Otsikon teema on ollut pinnalla monessakin mielessä. Olen aina naureskellut lehdistön otsikoille, joissa revitellään "yllätysliukkaita" teitä syksyllä, vaikka näillä leveysasteilla liukkauden ei pitäisi yllätyksenä tulla. Ehkä yllätys liittyykin siihen, että juuri sillä hetkellä ei oleteta liukkauden iskevän, vasta joskus myöhemmin, eikä siten olla varautuneita tilanteeseen. Toisaalta taas ainainen varuillaanolo on vahingollista psyykellemme, kuten niin monet traumatutkijat ja kidutusta tutkineet meille kertovat. Stressihormonit tekevät tuhoja aivoissamme, joten aina ja kaikkeen ei voi varautua tai odottaa aina pahinta.
Ensimmäinen kohta listalla liittyy elämän vääjäämättömään kulkuun, sillä muutama viikko sitten miehen mummu kuoli. Olimme edellisenä päivänä palanneet Ruotsin-reissulta, joka miehen sanoin meni niin hyvin kuin tuollaisella kokoonpanolla voi mennä, kun saimme puhelinsoiton. Tiesimme mummelin kyllä sairastelleen aika tavalla, mutta jotenkin molemmat meistä taisivat odottaa hitaampaa hiipumista. Mummo kuitenkin pääsi määränpäähänsä kotonaan, rauhassa, kivutta ja nopeasti. Sen jälkeen olemmekin olleet Pohjanmaalla järjestämässä hautajaisia, hoitamassa vaarin kanssa paperiasioita ja itse hautajaisissa.
Samalla jouduin kohtaamaan tehtävän, jota olin mielessäni pyöritellyt jo jonkin aikaa: selittämään lapselle kuoleman ja sen merkityksen. Sinällään kai tehtävässä ei olisi ollut mitään kummallista, jos uskoisin, mitä koulussa on opetettu. Vaan kun se ei uppoa. Oma uskoni lienee jossain hindulaisuuden ja buddhalaisuuden välimaastossa, mutta selitäpä 3-vuotiaalle maailmansielusta. Lopulta tyydyin toteamaan, että mummu kuoli, koska oli sairas ja vähän vanha. Ja se, että joku kuolee tarkoittaa sitä, että me emme häntä enää voi koskaan tavata tai hänen kanssaan keskustella. Sisu kysyi, minne mummu sitten meni, jolloin vastasin ylimalkaisesti, että mummu muutti taivaaseen ja että me voimme ajatella, että hän on kanssamme tähtien tuikkeessa ja siten aina osa elämäämme. Sisu minulle "nuoret eivät kuole, vain vanhat kuolee". Sen jälkeen hän ei sillä erää halunnut koko asiasta puhua. Hautajaisissa hän kysyi, missä mummu sitten oikein on. Ilmeisesti Sisua kummastutti, kun juhlallisuuksien päähenkilö oli poissa. Kertasimme asian. Sisu totesikin, että "kuolleet ei puhu". Eivät puhu, kävele, juokse, liiku tai tee mitään muutakaan; ne vain pötköttävät. Sisu hyväksyi selityksen. Varsinaisen hautauksen hänelle tein ymmärrettävämmäksi niin, että kerroin arkun laskettavan maahan ja siihen kohdalle pystytettävän muistokiven, jonne voi viedä kukkia ja jossa voi mummua muistella jatkossa. Jätin kertomatta, että mummun maalliset jäännökset lepäsivät arkussa. Myöhemmin tällä viikolla Sisu pohti asiaa uudelleen ja kyseli, miksi kaikki ihmiset siellä hautajaisissa itkivät. Sitten tuumi, että "kun iskä on töissä, niin sitten se voi kuolla ja sitten se ei enää voi olla mun kaveri". Sinä iltana iskä ja Sisu olivat kovin hyvät kaverukset ja puuhasivat monenmoista yhdessä. (Onneksi tyyppi ei vielä huomannut tentata äidiltä, miten on mahdollista, että kuolleet muuttavat taivaaseen, jos kerran eivät liiku.)
Toiseksi mua jaksaa edelleen yllättää, miten nopeasti pojat kasvavat, vaikka varsin hyvin tiedostan, etteivät ne aina tule olemaan pieniä. Jasu, vauvani, täyttää kohta 11 kuukautta. Hän seisoo jo hetken ilman tukea, kävelee tomerasti taaperokärryn kanssa (usein Sisu kyydissään), sai juuri kuudennen hampaansa, kiipeilee, putoilee, protestoi ja nauraa. Lapsia ei varmaan saisi verrata toisiinsa, mutta Sisu ei koskaan ollut tuollainen pää edellä uutta päin -tyyppi. Jasua ei voi jättää hetkeksikään yksin esimerkiksi syöttötuoliin. Mummulassa käydessämme mies syötti Jasua ja herpaantui hetkeksi keskustelemaan isäni kanssa. Jasu oli salamana pystyssä ja tipahti luonnollisesti alas. Podin vielä morkkista siitä, että hän oli juuri edellisenä yönä tippunut sängystä, kun en hoksannut, että tyyppi oli mönkinyt laidalle. Onneksi kummallakaan kerralla ei käynyt pahasti, eikä itku kestänyt kauaa. Enemmän taisi kyse olla säikähdyksestä, mutta ei junnu siitä näyttänyt opikseen ottavan. Miehen mummun hautajaisissa pieni mies kipusi pöydälle, kun minä jutustin Sisun kanssa ja mies keskusteli vaarinsa kanssa. Siinä se konttasi pitkin valkoisen pöytäliinan peittämää pöytää, onneksi kahvikupit oli jo kerätty pois. Mies povaa meille vaikeuksia tulevaisuudessa.
Sisu taas "pojistuu" eikä ole enää taapero, vaan hyvin toimelias, puhelias ja osaava pieni poika. Toisinaan hän haluaa silti olla äidin vauva. Kuolema-aiheen lisäksi viime aikoina on ollut pinnalla monenmoista muutakin. Pippeliasiat kiinnostavat kovasti. Isän kanssa huoltoaseman vessassa käydessään mies mainitsi Sisun todenneen, että "isillä on iso pippeli ja minulla pieni". Eilen se halusi nähdä pikkuveikan pienen pippelin. Ja kun kysyin, oliko eilen alkaneessa naperouinnissa tuttuja, totesi Sisu, että siellä oli Veeja, Pinja ja sitten sellainen poika, jolla oli hassu pippeli. Kaikkea sitä voi pieni ihminen huomioida. Kovin huomaavainenkin poika on. Ottaa - aina halutessaan - toiset hienosti huomioon ja osaa lohduttaa. Pahoittelee, kun vihastutti äidin ja sanoo päälle "ei se mitään haittaa, vaikka sinä vihastuit" tai "ei se ole mitään vakavaa". Joskus se halaa oikein kovasti ja tulee silittämään äidin hiuksia tai muiskauttaa märän pusun.
Sisu rakastaa myös tarinoiden kertomista. Kirjoitin tällä viikolla pari itselle muistiinkin:
"Nyt saat kuulla tarinan ketusta ja
norsusta. Ne etsivät pieniä kuulia, ihan pieniä palleroita, jotka olivat
vierineet pois. Mitä pikkuruinen kuula sanoi? 'Päivää, minä olen silmäkuula.'"
Kun yritin tentata tämän varsin postmodernin tarinan jatkoa, ei sellaista ollut. Kun kysyin silmäkuulasta, niin ei sillekään löytynyt selitystä. Silmäkuula on silmäkuula, mitäs kummaa siinä on?
"Nyt kuulet tarinan ketusta ja kirahvista.
Ne asuivat sellaisessa ihan suuressa talossa, joka oli korkean korkea. Ne
menivät nukkumaan ja lähtivät ulos kävelylle ja näkivät hurjan ötökän. Ne
luulivat, että se ötökkä puree niihin pieniä reikiä. Ja kettu murisi ja ärisi
sille ötökälle, ja se ötökkä päästi kiljaisun ja pinkaisi pakoon."
Lienee turha sanoa, että Sisulla on kovin vilkas mielikuvitus. Hän näkee mitä kummallisempia unia. Joskus hän on sininen, mutta vatsasta valkoinen tyyppi, jota jahtaa iso dinosaurus. Kerran tässä hän heräsi huutamaan, kun kysyin syytä, oli asialla tietenkin ollut iso lisko, jolla oli koukku selässä piikkien seassa ja se puraisi häntä kipeästi jalkaan. Yhtenä yönä piti lähteä etsimään biisonilaumaa, jolla ei ollut silmiä, vaan sellaiset leikkisilmät. Välillä ovat avaimet hukassa tai sellainen "sininen juttu". Yöt ovat mitä tapahtumarikkainta aikaa meidän perheessä.
Kolmantena vääjäämättömyyslistalla on työ. Olen ollut yllättynyt siitä, miten nahkeasti suhtaudun töihinpaluuseen, vaikka mulla on ihanat työkaverit, äärettömän hyvä tutkimusryhmä ympärillä ja nautin työstäni. (Let's face it, tutkijan työ on pitkälti kutsumuksesta kiinni, sillä palkka ei todella vastaa koulutusta.) Vähän ahdistustani helpotti viime viikkoinen opetuksen suunnittelupalaveri, kun muistin, miten mukavaa on syödä rauhallinen lounas aikuisseurassa järkeviä keskustellen. Toisaalta myös uusi tutkimusaihe sekä suunnitelmien B&C eteneminen piristävät mieltä, ja odotan innolla, mitä tästä kaikesta sukeutuu. Erilaisia vaihtoehtoja ja omaa arvoa työmarkkinoilla on tullut kesällä mietittyä ihan urakalla. Pitäisi ehkä kuitenkin lukaista Katariina Mäkisen väikkäri
Becoming valuable selves: self-promotion, gender and individualism in late capitalism, jotta tietäisi, miten itsensä voi brändätä.
Loppuun vielä maininta keittiön puolesta - katsottiin juuri miehen kanssa Anthony Bourdainin Suomi-jakso, joka sai pohtimaan, miksi kukaan ylipäätään haluaa asua täällä. Olen ollut jo pitkään kyllästynyt kaikkeen kokkaamiseen. Aina saa olla tekemässä jollekulle ruokaa ja omat haasteensa asettaa se, että kaikki meidän perheen miehet syövät lihaa, joten sellaisina päivinä saan kokata kaksi pääruokaa. Ehkä koska olen laiska kokki, meillä syödäänkin niin paljon kalaa. Kasvisruokapäivätkään eivät toki ole harvinaisuus. Mutta urautunutta ruuanlaitto on ollut. Tuntuu, että lautaselle päätyy aina vain samaa sapuskaa. Yritin jo joku vuosi sitten tehdä kuuden viikon kiertävän ruokalistan, mutta en jaksa tehdä ruokaa listan mukaan. Olen fiiliskokkaaja, mutta äärimmäisen ideaköyhä sellainen. En halua arkena alkaa säätää monimutkaisten ohjeiden kanssa jotain ruokaa, jota en ole ennen tehnyt ja jonka resepti on ties miten pitkä. Siksi sorruin mainoksen uhriksi ja ostin vastailmestyneen
Safkaa - parempaa arkiruokaa -kirjan. Reseptit kuulostivat oikeasti hyviltä ja simppeleiltä; sellaisilta, jotka voi pyöräyttää työpäivän päätteeksi kotona ja joista ei tule järkyttävää tiskivuorta ja jotka eivät vaadi monimutkaista valmistus- tai preparointiprosessia. Valitsin ensimmäiseksi kokeiltavaksi sitruunaisen anjovispastan, sillä inhoan anjovista. Ajattelin, että jos tuosta saa maistuvaa, niin kirjan tekijät osaavat asiansa. Lopputulos? Älyttömän hyvää! (Ja lisäksi ihan oikeasti tosi helppoa.) I'm sold.
