Kuin kaksi marjaa (ehkä mustikka ja vadelma)

"Voi, Jasuhan on aivan Sisun näköinen!", "ihan ilmetty isoveikkansa", "no, onpas teillä samannäköiset pojat". Näitä lausahduksia kuuluu usein, kun ollaan menossa poikien kanssa. Itsestä ne tuntuvat ihan hassuilta, kun omaan silmään pojat ovat ihan omannäköisiään, joskin tietyistä kasvonpiirteistä (silmät ja suu) voi kyllä veljekset tunnistaa. Muuten minusta pojissa ei juuri samaa näköä olekaan, sillä Sisun kasvojen muoto on samanlaiset kuin mulla ja Jasulla taas on isänsä pää (lukuunottamatta sitä nystyrätakaraivoa). 

Muutenkin ovat pojat ihastuttavan omanlaisia persooniaan. Asia ei sinällään liene suurikaan yllätys, mutta minulle ilon aihe joka päivä. Kaksi hassunhauskaa pojannassikkaa piristämässä meidän arkea, kumpainenkin tavallaan. Vauva-ajasta suurimmaksi eroksi nousee ehdottomasti poikien temperamentti; Sisu on sisupussi, nimensä veroinen ja Jasu taas hyvin valoisa tyyppi, tasainen ja rauhallinen. Molemmat kuitenkin ovat tarkkailijaluonteita ja ympärillä tapahtuvaa seurataan hyvin kiinteästi. Jasu hermostuu harvoin, tyyntyy helposti ja hymyilee autuaasti kaikille, jotka häntä vähänkin huomaavat. Sisu taas hermostui helposti, tyyntyi vaikeammin ja oli valikoivampi ihmisten suhteen. Hän tunsi jo vauvana kaikki asiat hyvin syvästi, on herkkä ulkoisille vaikutteille ja älyttömän hyvä erittelemään tunteitaan ja ilmaisemaan niitä. (Kuriositeettina voisi mainita, että hän myös joskus hahmottaa ihmiset värien kautta. Äitiä vähän hämmentää, kun Sisu kysyy, äiti oliko se täti valkoinen vai musta? Ihonvärillä siis ei ole tässä mitään tekemistä. Muutenkin vaikuttaa siltä, että Sisu hahmottaa asioita hyvin värien välityksellä; useimmilla asioilla on näemmä hänelle joku yhteys väriin.) 

Yksi keskeisin ero poikien välillä, joka siis johtuu myös tuosta temperamentista, on nukkuminen. Sisu oli pitkälti yli yksivuotias, ennen kuin nukkui yhtään yötä heräämättä (vai olikohan ennen yksivuotispäivää yksi ehjä yö). Jasu taas saavutti tuon merkkipaalun viime yönä. Hän myös osaa nukahtaa itsekseen, kun hänet laskee sänkyyn, eikä halua nukahtaa rinnalle. Sisu oli päinvastainen. 

Toisaalta Sisu ei koskaan, ikinä milloinkaan purrut imettäessä. Jasu on päinvastainen. Viime viikolla tyyppi jyrsäisi kunnon reiän ja juma, kun teki kipeää imettää sen jälkeen. Kiljaisu (jota jotkut mainostavat pelotteena) sai meillä aikaan röhönaurun. Hassu äiti, tuollaisen äänen päästi. Kun kerroin omalle mummulleni Jasun taipumuksesta pureskella ruuan lähdettään, niin mummu haikeuden ja ilon sävel äänessään totesi, että "ja sitten ne katsovat suoraan silmiin". Joo, katsovat kyllä, mutta sattuu se silti. Tosin mummun omasta imetystaipaleesta on jo puolivuosisataa, joten kai siinä ajassa muistot kultaantuvat. Toisaalta omakaan imetykseni ei ole tällä kertaa ollut mitenkään epämiellyttävä tai hankala, mutta aika aikaansa kutakin. Taaperoimettäjäksi en ala, joten se vuoden rajapyykki lienee aika sopiva.

Yhdessä pojat kuitenkin näyttäisivät olevan kaikkein omimmassa elementissään. Sisu hauskuuttaa Jasua, Jasu tarraa Sisun hiuksiin ja repii poskesta ja lattialla touhutaan kovasti ja välillä vähän liian rajustikin. Kuultiinpa meillä viime viikolla jo lausahdus "Tule pikkuveikka, mennään tänne leittimään!"

Norkkoilua ja urputusta

Se on täällä: siitepölyaika. En muista, milloin viimeksi olisin kärsinyt näin pahoista oireista. Iho kutiaa, ihottumaa ilmestyy vähän väliä jonnekin päin kehoa, nenä vuotaa ulkona, silmät kutiavat ja turpoavat. Sisu näyttää olevan äidin jalanjäljissä, sillä muutaman viime päivän hänellä on ollut kurkunpään tulehdukselta kalskahtavaa yskää ja ääni käheänä. Mitään muita oireita ei kuitenkaan ole ollut, mitä nyt ulkona alkaa aivastuttaa. Kohtalon ivaa, sillä meistä molemmat olisivat tähän aikaan vuodesta ulkona lähes tauotta, mutta nyt olo ei anna myöten. 

Jasukin meni ja täytti seitsemän kuukautta. Ehdin jo vähän kriiseillä vauvani kasvamisesta ja ajan kulumisesta, mutta toisaalta nautin tästä hetkestä liikaa. Hän on jo hirmuisen touhukas poika, aina yhtä hymyä ja helppo kuin mikä. Konttausasennon Jasu opetteli jo useita viikkoja sitten, ja nyt hän heijaa tarmokkaasti paikallaan keräten rohkeutta siirtää polvien lisäksi myös käsiä. Eilen oli jo aika lupaava alku tähän suuntaan. Toisaalta Jasu ryömii tuulispäänä pitkin lattioita, joten ei ole mitenkään sanottu, että kun hänet yhteen paikkaan jättää, hänet löytäisi lähimailtakaan, edes samasta huoneesta. Istuminen sujuu jo hyvin, eikä kaatuilua enää juuri tapahdu. Ruokaa uppoaa viisi kertaa päivässä varsin kiitettäviä annoksia ja päiväunia otetaan kahdet kunnolliset ja yhdet iltatorkut. Alkuyöstä tankataan pari kertaa ennen kuin äiti saa unenpäästä kiinni, mutta yö (24-6.30) mennään pääosin yhdellä syötöllä. 

Sisu on keksinyt kalsareiden ihanuuden ja ennen allergiakautta teki jo mallikkaasti kaikki asiansa itse pottaan/pönttöön. Nyt on taas olo vähän kurja ja sitä myöten uusavuttomuus pinnassa. Muuten elossa ei olekaan mitään valittamista, vaan kaksilapsisen perheen arki on varsin ihanaa - joskaan äidille tai meille vanhemmille ei juuri omaa aikaa jääkään. 

Hoitopaikkakuviot ovat auki ja ratkaisua odotetaan saapuvaksi tällä/ensi viikolla. On vähän epävarmaa, että pojat pääsisivät molemmat sille tädille, jolla Sisu nyt on. Voi olla, että pitää siirtyä muualle. Siinä tilanteessa ollaan pohdittu yksityistä perhepäivähoitajaa, jolle ymmärtääkseni ei kerry niitä tasausvapaitakaan. Varahoitoon en Jasua vielä lähtisi kiikuttamaan. Olen alustavasti sopinut palaavani syksyllä osa-aikaisesti töihin ja jatkavani sillä linjalla vuoden päivät. Luulen, että se on meidän perheelle sopuratkaisu, sillä vaikka kuinka haluaisin, olen huono kokopäiväinen kotiäiti. Pitkästyn ja puudun rutiineihin - kaipaan omaa älyllisesti haastavaa tekemistä. Mutta koska äitiyslomasta on tullut tehtyä melko paljon muutakin kuin lastenhoitoa, haluan jatkaa samalla linjalla, enkä kiikuttaa lapsia täysipäiväisesti hoitoon heti, kun Jasustakin alkaa jo olla seuraa ja hän ryhtyy puuhailemaan vähän enemmän omillaan. Haluan siis sekä syödä kakun, että säästää sen: olla lasten kanssa ja tehdä jotain omaa, onneksi oma työ sen sallii.