Uusia alkuja

Kevät on itselleni aina kovin inspiroivaa aikaa. Silloin kun sormia syyhyttäisi jo päästä pihaan kuopsuttamaan ja tutkimaan, ovatko kaikki puutarhan kukat ja kasvit selvinneet talvesta, puran ensimmäiset turhaumat kevätsiivoukseen. Nyt kotona tuoksuu kloriitti ja tolu, sängyssä odottavat rapsakoiksi mankeloidut lakanat, tekstiilit on vaihdettu keväisempiin ja mieli hamuaa kohti uusia haasteita. Ehkä uuden alun into on tänä vuonna aiempaa suurempi siitäkin syystä, että vuosien projekti on loppusilausta vaille valmis. Tänään nimittäin kävin sähköpostikeskustelua vastaväittäjäkseni kaavaillun henkilön kanssa yrittäen löytää sopivaa päivämäärää. Pari vahvaa potentiaalia omaavaa vaihtoehtoa nousikin esiin. 

Ulotin uudistukset lopulta tänne asti. Blogi sai alkunsa Sisulle perustettuna päiväkirjana ja koska perheessämme on nyt kaksi lasta, päivittelin nimen ja kuvauksen vähän paremmin vastaamaan perheemme tilannetta. Olen salaa mieltynyt pilvikuvioihin lastenvaatteissa ja siksipä kumpainenkin vekara on joutunut niitä eläissään päällään pitämään. Aina tällöin olen heitä nimittänyt - miehen pyöritellessä silmiään - pilviveikoiksi. Enkä nyt niinkään viittaa pilveä poltteleviin veikkoihin, vaan veikkoihin, joiden pää on pilvissä ja mielikuvitus vilkas. Aivan kuten äidilläänkin. Sitä paitsi Sisun ja mun yksi ajanviete on pötköttää kylki kyljessä sängyssä ja katsella pilviä, jotka lipuvat makuuhuoneen ikkunan ohi ja kuvitella, mitä ne muistuttavat ja jos eläimiä, millaista ääntä ne pitävät. Melko mielenkiintoisia otuksia ollaan tavattu.

Jatketaan uudella ilmeellä ja vanhalla osoitteella, mutta vasta toisella kertaa, sillä nyt aion lunastaa miehen lupaaman jalkahieronnan. 

Valintojen sum(m)a

Miten aika rientääkään! Arjen pyörityksessä ja työjuttujen lomassa en tahdo millään löytää hetkeä kirjata ylös kuulumisia tai mitään muutakaan tajunnanvirtaa. Aika, joka lapsilta ja töiltä on parin viime kuukauden aikana jäänyt vapaaksi, on ollut olematonta ja käytetty parisuhteeseen blogin sijasta. Viisas valinta, varmaankin.

Minun pikkuvauvastani on sukeutunut isompi vauva, joka on aivan mainio tapaus. Jasu on järisyttävän hyväntuulinen, mutta kovin seurallinen, mikä tarkoittaa sitä, että mikäli seuraa ei ole/tule, alkaa armoton kitinä. Äidin kasvot nähdessään hän kuitenkin sulaa nopeasti hymyyn ja aloittaa jokeltelun sekä kikattamisen. Myös itkussaan tyyntyy nopeasti, mutta vain mun sylissä tai mut nähdessään. Siinä suhteessa Jasu taitaa olla vielä enemmän äidin poika kuin mitä Sisu tuon ikäisenä. Hän on siis edelleen täysimetyksellä, jota ajattelin jatkaa puolivuotiaaksi - enää pari viikkoa siis, iiks - ja toisin kuin veljensä ei juurikaan ole ollut elämänsä aikana erossa äidistään. No, yhden kerran muutaman tunnin, kun kävin kaupungilla ja pari kertaa tunnin, jotka eivät menneet ihan sujuvasti, joten sen jälkeen olemme olleet tiivis paketti. Sisua jätin mummulaan ja isänsä kanssa, kun kelpuutti pulloruuan, mutta Jasullepa ei pullo maistu, joten olemme olleet varsin sidottuja toisiimme. Toisaalta tämä on ollut itselleni helpompaa kuin Sisun kanssa, ehkä koska hahmotan ajan kulumisen ja rintaruokintakauden lyhyyden paremmin, ja toisaalta Jasua on yltiöhelppo kuljettaa mukana. Siksipä hän olikin pari viikkoa sitten mun mukana työreissulla Helsingissä, käytiin Migrissä puhumassa tutkimustuloksista ja kärsimystä käsittelevässä symposiumissa. Myös monessa muussa palaverissa hän on ollut mukana, mutta tuo seminaarikokemus osoitti sen, että viisikuista vauvaa ei pysty ottamaan mukaan tilaisuuteen, jossa joku yrittää puhua ja muut kuunnella. Jasu nimittäin huuteli iloisesti päälle, kun eräs herra professori piti keynote-puhettaan, joten meidän piti evakuoitua nopeasti käytävälle, jotta edes joku olisi kuullut, mitä proffa halusi sanoa. 

Pari viikkoa sitten käytiin myös ystävien häissä. Sisu oli kirkossa mukana ja kävi onnittelemassa hääparia juhlapaikalla, mutta sen jälkeen hänet vietiin miehen sukulaisille hoitoon. Vajaa kolmivuotias, 140 hengen häät, olematon määrä tekemistä ja iso määrä ohjelmaa olivat yhdistelmä, joka ei miellyttänyt. Jasu oli yllä mainitusta syystä johtuen mukana, mutta koska häissä desibelitaso pakkaa väliin nousemaan ohjelman vuoksi, oli nukkuminen käytännössä mahdotonta. Siksipä ruuan ja hääkakun jälkeen livistimme paikalta, jotta edes joku olisi voinut nauttia juhlista. (Onneksi eivät olleet ihan läheisimpiä ystäviä, muuten juhlien lopahtaminen lyhyeen olisi harmittanut aika tavalla. Lapset ja ohjelmalliset juhlat: no-no.) Sisu kuitenkin keksi pari hassua juttua kirkossa. Hän odotti kovasti näkevänsä papin ja kyseli malttamattomasti, mistä se pappi oikein tulee ja tuleeko se pappi. Kun kehotin odottamaan, hän katseli kirkossa ympärilleen ja kysyi lopulta, "äiti, laskeutuuko se pappi tuolta katosta?" Naurussa oli pitelemistä, kun yritin selittää, että ei ne papit kyllä yleensä katosta laskeudu, vaan tulee kirkon etuosassa olevasta ovesta. Turha kai mainita, että meidän pakanaperheessämme ei juuri kirkossa käydä, mutta näin ajatuksen tasolla katosta vaijerilla laskeutuva pappi olisi aika hyvä konsepti. 

Voisinpas vielä tehdä lyhyen kuvauksen Jasun kehityksestä viime kuukausina, kun Sisusta tuli kirjattua aikanaan kovinkin tarkasti kaikki syömiset, rokotusreaktiot ja muut uudet ja upeat taidot. Nyt ei riitä kapasiteetti ihan samanlaiseen yksityiskohtaisuuteen, kun elämässä on vauhtia ihan toisella tavalla ja toisaalta sitä iloitsee vähän eri asioista kuin opitusta uudesta ruoka-aineesta tms. (Eilen muuten annoin Jasulle palan päärynää imeskeltäväksi, ja sitä hän ahnaasti ahtoi suuhunsa. Joka kerta kun herkkupala luiskahti sormista ja pienestä nyrkistä pakosalle, alkoi kamala kitinä. Kovasti hän siis näyttää olevan valmis muuhunkin kuin maitoon.) Ehkä ilojen ja merkillepantavien asioiden muutos liittyy myös oman roolin kehitykseen, mutta noin kokonaisuutena olen jostain syystä ollut paljon vähemmän stressaantunut, väsynyt tai malttamaton kuin mitä Sisun kanssa aikanaan. Mutta ne taidot: kypsässä neljän kuukauden iässä - ystävänpäivänä, tarkka ollakseni - Jasu oppi kääntymään selältä vatsalleen, sitä ennen hän oli juuri hahmottanut kätensä ja tarttui hapuillen esineisiin, joita hänelle tarjosi. Viikko kääntymisen jälkeen oli vuorossa aktiivinen käsillä hamuaminen ja lelujen tavoittelu sekä vatsallaollessaan varovainen varpaiden varaan nousu. Neli- ja puolikuisena hän alkoi pyöriä napansa ympärillä hitaasti mutta varmasti sekä päristellä suureen ääneen. Viisikuisena löytyivät varpaat ja siitä viikon kuluttua hän alkoi nousta suorien käsien varaan vatsalla kölliessään. Nyt talomme täyttää jatkuva vauvauvaavauvvaa -jokellus tai vaihtoehtoisesti bäybäyääyväybäy -ääntely, jos palvelutasossa tai seurapalveluissa on valittamisen varaa. Veljeksistä on tullut liki erottamattomat ja Sisu alituiseen kertookin, kuinka "pikkuveikka on mun pajas vauvikkeli". 

Molemmat pojat ovat kovasti läheisyyden hakuisia edelleen ja usein meillä nukutaankin kaikki samassa sängyssä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että miehellä on se noin 90 senttiä parisängystä käytössään, Sisulla 30, Jasulla 20 ja mulla juuri sen verran, että mahdun kyljelleen poikien väliin. Aamuisin paikat ovat jumissa, kun yön on pitänyt Sisua kainalossa ja yrittänyt toiselle kyljelle kääntyneenä imettää Jasua yöllä. Joskus on tämän johdosta myös hermo kireällä, mutta viime aikoina kipukynnys on kohonnut tai sitten toisinaan olen vain ollut onnellinen, että saan olla lasteni kanssa, olen heille tärkeä ja että he osoittavat avoimesti kiintymystään. Toisinkin voisi olla. 

Jossain vaiheessa kuitenkin siirrämme pojat omaan huoneeseensa - tai Sisuhan jo nukkui useamman kuukauden omassa sängyssään, kunnes joku kerta totesi, ettei halua olla siellä "ytsin", kun kaikki muut nukkuvat äidin ja isän huoneessa. Nykyään hän suunnistaakin suoraan meidän makkariin, simahtaa sänkyymme ja siitä sitten nostan hänet sivuvaunuunsa, josta hän yön kuluessa pikkuhiljaa hivuttautuu kylkeeni kiinni. Eilen Sisu kuitenkin lähti mummulaan yökylään, josta menemme hänet hakemaan viikonloppuna. Muutaman päivän jaksaa ja haluaa reissussa olla, mutta sitten alkaa ikävöidä erityisesti pikkuveikkaa ja äitiä. Tosin isänkin kurssi on ollut viime aikoina kovassa nousussa. 

Mutta mennäänpäs niihin valintoihin, joita tässä viime kuukausina on tullut tehtyä ja jotka vielä odottavat osin tekemistään. Kaikki kertovat omalta osaltaan meidän perheemme elosta ja olosta.

1) Pekka vai Sauli

Presidentinvaalit alkavat olla jo old news ja Sisukin sai ensikosketuksensa päivänpolitiikkaan, kun kuunteli kotona mun ja miehen keskusteluja ehdokkaista, yhteiskunnallisista kehityskuluista ja ties mistä. Äänestyspäivänä olimme menossa ystävien luo kyläilemään ja ajattelimme käydä pikapikaa uurnilla jo alkuiltapäivästä. Koska hyvin väsyneet takapenkkiläiset valvoivat vielä auton kurvatessa äänestyspaikalle, päätimme yksissä tuumin miehen kanssa, että käymme äänestämässä vuorotellen. Ensin oli miehen vuoro. Seurasin haukan lailla, koska hän astuu ulos vaalipaikasta ja hyppäsin autosta salamana, ettei vain kumpikaan pojista ehtisi nostaa melua takapenkillä odottelun pitkittyessä. Kipitin jäistä pihaa pitkin täyttä vauhtia, kun muistin, että henkkarit unohtuivat autoon. Jarrutin ja samassa hetkessä ehdin tajuta, ettei ole mitään mahdollisuutta pysyä pystyssä. Siinä sitten pötkötin keskellä vaalihuoneiston piha-aluetta ja jalkaan sattui ihan vietävästi. Könysin ylös ja lähdin autolle, nappasin ajokortin ja viiletin uudelleen kohti ulko-ovea. Tartuin ovenkahvaan, kunnes hoksasin, että kahva oli metallia ja käteeni tarttunut lumi oli sulanut. Ulkona oli pakkasta. Toisen käden orvaskesi jäi ovenkahvaan. Hengessäni ajattelin, että jos tämä nähtäisiin, varmaan ajateltaisiin, etten ole kyllä aivan oikeustoimikelpoinen ja ääneni hylättäisiin. Kun lipukkeen täytettyäni ja tipautettuani laatikkoon palasin autoon, hihitteli mies itsekseen ja ajattelin sen nauravan mun toilailua. No, tämäpä kertoi omasta kokemuksestaan: oli tallustanut vaalilautakunnan eteen, ottanut kortin lompakostaan ja pitänyt sitä polleana miekkosen edessä. Tämä katsoi korttia tyynesti ja totesi sitten, että joo-o, on se, mutta saisinko nähdä henkilötodistuksen. Mies näytteli Visaansa. Liekö ajatellut, että saisi antaa useamman äänen, jos tarpeeksi maksaisi... Makeat naurut saimme joka tapauksessa.

2) Vaippa/potta

Tästä aihepiiristä on tullut meidän perheen akilleenkantapää, joka saa mut raivon valtaan hyvin helposti. Sisu oli periaatteessa juuri hoksannut pottailun salat ja kertoi asiastaan, kun Jasu syntyi. Silloin kaikki meni sekaisin ja takaisin potalle opettelu on ollut yhtä tuskien taivalta, sillä pikkutyyppi on hoksannut, että se on hänen kiristyskeinonsa. Me ollaan yritetty ottaa vaippa yksinkertaisesti pois. Silloin tyyppi saattaa pissailla minne sattuu. Ensin sanoi "anteetsi, en huomannut, se oli vahinko" ja minä yritin ymmärtää, siivosin, moppasin ja pesin mattoja. Sitten koitti se päivä, että mies komensi Sisua jostain asiasta, jolloin poika totesi "nyt olen vihainen", kipitti omaan huoneeseensa ja pissasi lattialle. Sen jälkeen luovuimme vaipattomuudesta, ellei Sisu oikeasti itse halua olla ilman. Nyt hän on pari viikkoa ollut yön kuivana ja joinain aamuina olemme saaneet pisut kalastettua pönttöön ja oltua muutenkin lähes koko päivän ilman vaippaan päässeitä pissoja. Mutta toisina päivinä tyyppi toteaa ykskantaan, että ei halua pöntölle ja kun häntä aamulla sinne kiikutan pissaa matkalla. Vitsi, miten raivostuttavaa!!! Yritettiin jo kiristää silläkin, että "sitten et katso lastenohjelmia, kun ne on isommille pojille, jotka jo käy potalla. Saat vasta sitten katsoa, kun olet saanut kolme tarraa." Hykertelimme tyytyväisinä, kunnes Sisu totesi "ei haittaa, en halua katsoa lastenohjelmia". Eikä se halunnutkaan. Oli vain tyytyväinen, että sai meiltä enemmän huomiota, kun pelattiin, luettiin ja touhuttiin yhdessä. Pari viikkoa sinnittelimme, kunnes totesimme, että meidän arkea ja talouden juoksevien asioiden hoitoa helpottaa, kun Sisu napottaa Pikku Kakkosen ääressä sen tunnin. Sisu 3 - vanhemmat 0.

3) Kesäkuu/syyskuu

Olen Jasun äitiysloman aikana tehnyt koko ajan töitä hoitaen niitä projekteja loppuun, joihin olin sitoutunut ennen sairauslomalle jäämistäni. Suurin voimainponnistus liittyi ehdottomasti väitöskirjan saattamiseen sellaiseen asuun, että sen sain jätettyä tarkastajille hyväksyttäväksi. Tämä onnen hetki koitti maaliskuun alussa, kun lopulta oltiin ajauduttu siihen tilanteeseen, että saatoin herätä keskellä yötä työasiat mielessä, hiipiä hiljaa olohuoneeseen ja valvoa pari-kolme tuntia kirjoittaen väikkäriä. Silloin totesimme miehen kanssa molemmat, ettei niin voi pitkään jatkua, joten tiukan puristuksen jälkeen työ lähti käsistäni. Sen jälkeen tosin jouduin kirjoittamaan konffapaperin työkaverin kanssa (jota ilman vanhempainvapaata lähtisin huomisaamuna esittämään San Diegoon), raportin Migriin, toisen raportin tutkimustani rahoittaneelle säätiölle, toisen konffapaperin kahden kollegan kanssa ja lopulta tekemään toiminnantarkastuksen eräälle yhdistykselle. Kaiken tämän jälkeen olin lähes valmis lataamoon. Ehdin nauttia hiljaiselosta reilun viikon, kunnes sain esitarkastajien kommentit: kaksi puoltoa. Minä väittelen kohta!!! Uskomatonta. Molemmat lausunnot olivat lisäksi hyvin kannustavia ja olin onnistunut kehittämään työtä niin, että he saivat kiinni punaisesta langasta ja ymmärsivät, mihin työllä pyrin. Mutta yrittääkö väitellä kesä- vai syyskuussa? Kesäkuun puolivälissä olisi yksi aivan äimistyttävän ihana juhlapaikka vapaana ja yöttömän yön aikaan karonkan viettäminen kiinnostaisi. 

Viimeisen viikon olenkin siis panostanut kirjani taittamiseen, ja nyt sekin alkaa olla tehty. Parin viikon kuluttua on kokouksen vuoro, jossa väitösluvan myöntäminen, vastaväittäjän valinta ja arvostelulautakunnan nimeäminen tapahtuvat. Sisu alkoikin jo näyttää huolestuttavia merkkejä, sillä hän on pariin otteeseen tullut tuuppimaan mua koneelta ja sanonut "äiti, minä teen nyt sinun väitöskiijan loppuun". Omansa hän sai valmiiksi jo viime syksynä. Tässä taannoin Sisu totesi muuten tutkivansa jotain juttua ja silloin sanoin hänelle, että tiedätkös, että äidin työkin on tutkijan työ. Sisu katsoi mua vähän hämmentyneenä ja kysyi "äiti, mitä sinä tutkit?" Mies tyrskähti ja totesi ehdottomasti haluavansa kuulla vastauksen - ilmeisesti käännökseni siitä, mitä väitöskirjani oikeastaan käsittelee ei ole ollut ihan onnistunut... Mutta niin vain päästiin Sisunkin kanssa yksimielisyyteen siitä, mitä äiti oikein tutkii.

4) Kotona/töissä/molempia

Väitöspäivän määrittämiseen liittyvä ongelma on sidoksissa jatkosuunnitelmiini. Jos palaan töihin heti, kun vanhempainvapaakauteni päättyy, mieluiten väittelisin vasta syyskuussa. Kuitenkaan tarkoitukseni ei ole missään hahmottelemassani skenaariossa palata täysipäiväisesti työelämään. Olen hahmotellut kolmipäiväistä viikkoa ensi kesään asti, mutta tätäkin ainoastaan siinä tapauksessa, että saisin Sisun ja Jasun samaan hoitopaikkaan. Jasu on minusta aivan liian pieni vielä syyskuun alusta (josta alkaen hoitoa haimme) menemään itsekseen yhtään minnekään. Sitä paitsi koska pojat ovat toisilleen noin tärkeitä, musta olisi kurja erottaa heidätkin toisistaan siksi aikaa, kun me olemme töissä. Hoitopäivät heille jäisivät noin seitsemään tuntiin, kun pystymme miehen kanssa joustamaan kumpikin tahoillamme. 

Toisaalta mua kiehtoisi ajatus jäädä kokonaan kotiin vuoden loppuun asti, mutta silloin se tarkoittaa varmasti sitä, että pojat eri hoitoon joutuvat. Ja perhepäivähoitajien työaikalainsäädännöstä johtuvien varahoitopäivien paljouden takia saisimme kuljetella poikia ees ja taas eri hoitopaikkojen välillä yhtä mittaa, mikä sekään ei kiehdo, emmekä ole vakuuttuneita, että tällaisella ratkaisulla olisi lapsiin suotuisia vaikutuksia. 

Yksi vaihtoehto tietysti olisi olla pääosin hoitovapaalla ja tehdä keikkatöitä sen ohella. Luulen, että mulle sopii jonkinlainen yhdistelmä kotona- ja töissäoloa parhaiten, sillä kaipaan omaa tekemistä ja sitä saadessani jaksan olla lastenkin kanssa paljon paremmin ja keskittyä heihin eri tavalla. Aivoni kaipaavat tuulettumista. Tänään tosin jo hahmottelin itselleni uuden projektin ja pohdin toisen mahdollisuutta, mutta katsotaan, riittävätkö uskallus ja kyky kummankaan läpiviemiseen. Ehkä asiaa voisi kuitenkin alkaa selvitellä, kun tuon väitöskirjankin loppu jo häämöttää. Olipas tuskaisen salamyhkäinen ja mitäänsanomaton lopetus tälle romaanille.