kun niitä h****tin hanhenpoikasia olisi pitänyt päästä silittämään, vaikka hanhivanhemmat sähisivät nokka auki ja siivet levällään. Kaikki kiinnostavin olisi ollut juuri siellä, mihin emme olleet menossa. Jos näytti siltä, että isä tai äiti tulee hakemaan, voikin pötkähtää keskelle jalkakäytävää juuri siihen hanhenläjään. Sitten voi leikkiä spagettiukkoa, kun nostetaan tai koitetaan käsipuolesta taluttaa. Älkää nyt käsittäkö väärin, päivä oli ihana. Ihanaa oli myös se, että Sisulla oli seuraa ja että hän oli niin valtavan innoissaan eläimistä, ettei millään malttanut olla sijoillaan. Reissun lopuksi lähietäisyydeltä nähty tiikeri kruunasi päivän ja silloin vauhtikin oli jo hiipunut sopivasti, ettei karkuun enää tehnyt mieli. Mutta omaa äitikäsitystäni, siis käsitystä siitä, millaisen lapsen äiti olen, ravisteltiin olan takaa. Nyt se säntäilevä ja ryntäilevä ipana, joka aiemmin on herättänyt minussa kummastusta ja ehkä jopa kulmakarvojen kurtistuksen olikin omani. Ei ole pyhimystä meillä, vain normaali parivuotias pojannappula. (Maailman paras sellainen, tosin...)

Olin viime sunnuntaina pillahtaa itkuun (syytän hormonihuuruja), kun Sisu kylässä ollessamme tunki kakkua suuhunsa, levitti yhtäkkiä kätensä, katsoi minuun ja sanoi "mun äiti, mun". Sitten halusi halata ja suukottaa. Mun poika, mun ihana poika. Muutenkin Sisun puhelahjat herättävät päivittäin suurta iloa meissä vanhemmissa. Hänen kanssaan voi keskustella jo pitkät pätkät, vaihtaa kuulumiset ja rupatella niitä näitä. Vauvaa Sisu odottelee ja soittaa sille musiikkia soittorasialla. Joku päivä hän totesi, että "vauva tullee syttyllä kottiin". Sitten moiskautti ison pusun mahalleni, veti paidan masun peitoksi ja sanoi  "nyt vauva nukkumaan". 

Neuvolassakin käytiin. Painoa kertyy (kolmisen kiloa vasta tosin), vatsa kasvaa yläkäyrillä, verenpaineet ovat alhaiset ja hemoglobiini laskee laskemistaan. Terveydenhoitaja joutui etsiskelemään sydänääniä varmaan reilut kymmenen minuuttia, kun pieni piipomme päätti ryhtyä hankalaksi. Tunsin, kun se viiletti ympäriinsä, potki niin että vatsanpäälle näkyi isoja muhkuroita vaiheessa, jolloin terkan mukaan useimmat ovat ehkä juuri alkaneet tuntea liikkeet. Energinen tapaus. Miehen otsalle alkoi kohoilla hikikarpaloita, kun ajatteli tulevaa. Kuka tuollaisen perässä pysyisi, etenkin kun niitä olisi kaksi? Viime viikolla tunsin, kun tyyppi kääntyi perätilaan. Palleaan painoi ja ylävatsalla tuntui pyöreä pallo. Ajattelin jo, että siihenkö se nyt parkkeerasi, mutta kotvan istuskeltuaan piiperö suvaitsi kääntyä. Seuraavana päivänä monotettiin sitten kylkikaariin jo kipeästi. Tilaa myllertämiseen on vielä hyvin, toivottavasti tyyppi kuitenkin tajuaa asettua lähtökuoppinsa lopulta oikein tein. 

Työrintamalla olen painiskellut äitiyspäiväraha-asioiden ja perhevapaakysymysten äärellä viimeisen viikon. Neuvolasta annettiin jo Kelan paperit, joilla rahaa voisi hakea, mikä sai mut selvittelemään, olisiko edullisempaa aloitella Akatemiaprojektissa jo ennen äitiyslomaa vai vasta sen jälkeen. Koska projektitutkijoille maksetaan kolmen kuukauden palkka yliopistojen TESn mukaan, olisi se hyvä ratkaisu, vaikka muuten päiväraha ei liiemmin ehdi kohota palkan vaikutuksesta. Mutta yliopistopas onkin omaksunut tulkinnan, jonka mukaan uusi projekteihin sovellettava kokonaiskustannusmalli on johtanut siihen, että tutkijan tutkimukseen osoitetusta kaudesta vähennetään se kolme kuukautta, joka maksetaan palkkana äitiysvapaan ajalta. Koska tutkimusrahoituskaudet ovat muutenkin lyhyitä, ei tee mieli enää entisestään niitä lyhentää, ellei pakko ole. Oma apurahani taas riittää siihen asti, kunnes vapaani alkaa, eli tyhjän päälle en jäisi. Olen puinut nyt asiaa liiton pääluottamusmiehen, akatemian toimikunnan tasa-arvovastaavan sekä projektimme vastaavan johtajan kanssa. Periaate on selvä: tutkimusrahoituskautta ei saa lyhentää äitiysvapaan vuoksi, vaan työsopimusta tulisi jatkaa 10 kuukaudella kompensoimaan perhevapaiden kesto. Yliopistot ovat tulkinneet toisin ja tietoon on tullut tapauksia, joissa tutkimuskausia on lyhennetty (ja jopa tapauksia, joissa tutkijakoulurahoituksella työskentelevillä ei ole oikeutta äitiysvapaisiin). Täysin käsittämätöntä! Tämäkö on se instituutio, jonka pitäisi tuottaa yhteiskuntaa koskevaa ja palvelevaa tietoa, nostaa keskusteluun yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita ja kouluttaa tulevaisuuden osaajia? Omaa henkilökuntaa ja sen oikeuksia poljetaan urakalla.

Näen punaista. Jotenkin asia on tuotava keskusteluun ja pyrittävä estämään tilanne, että yliopiston taholta päästään vetoamaan "jo muodostuneeseen käytäntöön". Akatemian puolelta oltiin samasta asiasta huolissaan ja kehotettiin informoimaan projektimme tapauksen kehityksestä. Meillähän on se tilanne, että toinen tutkija on jo ollut perhevapaillaan ja joutunut tutkimusrahakausileikkurin kohteeksi. Ilmeisesti siis budjetoidut 53% henkilöstösivukulut eivät riitä kattamaan muutaman kuukauden äitiysvapaapalkan aiheuttamaa varsin minimaalista lisäkustannusta, kun Kela kuitenkin kompensoi yliopistoa äitiyspäivärahalla. Akatemian ihminen totesi, että tosin useamman tutkijan jäädessä lomille samasta projektista, voi todellisuudessa syntyä kyllä tilanne, että raha ei riitä. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, etteikö oikeutta äitiysvapaaseen ja tutkimuskauden pituuden säilymiseen ennallaan olisi. Sen pitäisi tarkoittaa sitä, että jostain - joko yliopistolta tai luultavammin Akatemialta - voisi hakea lisärahoitusta kattamaan ennakoitua suuremmat sivukulut. Asiasta ei tosin ole vielä esimerkkitapauksia, joiden pohjalta olisi tehty linjauksia rahoitusmääräysten ja rahoituksen käytön suhteen. 

Olin jo kallistumassa siihen, että aloitan yksinkertaisuuden nimissä projektissa vasta vapaideni jälkeen. Sitten tajusin, ettei kukaan pakota minua allekirjoittamaan sopimusta, jossa tutkimuskaudestani oltaisiin leikattu, semminkin kun projektinjohtaja tukee meidän sikiävien asiaa. Nyt yksikössämme siis pitäisi tehdä minulle työsopimus, joka on 10kk pidempi kuin alkuun oli tarkoitettu. Tuon "ylimääräisen" ajan vain olen vapaillani. Tiedän lähes varmaksi, ettei sellaista tulla tekemään, mutta sitten voin viedä asian eteenpäin ensin yliopiston sisällä liiton tai tasa-arvolautakunnan kautta ja lopulta kysyä Akatemian ratkaisua tällaisissa tapauksissa, jolloin äitiysvapaille jääviä tutkijoita on samassa projektissa useita. Kuten armas aviopuolisoni totesi, kaikkea p*skaa ei tarvitse niellä, vaikka osa joskus tarvitseekin. Kyse on periaatteesta, tasa-arvosta, joka lienee puolustamisen arvoinen, sanoipa yliopiston hallintokoneisto käytännöillään mitä tahansa. Voi olla, ettei tällä voiteta mitään, mutta jotenkin asia pitää nostaa esiin. Ryhdyn vaikeaksi tapaukseksi, eikä se juuri tällä hetkellä haittaa minua yhtään.