Blogiksi, jonka piti keskittyä vain ja ainoastaan Sisuun, tästä on tulossa äidin terapiapaikka. (Tosin yritän kaikin tavoin pitää kiinni napanuorasta Sisun ja itseni välillä, joten kai sitä voisi ajatella, että mikä koskee minua, koskee myös Sisua ja päinvastoin.) Viikonloppuna olin kaverin väitöstilaisuudessa ja karonkassa Helsingissä. Sisuliini vietti pari yötä mummulassa ja iskä sai laatu- tai ainakin aikaa itsekseen. Meillä oli tyttöporukalla oikein vallattoman mukavaa, joskin omia jalkojani alkoi jossain vaiheessa iltaa painaa melkolailla. Lauantaiaamuna herätys koitti jo viiden jälkeen, päiväunille en onnistunut nukahtamaan ja seuraavana aamuna venähti puoli kolmeen, kun olimme jatkoilla. Olen silti aika ylpeä itsestäni, että jaksoin menossa mukana, vaikka viimeiset pari tuntia oli masun kanssa jo vähän tukalaa, kun kiristi ja puristi vähän joka paikasta. (Ihanat harjoitussupistukset.) Silti sunnuntaina oli ihana palata kotiin, kun sai oman nupun (ja miehen) kainaloon ja näki, että pikkutyypilläkin oli ollut kova ikävä. Jotain siitä napanuorasta siis lienee jäljellä.
Pari päivää olen nyt miettinyt intensiivisemmin omia edellytyksiäni tai niiden puutetta jatkaa yliopistomaailmassa. Äitiysvapaapalkka ja sopimuskuviot järjestyivät yllättävän helposti parhain päin, eli sen suhteen ei ole mitään valittamista. Sen sijaan akateemisen elämän varjokäytännöt tai ehkä ihan vain se, miten ko. maailma toimii, ovat aiheuttaneet "welcome to Absurdistan" -olon. Välillä en voi kuin nauraa ääneen, mutta seuraavassa hetkessä raskaushormonien siivittämänä jo itken vuolaasti. Miehen mukaan tämä ei voi olla terveellistä ja hän kehottikin pohtimaan tarkasti, haluanko olla osa ja jatkaa työskentelyä ympäristössä, joka aiheuttaa mielipahaa ja levittää ympärilleen huonoa energiaa. Lähityöyhteisöni on siis mitä ihanin, en voisi kuvitella parempaa ja kannustavampaa porukkaa. Rakastan myös työtäni, nautin siitä, mitä teen. Jossain muussa työssä se voisi riittää, mutta yliopistoelämän kiemurat menevät pidemmälle, sillä kulisseissa pelataan kovaa peliä ja se on minusta vastenmielistä. Tietysti kaiken tämän voi pistää sen piikkiin, että tällä hetkellä koen peliä käytävän itseäni vastaan ja se on loukkaavaa. Purin jo aiemmin mieltäni siitä, että esitarkastukseen jättämisprosessi oli paitsi itseni myös muiden tässä ympäristössä minua pidempään toimineiden mielestä vähintäänkin kyseenalainen ja menettelytavoiltaan opiskelijat epätasa-arvoiseen asemaan asettava. Nyt kuulin toiselta esitarkastajaltani, että kirjoitan niin huonoa kieltä, että käsikirjoitukseni on lähellä tasoa, että se pitäisi hylätä. Mainiota. Jotenkin olen onnistunut kirjoittamaan kerrassaan niin kauheaa tekstiä, joka on pullollaan kielioppivirheitä ja muita omituisuuksia, ettei hän ymmärrä substanssia.
Tämäkin kommentti voi olla täysin pätevä. Omituisena pidän sitä, että saman tekstin on lukenut osin tai kokonaisuudessaan useampi natiivipuhuja ja kolme ei-natiivia. Heillä ei ole ollut vaikeuksia ymmärtää tekstiäni tai argumenttejani kielen takia. Korjattavaa löytyy aina, mutta pidän himppusen verran oudoksuttavana sitä, että tämä ei-natiivi suorastaan kärsii tekstini kanssa. Myöskään aiemmissa kansainvälisiin julkaisuihin menneissä teksteissäni ei vastaavaa ongelmaa ole koskaan ollut, eikä asiasta ole minulle esitelmien tai konferenssipaperien suhteen huomautettu millään tavalla. Mutta käsikirjoituksen näemmä (kuulemma) olen onnistunut sössimään ihan urakalla. Kuulemma valitsemani filosofisen viitekehyksen huomioonottaen olisi suotavaa, että kirjoittaja olisi itsekin kielellisesti lahjakas (mitä siis en ilmeisesti ole).
Nyt alan lähestyä pistettä, jossa mieleni tekisi vetää koko työ prosessista pois ja tuumata, mitä tekisin. Ei välttämättä sen takia, että itse ajattelisin sen olevan niin huono tai pullollaan virheitä, ettei siitä väitöskirjaksi olisi. Ihan vain siksi, että nyt alkaa mitta tulla täyteen. Samalla olen yrittänyt kysellä eri ihmisiltä, joiden kanssa olen tehnyt työtä, miten he saamani kritiikin näkevät ja suhteuttavat sen työhöni, etten itse olisi vain niin puolustuskannalla, etten kykene varteenotettavaa palautetta ottamaan vastaan. Perustavasti minua ärsyttää - ei, minut ajaa raivon partaalle - se, että kumpikaan pääkriitikoistani ei millään tavalla ota kantaa työni substanssiin ja kommentoi/kritisoi sitä. Silloin voisin ehkä itsekin oppia koko jupakasta jotain, kun nyt vain keskustellaan siitä, mitä työssäni ei käsitellä, ja että sana "is" pitäisi kyllä korvata tässä yhteydessä sanalla "represents" (mikä muuten ei minusta ole kieliopillinen pulma ensinkään) ja voidaanko jossain yhteydessä käyttää passiivirakennetta vaiko eikö voida. Myös mielipiteitä siitä, pitäisikö minun väitellä ennen synnytystä vai ei, tuntuu näillä nelikymppisillä miehillä olevan, eikä niitäkään malteta pitää omana tietonaan.
Silti, kaikesta turhautumisestani huolimatta, ymmärrän, miten vähän tuolla kaikella on itselleni väliä. Kun katson pihalla juoksevaa Sisua, iskän kanssa kikattavaa ja äidille suukkoja jakavaa pikkuista poikaani, kotitöissä puuhailevaa ja pihalla touhuavaa miestäni sekä tunnen perheessämme odotetun pienen potkut ja liikkeet sisälläni, kaikki muu häviää. Se, millä lopulta on merkitystä ja minulle merkitsevää, on kunnossa. Kotona tiedän riittäväni ja kelpaavani sellaisena kuin olen sekä tulevani rakastetuksi ja saavani rakastaa ihan omana itsenäni. Kaikki muu järjestyy tavalla tai toisella. Kaikki muu on toissijaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti