Aika juoksee - niin mekin

Tämä syksy on ollut sellaista hurlumhei-meininkiä, ettei paremmasta väliä. Olen ollut aivan liian väsynyt kaiken menon ja elon keskellä päivittämään kuulumisia blogiin - mieluummin olen nauttinut lasten seurasta ja heidän touhuiluistaan ja varannut ylijäävän ajan omille ajatuksilleni tai parisuhteelle kuin kirjoitellut päiväkirjamerkintöjä tänne. Samalla on tullut pohdittua blogin jatkoa tai jatkumattomuutta hieman tarkemmin. 

Meidän Jasu täytti vuoden. Synttäreitä järjestettiin ja peruttiin pariin otteeseen, kunnes ne viimein saatiin onnistumaan. Meillä jylläsi sitkeääkin sitkeämpi syysflunssa, joka ensin nosti kuumeen molempiin poikiin ja lopulta teki Sisulle molempien korvien tulehduksen ja angiinan. Kaikki tietysti päällä yhtä aikaa. Tyyppi oli reilu pari viikkoa täysin poissa omasta elementistään: väsynyt, kärttyinen ja vähäpuheinen. Nyt taas juttu luistaa entiseen malliin ja naseva sanailijamme on palannut iskemään tarinaa. 

Jasu puolestaan tutkii maailmaa yksivuotiaan äärettömällä rohkeudella ja itsevarmuudella. Tahtoa löytyy, taito raahaa perässä. Kävely on muuttunut puolijuoksuksi, ja mitä ei osaa, sitä voi silti yrittää. Jos ei taidolla, niin voimalla. Nämä lauseet kuvaavat taaperoamme hyvin. Hoidonaloitus sujui mallikkaasti ja hän viihtyy mainiosti muiden seurassa. En jaksa kuin ihmetellä ja ihastella Jasun olemusta ja sitä maailmaasyleilevää asennetta, joka hänellä on. Kuopus on meidän teflon-lapsi, sitä ei huolet paina eikä murheet tartu. Hän on hyväntuulinen pikku heppu, jolla on itsevarmuus ja oman erinomaisuuden taju huipussaan. Yksivuotiaan maailmankatsomus on muuten aivan omaa luokkaansa. Aikuiselämään toivoisi säilyttävän jotain samaa: pohjattoman uteliaisuuden ja välittömän innostuksen kaikkea uutta ja erilaista kohtaan, itsevarmuuden yrittää, vaikkei osaisikaan ja lannistumattomuuden epäonnistumisen edessä. 

Keskenään pojat nujuavat ja touhuavat valtavasti. Olen niin onnellinen kaikista niistä iltojen höpsöilyistä, kun vauvani kipuavat viereeni ja yhdessä möyhitään sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Tai kun isän kanssa painitaan tai tehdään asioita "miehissä". Lisäksi on ihanaa, että molemmat pojat ovat sylynkäisiä ja tykkäävät hellimisestä. He paitsi rakastavat vastaanottaa sitä, myös halia toisiaan, äitiä, mummua, pappaa, isää tai hoitokavereita. Sisu pitää Jasusta huolta, milloin ei kiukkua leikkiensä häiritsemisestä, ja Jasu puolestaan apinoi Sisua minkä kerkeää. 

Jasua yritetään vihdoin - vähän heikoin tuloksin toistaiseksi - vieroittaa yösyömisestä ja samalla rinnasta ylipäänsä. Oma töihinpaluuni ja muu puuhailu sekä työn että järjestötoiminnan ohella on tosin verottanut omaa jaksamistani, sillä on toki paljon helpompaa imettää pari minuuttia kuin kantaa tai hyssyttää karjuvaa lasta tunti. Oma unenmäärä on huomattavasti suurempi ensimmäisellä tavalla. Koska kuitenkaan en ajatellut imetystä jatkaa ensimmäisen vuoden jälkeen ja olisi mukava saada oma kroppa ihan omaksi taas vaihteeksi, jotain pitäisi asialle tehdä. Osittain siitä syystä varasin itselleni ystävän kanssa matkan Berliiniin joulukuussa, jonne lähdemme kahdestaan. Kyse on vain kolmesta yöstä, mutta kummasti kasvoi motivaatio yrittää vieroittaa Jasu ennen reissua. Tai sitten mies hoitaa homman puolestani ja ottaa raivon vastaan. Sitä ennen kuitenkin piipahdamme perhematkalla Helsingissä, jossa ajattelimme käydä katselemassa dinosauruksen luita ja samalla minä vietän yhden illan laatuaikaa ystävien kanssa loistokkaalla ravintolaillallisella. 

Syksy on ollut myös töiden suhteen muutosten aikaa. On kaikenlaista viritystä ja uuden aloittelua. Virkistävää ja inspiroivaa, mutta toisaalta myös vähän uuvuttavaa, kun kaikki pitää tehdä OTOna. Kesällä kuitenkin päätin noudattaa filosofiaa, ettei mitään saa, ellei mitään yritä ja että muutos on hyvästä. Ainakin toistaiseksi olen ollut ainoastaan iloinen siitä, että uskalsin lähteä tekemään erilaisia ratkaisuja. Hassua kyllä, tästä ruuhkavuosien arjesta tunnun saavan puhtia tekemiseen. 

Huomenna juhlitaan isänpäivää, neljän sukupolven lounaalla. Kokkaan ensimmäistä kertaa koko piirille, katsotaan mitä siitä tulee. Kakun ostin valmiina, sillä uhrautuen kokkaava marttyyriäiti on hahmo, jota meillä ei kaivata, mutta joka silti ajoittain tänne tuppautuu. Kumma tyyppi.

Haparoivia askelia

Meidän piiperö kävelee! Tai no, hän ottaa pari askelta ja tupsahtaa pyllylleen. Tai sitten kaksi jättiläisharppausta päästäkseen äidin odottavien käsien ulottuville. Parhaimmillaan meni jo neljä-viisi pientä töpsäystä ja metrin matka lelulaatikolta sohvalle. Tämä kaikki on tapahtunut tänään. Joitain viikkoja olen jo yrittänyt ajoittain houkutella Jasua ottamaan askelen, kun sormesta kiinnipitämällä hän on tallustanut tomerasti jonkun aikaa. Myös taaperokärryllä on viiletetty viikkotolkulla. Ihana uusi vaihe on alkamassa, mutta tietty se tarkoittaa väistämättä myös vauvavaiheen päättymistä. Näinköhän meillä on nähty perheen viimeinen vauva? 

Samalla meillä on lopeteltu imetystaivalta. Erityisesti öisin olin jo kypsä panemaan pisteen syötöille, mutta harvensin samalla päiväimetysten määrää, eikä vahingossakaan urvahda rinnalle. Nyt Jasu nukahtaa omaan sänkyynsä iltaisin, mutta herää vielä raivostuttavan usein yön aikana. Mä sain kuitenkin kokea asian kääntöpuolen ja nyt riivaa rintatulehdus. Tosin se voi johtua kylmästäkin, sillä mulla on hämärä mielikuva, että joku päivä kävin liian vähissä vaatteissa ulkona. Tai ehkä se oli yhdistelmä noita kahta? Joka tapauksessa eilen aamulla havahduin kipuun liikkuessa, mutta unohdin sitten koko asian, kunnes päiväkävelyllä hoksasin, että oikeastaan tekeekin aika pirun kipeää. Illalla nousi lämpöä, mutta pakkautunutta aluetta en varsinaisesti löytänyt. Punoitus sen sijaan oli noussut. Kotvan kiroiltuani laitoin viestiä akupunkturistilleni, joka otti mut vapaapäivänään tänään vastaan. Katsotaan, jos neuloilla tulehduksen kärki taittuisi, ja vaiva saataisiin pois kiusaamasta. Huomenna on tehostuskäynti. 

Kuukausissa yksitoista

Tänään näyttäisi olevan WTC-iskujen 11. vuosipäivä. Sisäänpäin kääntyneessä maailmassani tuota maailmanpoliittista merkkipäivää ja sen kauaskantoisia seurauksia läheisempi on Jasun tänään saavuttama 11 kuukauden merkkipaalu.

Pari viikkoa meillä on nyt harjoiteltu seisomista ja nyttemmin se onnistuu jo hienosti, kun pitää legopalikasta tai leikkiautosta "tukea". Pitkät pätkät seisoskellaan ja vähän horjutaan, mutta tasapaino pitää. Kunnes se pirun palikka tai auto tipahtaa käsistä, niin samalla pettää rohkeus ja polvet notkahtavat. Yksitoistakuisen kanssa näemmä voi myös keskustella, tai ainakin kommunikoida. "Äittää, tää, ättä" tarkoittaa tietysti äitiä. "Nnannanna"-komennolla voi vaatia kaikenlaista ja tehostaa ukaasia tomeralla sormenosoituksella. Jos ei tahdo kuulua, voikin karjua naama punaisena. "To" tai "dah" on yleinen kehotus katsoa tai huomioida jotain upeaa, mitä hänellä on juuri sillä hetkellä työn alla tai mielenkiinnon kohteena. Kysymykseen "missä Jasu on" hän huutelee reippaasti "täälä". 

Sitten se vaikeampi kysymys: paljonko noista on tiedostettuja sanontoja tai sellaisten yritelmiä ja paljonko meidän vanhempien mielikuvitusta. Ehkä sillä ei lopultakaan ole merkitystä, kunhan kaikki tulevat jollain tavalla kuulluksi ja ymmärretyiksi.

Sana hallussa

Aiemminkin on tullut rehvasteltua sillä, että Sisulla on sana hallussa. Siinä, missä Jasu hurmaa ihmisiä vielä ulkonäöllään - häntä kutsutaan aina hymypojaksi tai posliininukkekasvoiseksi vauvaksi - vie Sisu pisteet kotiin kommenteillaan.

Kerran meillä oli tuttavaäiti kylässä kahden lapsensa kanssa, joista toinen vauvaikäinen. Sisu katseli naperoa ja silitti hänen päätään. Sanoi sitten vauvan äidille: "Aletsi on kyllä tosi nätti vauva. Tosi tosi nätti." 

Ruotsissa sukulaisilla vieraillessamme, katseli Sisu parvekkeelta avautuvaa maisemaa ja sitten nuuhkaisi kukkia. Meni sitten kukkien omistajan luo ja totesi: "Sinulla on ihania kuttia paavekkeella. Ja kaunis koti."

Tänään ystävän syntymäpäivillä totesi talon isännälle ja emännälle katseltuaan hetken ovensuussa ympärilleen: "Minä en ole koskaan ollut näin hienossa talossa. Täällä on tosi hienoa."

Minusta hauskinta on se, että tyyppi vilpittömästi tarkoittaa sanomaansa. Hän aidosti jaksaa ihastella kauniita asioita ja muistaa heittää kohteliaisuuden ilmoille. Jos Sisu jaksaa vetää samaa linjaa, tulevat tytöt olemaan myytyjä. Kunpa herkkyys säilyisi, olematta silti heikkoutta. 

Miksi vääjäämätön yllättää?

Otsikon teema on ollut pinnalla monessakin mielessä. Olen aina naureskellut lehdistön otsikoille, joissa revitellään "yllätysliukkaita" teitä syksyllä, vaikka näillä leveysasteilla liukkauden ei pitäisi yllätyksenä tulla. Ehkä yllätys liittyykin siihen, että juuri sillä hetkellä ei oleteta liukkauden iskevän, vasta joskus myöhemmin, eikä siten olla varautuneita tilanteeseen. Toisaalta taas ainainen varuillaanolo on vahingollista psyykellemme, kuten niin monet traumatutkijat ja kidutusta tutkineet meille kertovat. Stressihormonit tekevät tuhoja aivoissamme, joten aina ja kaikkeen ei voi varautua tai odottaa aina pahinta.

Ensimmäinen kohta listalla liittyy elämän vääjäämättömään kulkuun, sillä muutama viikko sitten miehen mummu kuoli. Olimme edellisenä päivänä palanneet Ruotsin-reissulta, joka miehen sanoin meni niin hyvin kuin tuollaisella kokoonpanolla voi mennä, kun saimme puhelinsoiton. Tiesimme mummelin kyllä sairastelleen aika tavalla, mutta jotenkin molemmat meistä taisivat odottaa hitaampaa hiipumista. Mummo kuitenkin pääsi määränpäähänsä kotonaan, rauhassa, kivutta ja nopeasti. Sen jälkeen olemmekin olleet Pohjanmaalla järjestämässä hautajaisia, hoitamassa vaarin kanssa paperiasioita ja itse hautajaisissa. 

Samalla jouduin kohtaamaan tehtävän, jota olin mielessäni pyöritellyt jo jonkin aikaa: selittämään lapselle kuoleman ja sen merkityksen. Sinällään kai tehtävässä ei olisi ollut mitään kummallista, jos uskoisin, mitä koulussa on opetettu. Vaan kun se ei uppoa. Oma uskoni lienee jossain hindulaisuuden ja buddhalaisuuden välimaastossa, mutta selitäpä 3-vuotiaalle maailmansielusta. Lopulta tyydyin toteamaan, että mummu kuoli, koska oli sairas ja vähän vanha. Ja se, että joku kuolee tarkoittaa sitä, että me emme häntä enää voi koskaan tavata tai hänen kanssaan keskustella. Sisu kysyi, minne mummu sitten meni, jolloin vastasin ylimalkaisesti, että mummu muutti taivaaseen ja että me voimme ajatella, että hän on kanssamme tähtien tuikkeessa ja siten aina osa elämäämme. Sisu minulle "nuoret eivät kuole, vain vanhat kuolee". Sen jälkeen hän ei sillä erää halunnut koko asiasta puhua. Hautajaisissa hän kysyi, missä mummu sitten oikein on. Ilmeisesti Sisua kummastutti, kun juhlallisuuksien päähenkilö oli poissa. Kertasimme asian. Sisu totesikin, että "kuolleet ei puhu". Eivät puhu, kävele, juokse, liiku tai tee mitään muutakaan; ne vain pötköttävät. Sisu hyväksyi selityksen. Varsinaisen hautauksen hänelle tein ymmärrettävämmäksi niin, että kerroin arkun laskettavan maahan ja siihen kohdalle pystytettävän muistokiven, jonne voi viedä kukkia ja jossa voi mummua muistella jatkossa. Jätin kertomatta, että mummun maalliset jäännökset lepäsivät arkussa. Myöhemmin tällä viikolla Sisu pohti asiaa uudelleen ja kyseli, miksi kaikki ihmiset siellä hautajaisissa itkivät. Sitten tuumi, että "kun iskä on töissä, niin sitten se voi kuolla ja sitten se ei enää voi olla mun kaveri". Sinä iltana iskä ja Sisu olivat kovin hyvät kaverukset ja puuhasivat monenmoista yhdessä. (Onneksi tyyppi ei vielä huomannut tentata äidiltä, miten on mahdollista, että kuolleet muuttavat taivaaseen, jos kerran eivät liiku.)

Toiseksi mua jaksaa edelleen yllättää, miten nopeasti pojat kasvavat, vaikka varsin hyvin tiedostan, etteivät ne aina tule olemaan pieniä. Jasu, vauvani, täyttää kohta 11 kuukautta. Hän seisoo jo hetken ilman tukea, kävelee tomerasti taaperokärryn kanssa (usein Sisu kyydissään), sai juuri kuudennen hampaansa, kiipeilee, putoilee, protestoi ja nauraa. Lapsia ei varmaan saisi verrata toisiinsa, mutta Sisu ei koskaan ollut tuollainen pää edellä uutta päin -tyyppi. Jasua ei voi jättää hetkeksikään yksin esimerkiksi syöttötuoliin. Mummulassa käydessämme mies syötti Jasua ja herpaantui hetkeksi keskustelemaan isäni kanssa. Jasu oli salamana pystyssä ja tipahti luonnollisesti alas. Podin vielä morkkista siitä, että hän oli juuri edellisenä yönä tippunut sängystä, kun en hoksannut, että tyyppi oli mönkinyt laidalle. Onneksi kummallakaan kerralla ei käynyt pahasti, eikä itku kestänyt kauaa. Enemmän taisi kyse olla säikähdyksestä, mutta ei junnu siitä näyttänyt opikseen ottavan. Miehen mummun hautajaisissa pieni mies kipusi pöydälle, kun minä jutustin Sisun kanssa ja mies keskusteli vaarinsa kanssa. Siinä se konttasi pitkin valkoisen pöytäliinan peittämää pöytää, onneksi kahvikupit oli jo kerätty pois. Mies povaa meille vaikeuksia tulevaisuudessa. 

Sisu taas "pojistuu" eikä ole enää taapero, vaan hyvin toimelias, puhelias ja osaava pieni poika. Toisinaan hän haluaa silti olla äidin vauva. Kuolema-aiheen lisäksi viime aikoina on ollut pinnalla monenmoista muutakin. Pippeliasiat kiinnostavat kovasti. Isän kanssa huoltoaseman vessassa käydessään mies mainitsi Sisun todenneen, että "isillä on iso pippeli ja minulla pieni". Eilen se halusi nähdä pikkuveikan pienen pippelin. Ja kun kysyin, oliko eilen alkaneessa naperouinnissa tuttuja, totesi Sisu, että siellä oli Veeja, Pinja ja sitten sellainen poika, jolla oli hassu pippeli. Kaikkea sitä voi pieni ihminen huomioida. Kovin huomaavainenkin poika on. Ottaa - aina halutessaan - toiset hienosti huomioon ja osaa lohduttaa. Pahoittelee, kun vihastutti äidin ja sanoo päälle "ei se mitään haittaa, vaikka sinä vihastuit" tai "ei se ole mitään vakavaa". Joskus se halaa oikein kovasti ja tulee silittämään äidin hiuksia tai muiskauttaa märän pusun. 

Sisu rakastaa myös tarinoiden kertomista. Kirjoitin tällä viikolla pari itselle muistiinkin:  

"Nyt saat kuulla tarinan ketusta ja norsusta. Ne etsivät pieniä kuulia, ihan pieniä palleroita, jotka olivat vierineet pois. Mitä pikkuruinen kuula sanoi? 'Päivää, minä olen silmäkuula.'"

Kun yritin tentata tämän varsin postmodernin tarinan jatkoa, ei sellaista ollut. Kun kysyin silmäkuulasta, niin ei sillekään löytynyt selitystä. Silmäkuula on silmäkuula, mitäs kummaa siinä on? 

"Nyt kuulet tarinan ketusta ja kirahvista. Ne asuivat sellaisessa ihan suuressa talossa, joka oli korkean korkea. Ne menivät nukkumaan ja lähtivät ulos kävelylle ja näkivät hurjan ötökän. Ne luulivat, että se ötökkä puree niihin pieniä reikiä. Ja kettu murisi ja ärisi sille ötökälle, ja se ötökkä päästi kiljaisun ja pinkaisi pakoon."

Lienee turha sanoa, että Sisulla on kovin vilkas mielikuvitus. Hän näkee mitä kummallisempia unia. Joskus hän on sininen, mutta vatsasta valkoinen tyyppi, jota jahtaa iso dinosaurus. Kerran tässä hän heräsi huutamaan, kun kysyin syytä, oli asialla tietenkin ollut iso lisko, jolla oli koukku selässä piikkien seassa ja se puraisi häntä kipeästi jalkaan. Yhtenä yönä piti lähteä etsimään biisonilaumaa, jolla ei ollut silmiä, vaan sellaiset leikkisilmät. Välillä ovat avaimet hukassa tai sellainen "sininen juttu". Yöt ovat mitä tapahtumarikkainta aikaa meidän perheessä.

Kolmantena vääjäämättömyyslistalla on työ. Olen ollut yllättynyt siitä, miten nahkeasti suhtaudun töihinpaluuseen, vaikka mulla on ihanat työkaverit, äärettömän hyvä tutkimusryhmä ympärillä ja nautin työstäni. (Let's face it, tutkijan työ on pitkälti kutsumuksesta kiinni, sillä palkka ei todella vastaa koulutusta.) Vähän ahdistustani helpotti viime viikkoinen opetuksen suunnittelupalaveri, kun muistin, miten mukavaa on syödä rauhallinen lounas aikuisseurassa järkeviä keskustellen. Toisaalta myös uusi tutkimusaihe sekä suunnitelmien B&C eteneminen piristävät mieltä, ja odotan innolla, mitä tästä kaikesta sukeutuu. Erilaisia vaihtoehtoja ja omaa arvoa työmarkkinoilla on tullut kesällä mietittyä ihan urakalla. Pitäisi ehkä kuitenkin lukaista Katariina Mäkisen väikkäri Becoming valuable selves: self-promotion, gender and individualism in late capitalism, jotta tietäisi, miten itsensä voi brändätä. 

Loppuun vielä maininta keittiön puolesta - katsottiin juuri miehen kanssa Anthony Bourdainin Suomi-jakso, joka sai pohtimaan, miksi kukaan ylipäätään haluaa asua täällä. Olen ollut jo pitkään kyllästynyt kaikkeen kokkaamiseen. Aina saa olla tekemässä jollekulle ruokaa ja omat haasteensa asettaa se, että kaikki meidän perheen miehet syövät lihaa, joten sellaisina päivinä saan kokata kaksi pääruokaa. Ehkä koska olen laiska kokki, meillä syödäänkin niin paljon kalaa. Kasvisruokapäivätkään eivät toki ole harvinaisuus. Mutta urautunutta ruuanlaitto on ollut. Tuntuu, että lautaselle päätyy aina vain samaa sapuskaa. Yritin jo joku vuosi sitten tehdä kuuden viikon kiertävän ruokalistan, mutta en jaksa tehdä ruokaa listan mukaan. Olen fiiliskokkaaja, mutta äärimmäisen ideaköyhä sellainen. En halua arkena alkaa säätää monimutkaisten ohjeiden kanssa jotain ruokaa, jota en ole ennen tehnyt ja jonka resepti on ties miten pitkä. Siksi sorruin mainoksen uhriksi ja ostin vastailmestyneen Safkaa - parempaa arkiruokaa -kirjan. Reseptit kuulostivat oikeasti hyviltä ja simppeleiltä; sellaisilta, jotka voi pyöräyttää työpäivän päätteeksi kotona ja joista ei tule järkyttävää tiskivuorta ja jotka eivät vaadi monimutkaista valmistus- tai preparointiprosessia. Valitsin ensimmäiseksi kokeiltavaksi sitruunaisen anjovispastan, sillä inhoan anjovista. Ajattelin, että jos tuosta saa maistuvaa, niin kirjan tekijät osaavat asiansa. Lopputulos? Älyttömän hyvää! (Ja lisäksi ihan oikeasti tosi helppoa.) I'm sold.

3-vuotias ja heinäkuun summa

Sisu täytti jo muutama viikko sitten vuosia. Pikkutyyppi on sulostuttanut arkeamme ja ravistellut maailmaamme jo niin pitkään. Välillä tuntuu, että syntymästäkään ei ole kulunut kovin pitkään ja toisaalta taas en muista kunnolla aikaa, jolloin mies ja minä olimme kahden. Ehkä osansa on silläkin, etten haikaile noiden aikojen perään, sillä nykyinen elämämme on aika ihanaa. Olen kuluneen kesän aikana - tai siis väitöksen jälkeen - keskittynyt täysillä oleiluun ja perheen kesken puuhailuun, sillä olo on ollut aika vetämätön. Työasioiden ajatteleminen saa aikaan ahdistuksen ja töihin paluu tuntuu kamalan hankalalta. Sinällään tämä on yllättävää, sillä oikeasti tykkään kovasti työstäni, mutta olen yrittänyt tehdä soul searching -matkoja ja kartoittaa prioriteetteja, toiveita ja mahdollisuuksia työelämässä. Koska tämä ei kuitenkaan ole äidin terapiablogi (ainakaan toistaiseksi), niin palataanpas lapsiin.

Sisun synttäreitä vietettiin neljänä eri päivänä, sillä uljas ajatukseni siitä, että juhlat vietettäisiin ulkona, valui kirjaimellisesti viemäriin sillä hetkellä, kun sääennuste povasi sadetta koko viikonlopulle. Pieni viestikierros kutsutuille ja ihmismäärä jakautui aika kivasti eri päiville. Kolmivuotisneuvolassa tyyppi selvitti suvereenisti neuvolatädin testit ja kyselyt, joskin alku näytti uhkaavalta, kun Sisu vastasi tädin udellessa kuulumisia, ettei "mitään kuulu". Puolivälissä käyntiä oltiin uuden kriisin lähteillä, kun vaa'alle noustessa olisi pitänyt riisuutua kalsareilleen. Lopulta neuvottelujen saldo oli se, että pitkät housut saivat jäädä kädessä pidettäviksi... 

Käväisimme myös miehen sukulaisissa ja saimme taas todeta, että pitkät matkat autossa lasten kanssa ovat kuluttavia. Muuten reissussa oli oikein mukavaa, Sisu pääsi kummeillaan kylpemään paljuun (kylpytynnyriin) sekä vierailemaan isoisovanhempiensa luona. Lisäksi käytiin syvällistä keskustelua siitä, miten isin vanhempien luona ei voida vierailla, koska he ovat kuolleet. Lapselle oli vaikea ymmärtää, että vierailu ei onnistu nyt eikä edes huomenna. Sitten hänelle oli vaikea ymmärtää, että joku voi olla kuollut, vaikkei häntä ole ammuttu tai hänen päälleen ole ajettu autolla. Luulen, että sukulaisuussuhteissa isoisovanhemmat rinnastuvatkin hänelle vielä jonkin aikaa isovanhempiin. 

Heti reissusta palattuamme Jasu sairastui vauvarokkoon, joka osoittautui oikein viheliäiseksi taudiksi. Kolmeen vuorokauteen kuume ei laskenut alle 38:aan edes lääkkeillä, joita piti annostella neljän tunnin välein. Muuten niin aurinkoinen lapsemme oli tulta ja tappuraa, kitinää ja tuskaisuutta huokuva poika, jolle ei maistunut ruoka, nukkumisesta ei tullut mitään ja ainoa paikka, jossa saattoi edes vähän saada lohtua ja nestettä oli äidin syli. Vielä näppylävaiheessa ja pari päivää sen jälkeenkin Jasu oli rauhaton ja totaalisen tyytymätön, joten viikko vierähti siinä rumbassa ja univelkaakin kertyi mukavasti, kun en uskaltanut nukkua kuumeen aikana, ettei se pääse nousemaan korkeaksi, ja ärtyisyys vei Jasultakin unen melko tyystin. Sisu-parka uhkasi vallan tylsistyä, kun ei päästy minnekään ja ulkonakin vain satoi. Onneksi yhtenä iltana naapurin pojat - toinen taudin sairastanut ja toinen liian vanha siihen - tulivat meille hoitoon siksi aikaa, kun vanhemmat riensivät asioille, ja siten pääsi meidän tyyppi iloitsemaan muiden seurasta. Nyt on näemmä päästy siihen vaiheeseen, että muiden kanssa keksitään omia leikkejä, touhutaan itsekseen pitkiä aikoja, väitellään, keskustellaan ja neuvotellaan. Kinastelua unohtamatta. Ihan selvästi kuitenkin sosiaaliset taidot ovat kehittyneet huimasti viimeisen vuoden sisällä. 

Rokosta toivuttuaan Jasu on ottanut vahinkoa takaisin. Hän on nykyään jatkuvasti menossa, nousee seisomaan kaikkea vasten, ottaa muutaman askelen taaperokärryllään, vaihtelee nojakättään seisaaltaan ja osaa seistä polviseisonnassa varsin pitkiä aikoja pitämättä mistään kiinni. Hän on myös täysin holtiton tapaus. Sisun varovaisuudesta ja harkitsevuudesta ei ole tietoakaan. Siinä missä Sisu vauvana (muistaakseni, pitäisi ehkä tarkistaa vanhemmista kirjoituksista) katseli ja tutustui ensin tilanteeseen ja asioihin, Jasu menee ja ottaa selvää. Hän viihtyy loistavasti muita lapsia seuraillen ja pyrkii mukaan sotkemaan isompien leikit. Hän lähtee omille tutkimusmatkoilleen, kiipeilee ja rymyää. Suurta riemua aiheuttaa esim. syöttötuolissa ylävartalon eestaas riuhtominen, jonka seurauksena tuoli liikkuu tai sitteriin kipuaminen ja selkänojaa vasten seisomaan nouseminen ja siinä vauhdin ottaminen, niin että koko laitos melkein heilahtaa nurin. Toisin sanoen Jasua ei voi juurikaan jättää yksin, etenkään vieraassa paikassa. 

Heinäkuun reissusaldoon kuuluu myös matka mökille, josta kotiuduimme eilen. Sisu oli soutelemassa, uimassa, keräämässä mustikoita, onkimassa, saunomassa ja kaikkea tätä lukemattomaan kertaan. Tyyppi rakasti mökkielämää. Jasukin vaikutti varsin tyytyväiseltä oloonsa, joten ajattelimme toteuttaa vastaavia oleilujaksoja vähän useammin tulevaisuudessa. Erityisen mukavaa taisi kuitenkin olla se, että kummipoikamme tuli perheineen yökyläilemään, jolloin lapsilla oli seuraa toisistaan. Pappa oli askarrellut mökille myös uuden laiturin, kun sitä toivoin tuossa keväämmällä, sillä entinen oli lapsien näkökulmasta kamalan vaarallinen kapistus, kapea ja pitkä, kaiteeton ja siksi vähällä käytöllä ollut. Uudistettu versio onkin jo paljon parempi ja rohkenen väittää, että laiturinnokasta tulee yksi käytetyimpiä paikkoja. 

Ensi viikolla pitäisi - ellei mitään yllättävää tapahdu - lähteä neljän sukupolven road tripille länsinaapuriin. Pitää varmaan yrittää raapustaa muistiin välittömiä tunnelmia matkan varrelta, voi nimittäin olla melkoisen kiintoisa reissu, kun osallistujien ikähaarukka on 86 v - 10 kk ja mukana on kaikenlaisia jännittteitä, sukupolvien kuiluja ja siteitä. Kaikki yhdessä autossa. Aika ihanaa lähteä moiselle reissulle, ei niitä usein tarvitse/saa tehdä! Onneksi mieskin on innoissaan siitä, että saa viettää vaimon sukulaisten kanssa viisi päivää suljetussa pienessä tilassa. Kaiken se kestää.

(Jasu nukahti juuri ensimmäistä kertaa ilman rintaruokinnan aiheuttamaan horrostilaa omaan sänkyynsä, huuto kesti vaivaiset 35 minuuttia, kun Sisu aikanaan kiljui 2 tuntia. Yösyötöistä pitäisi pikkuhiljaa päästä eroon, mutta kylläpä tyyppi veti herneen nenään. Huusi ajoittain oikein ärhäkkää raivohuutoa, ja miehen tarjotessa tuttia nappasi sen nyrkkiinsä ja paiskasi menemään. Temperamenttia siis löytyy tästä toisestakin, vaikka jollain tavalla Jasu on veljeään tasaisempi. Sisu kimmastuu usein ja pienestä, Jasu syttyy harvemmin, mutta silloin raivostuu sitäkin tulisemmin.)

Lyhyt viive sekä kasvun ihme

Siemailtiin tässä miehen kanssa päiväkahveja, kun lapset touhuilivat omiaan. Jasu harjoitteli ahkerasti seisomaan nousemista ja yhdellä kädellä kiinnipitäen seisomassa pysymistä. Yhä uudelleen ja uudelleen pieni nousi ylös ja joka kerta kasvoille levisi onnen ja autuuden ilme. Kaatumiset olivat hallittuja istualleen tupsahduksia, jotka näyttivät vain lisäävän tyypin intoa yrittää uudelleen. Siinä sitten mies sanoi, että ei ole tyyppi vielä lähtenyt konttaamaan. "Ei siinä varmaan kauaa kestä, kun käsien siirto on jo keksitty", vastasin. Keskityin kahviini pieneksi toviksi ja uppouduin ajatuksiini; unelmoin yhteisestä kesälomamatkasta. Havahduin, kun mies innostuneella äänellä toisti "siinähän se nyt menee, nyt se menee". Ja toden totta, siinä Jasu konttasi menemään. Ryömimällä pääsee kyllä vielä niin paljon nopeammin, ettei häntä kovin pitkään konttaaminen kiinnostanut, mutta taito on totta vie hallussa. 

Tänään päästiin jo lasten kanssa vähän ulkoilemaankin, kun kuumetta ei ole enää ollut. Samalla saatiin tarkastettua tilukset; juhannusruusun kukinta on vasta aluillaan, sillä pensaani ovat varjossa, idänunikko kukkii, pioneista osa on kukassa ja osa lopettelee ja osan nuput pullistelevat lupaavasti, unkarinsyreeni aloittelee kukintaansa, sormustinkukka ja varjolilja kasvattavat huimia kukkavanoja, jasmikkeiden kukinnasta tulee runsas ja viime keväänä istutetusta Pietarin lahja kirsikkaluumustakin löytyy raakileita. Perunakokeilummekin on tuottamassa tulosta, vaikka en olekaan ehtinyt mullata niitä kaiken muun ohella. Sisun kanssa helmikuun lopulla istutetut, huhtikuussa koulitut pensastomaatit ovat kasvaneet autokatoksen seinustalla huimasti. Kylmäkaraisuni oli puutteellinen, minkä kyllä huomaa lehtien käppyräisyytenä ja ruskettuneisuutena, mutta uusi kasvusto on syvän tummanvihreää ja taimet ovat terhakoituneet kovasti viimeisten parin viikon aikana. Nuppuja on jo muodostunut, ja äidin oma nuppu Sisu on ollut korvaamaton apu kastelussa sekä suihkuttelussa. (Tosin pikkumies oli vähän pettyneen oloinen, kun kerroin että tomaattien istutus ja kasvatus ei tarkoita sitä, että tomaatti pullahtaa maasta, vaan että ensin pitää kasvattaa koko pensas ennen kuin on toivoakaan tomaatista.) Totuuden nimissä on myös mainittava, että mummulle antamani kuusi taimea ovat tuplasti omiani suuremmat ja täynnä kukkia. Vetoan lasitetun verannan tuomaan kasvihuonemaiseen ilmastoon ja siihen, että mummulla ei ole täysipäiväisesti kahta ihmistaimea kasvatettavana. Selityksiä aina löytyy.

Juhannuksen vastaanotto

Meidän perheen juhannussuunnitelmiin kuului mökkeily mummun ja papan kanssa. Ohjelmassa oli uimista, onkimista, soutelua, grillaamista ja tietenkin saunomista. Leppoisaa yhdessäoloa ilman aikatauluja ja ulkoisia paineita. Lapsiperheessä vain kaikki - harvemmin mikään - menee niin kuin on suunniteltu. Edellisten aktiviteettien sijasta meillä on kuumeiltu, yskitty, aivasteltu, valvottu ja kitisty. Molemmat pojat ovat kuumeessa ja omakin kurkku on karhea. Juhannusaattona emme siis suunnanneet saunaan, vaan päivystykseen, sillä Jasun olo oli selvästi muuttunut tukalammaksi, eikä nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Sisukin valitti korvaansa.

Parin tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme vastaanotolle, jossa kävi ilmi, että Sisun korva vasta punoitti mutta Jasun korva oli tulehtunut ja vaati lääkityksen. Sisua seuraamme ja nyt vaikuttaakin siltä, ettei antibiootteja tarvitse aloittaa. Jasun neljän ja Sisun kolmen vuorokauden kuumeilun jälkeen alkavat kaikki merkit indikoida, että tauti on selätetty. Nenät vuotavat jatkuvasti ja yskä on muheva, mutta lohkeaa. Myös yöt ovat parantuneet, eikä viime yönä tarvinnut herätä kuin ehkä viisi kertaa (7,5 tunnin aikana).  Mies lääkitsi minua eilen kuunneltuani nupinaani oman kurkkuni kipeydestä kaivamalla viskikaapistaan vahvinta myrkkyä (kuulemma todella hyvää turpeista ja savuista viskiä, jossa on pitkä ja lakritsimainen jälkimaku) ja patisti minua ottamaan lääkemitallisen. Suuren epäluulon vallitsemana hörppäsin ensin vetkuteltuani koko satsin. Koko suu, kurkku ja varmaan ruokatorvi vatsaan asti turtuivat. Ei tosiaan sattunut enää, ei tuntunut yhtään mitään. Sen tekee 48,5% alkoholi. Sitten alkoi lämmittää mukavasti. Itse asiassa tunne oli ihan miellyttävä, mutta se että suussa maistui ummehtunut savusilakka ei saanut minua uskomaan, että viski oli hyvää. Lakritsista ei ollut tietoakaan. Mutta sen tuo teki, että enää ei satu, joten ehkä ensi kerralla voin toistaa hoidon. 

Kuumeiluntäyteiset päivät olemme viettäneet tiiviisti sisätiloissa. Harmittaa, kun monta ihanaa kesäpäivää vilahti sisällä kökkiessä, mutta minkäs teet. Sisu on pötköttänyt sohvalla, katsellut Olipa kerran elämä -dvd:tä ja "opiskellut" biologiaa. On rakennettu legoja, katseltu Jasun seisontaharjoituksia, paikkailtu Jasun huulta tasapainon petettyä ja hampaan lävistettyä alahuulen, luettu kirjoja, leivottu focacciaa ja mustikkapiirakkaa, pötkötelty ja oleiltu. Aika pitkä juhannus. 

Eilen laitettiin liikkeelle kutsut Sisun synttäreille. Olin ajatellut mennä helpolla ja kutsua vain vähän vieraita (molempien poikien kummit perheineen). Mutta sitten hoksasimme, että voisimme oikeastaan pitää samalla valmistumiseni johdosta kahvituksen naapureille, eikä tarvitsisi aina olla järjestämässä jotain. Päätin luottaa siihen, että ulkona on kaunista ja suunnitella kutsut ulos, jolloin sain kutsua kaikki samaan aikaan (tosin esitin varauman sateen sattuessa ja porrastan tuloaikoja hieman). Kutsuttuja on oma perheemme mukaanlukien 40 henkilöä, joista 18 on alle kouluikäisiä ja 20 lapsia. Kaiken muun aion suunnitella edellämainittu seikka mielessäni. Tarjoilu on naposteltavaa ja lapsiin vetoavaa. Ulkona on tekemistä kaikille ja paljon istumapaikkoja vanhemmille. Piha koristellaan lippunauhoin ja ilmapalloin, jotta saamme sinne kivaa juhlatunnelmaa. "Astiastot" saavat olla kertakäyttöiset. Kysyin Sisulta, mitä hän haluaisi vieraille tarjota. Tyyppi tuumi hetkisen ja totesi sitten "noo, vaikka maitoa ja leipää". Siinäpä olisikin vieraiden ilmeissä katsomista, kun juhlapöytään läiskäistäisiin maitotölkki ja ruispaloja: hyvää syntymäpäivää! 

Etapit muistiin

Blogi-inspiraatio loistaa poissaolollaan. Kaikki vapaa ja liikenevä aika on mennyt ulkona ja olen vahvasti sitä mieltä että puutarhanhoito on parasta mihin ihminen voi aikansa käyttää. Siis sen puoli tuntia, joka lapsilta säästyy. Tosin molemmat pojat on jo indoktrinoitu puutarhailun saloihin ja ihanuuteen; Sisu suhaa mukana kuin vanha tekijä, kiristää ruuveja, kitkee rikkaruohoja (ja joskus vähän muutakin), napsii ruohosipulia ja persiljaa penkistä, karkottaa suihkupulloon tehdyllä mäntysuopaliuoksella kirvoja pihajasmikkeesta ja Huvimaja-kirsikasta, seuraa mansikan ja perunan kasvua (tehtiin kokeeksi 8 perunan "kylvö" Sisun kanssa), ja ihan mitä vaan. Niin ja tietty kivihommia iskän kanssa, mikä on pitänyt sisällään reunakivien asennusta ja kukkapenkin reunuksien muuraamista.

Jasu puolestaan hinautuu nurmikolla ja tonkii multaa, jos ehtii ennen äidin reaktiota. Nyppii ruohikolta voikukkia ja apilanlehtiä ja syö niitä. Sitten se näyttää siltä kuin tukehtuisi ja alkaa yökkiä. Tuo kahdeksankuinen ilopilleri etenee lattioilla pikavauhtia. Ryömii, minkä jalat ja kädet vetävät. Sitten löytäessään jotain kiinnostavaa, kampeaa itsensä ketterästi istumaan ja tutkii aarretta. Jasu on myös tosi äänekäs tyyppi: hän jokeltaa, nauraa, kiljahtelee, murisee ja päristelee suureen ääneen. Jos hänelle tekee hassuja ilmeitä tai ääniä, hän matkii niitä. Pari viikkoa sitten, juuri ennen 8 kk päiväänsä, hän oppi nousemaan polviseisontaan tukea vasten. Siitä viikon päästä noustiin myös karhukävelyasentoon tukea vasten ja seistiin niin kuin kulmaviivain asennossa. Viime viikolla hän könysi seisomaan ja sekös riemastuneen virneen nostatti kasvoille. Sittemmin tätä taitoa on harjoiteltu joitain kertoja. En tiedä, mihin tuolla nappulalla on kiire, mutta kiire näyttää olevan. Ja hauskaa, en ole ennen tajunnut, että jotkut vauvat voi olla noin hyväntuulisia, mutta tahdon puutteesta ei Jasuakaan voi syyttää. Myös kolmas hammas on jo esissä.

Sisu täyttää parin viikon päästä kolme. Se on jo niin iso ja reipas; äidin oma nuppu. Se on näsäviisas ja sillä leikkaa järkyttävän nopeasti. Sisulla on hyvä tilannekomiikan taju ja hän on loistava sanailija. Muutama viikko ollaan oltu pelkällä yövaipalla, eikä sitäkään varmaan enää tarvittaisi. Hän osaa myös ajaa polkupyörällään, vaikka meno vähän hapuilevaa vielä onkin. Kerran kun oltiin ajoa treenaamassa unohtui Sisulta ohjaus, kun hän katseli, näkeekö isä kuinka hän ajaa. Ennätin saada pyörän kahvasta kiinni, mutta poika jatkoi matkaansa ojan pohjalle asti sarvien yli heitetyllä kuperkeikalla. Onneksi oli ruohikkoinen ja matala oja, eikä vahinkoa sattunut. 

Mies on ollut lomalla viikon ja yhdeksän on vielä jäljellä. Ihana isäkuukausi! Erityisesti Sisusta näkee, miten hän nauttii, kun aamuisin ei ole kiire minnekään ja köllitään kaikki sängyssä yhdessä. Tänään  hän kyllä jo oli menossa hoitoon pikkuveikan kanssa, mutta kun kysyin tarkkaa ajankohtaa tälle menemiselle, vastasi Sisu "viikontaina". Se on hänen oma epämääräinen ajanmääreensä, joka voi tarkoittaa kaikkea huomisen ja ensi kuun väliltä. Ihan hyvä, ettei vielä ole menossa minnekään, kun elokuun loppuun ollaan kotona...

Kuin kaksi marjaa (ehkä mustikka ja vadelma)

"Voi, Jasuhan on aivan Sisun näköinen!", "ihan ilmetty isoveikkansa", "no, onpas teillä samannäköiset pojat". Näitä lausahduksia kuuluu usein, kun ollaan menossa poikien kanssa. Itsestä ne tuntuvat ihan hassuilta, kun omaan silmään pojat ovat ihan omannäköisiään, joskin tietyistä kasvonpiirteistä (silmät ja suu) voi kyllä veljekset tunnistaa. Muuten minusta pojissa ei juuri samaa näköä olekaan, sillä Sisun kasvojen muoto on samanlaiset kuin mulla ja Jasulla taas on isänsä pää (lukuunottamatta sitä nystyrätakaraivoa). 

Muutenkin ovat pojat ihastuttavan omanlaisia persooniaan. Asia ei sinällään liene suurikaan yllätys, mutta minulle ilon aihe joka päivä. Kaksi hassunhauskaa pojannassikkaa piristämässä meidän arkea, kumpainenkin tavallaan. Vauva-ajasta suurimmaksi eroksi nousee ehdottomasti poikien temperamentti; Sisu on sisupussi, nimensä veroinen ja Jasu taas hyvin valoisa tyyppi, tasainen ja rauhallinen. Molemmat kuitenkin ovat tarkkailijaluonteita ja ympärillä tapahtuvaa seurataan hyvin kiinteästi. Jasu hermostuu harvoin, tyyntyy helposti ja hymyilee autuaasti kaikille, jotka häntä vähänkin huomaavat. Sisu taas hermostui helposti, tyyntyi vaikeammin ja oli valikoivampi ihmisten suhteen. Hän tunsi jo vauvana kaikki asiat hyvin syvästi, on herkkä ulkoisille vaikutteille ja älyttömän hyvä erittelemään tunteitaan ja ilmaisemaan niitä. (Kuriositeettina voisi mainita, että hän myös joskus hahmottaa ihmiset värien kautta. Äitiä vähän hämmentää, kun Sisu kysyy, äiti oliko se täti valkoinen vai musta? Ihonvärillä siis ei ole tässä mitään tekemistä. Muutenkin vaikuttaa siltä, että Sisu hahmottaa asioita hyvin värien välityksellä; useimmilla asioilla on näemmä hänelle joku yhteys väriin.) 

Yksi keskeisin ero poikien välillä, joka siis johtuu myös tuosta temperamentista, on nukkuminen. Sisu oli pitkälti yli yksivuotias, ennen kuin nukkui yhtään yötä heräämättä (vai olikohan ennen yksivuotispäivää yksi ehjä yö). Jasu taas saavutti tuon merkkipaalun viime yönä. Hän myös osaa nukahtaa itsekseen, kun hänet laskee sänkyyn, eikä halua nukahtaa rinnalle. Sisu oli päinvastainen. 

Toisaalta Sisu ei koskaan, ikinä milloinkaan purrut imettäessä. Jasu on päinvastainen. Viime viikolla tyyppi jyrsäisi kunnon reiän ja juma, kun teki kipeää imettää sen jälkeen. Kiljaisu (jota jotkut mainostavat pelotteena) sai meillä aikaan röhönaurun. Hassu äiti, tuollaisen äänen päästi. Kun kerroin omalle mummulleni Jasun taipumuksesta pureskella ruuan lähdettään, niin mummu haikeuden ja ilon sävel äänessään totesi, että "ja sitten ne katsovat suoraan silmiin". Joo, katsovat kyllä, mutta sattuu se silti. Tosin mummun omasta imetystaipaleesta on jo puolivuosisataa, joten kai siinä ajassa muistot kultaantuvat. Toisaalta omakaan imetykseni ei ole tällä kertaa ollut mitenkään epämiellyttävä tai hankala, mutta aika aikaansa kutakin. Taaperoimettäjäksi en ala, joten se vuoden rajapyykki lienee aika sopiva.

Yhdessä pojat kuitenkin näyttäisivät olevan kaikkein omimmassa elementissään. Sisu hauskuuttaa Jasua, Jasu tarraa Sisun hiuksiin ja repii poskesta ja lattialla touhutaan kovasti ja välillä vähän liian rajustikin. Kuultiinpa meillä viime viikolla jo lausahdus "Tule pikkuveikka, mennään tänne leittimään!"

Norkkoilua ja urputusta

Se on täällä: siitepölyaika. En muista, milloin viimeksi olisin kärsinyt näin pahoista oireista. Iho kutiaa, ihottumaa ilmestyy vähän väliä jonnekin päin kehoa, nenä vuotaa ulkona, silmät kutiavat ja turpoavat. Sisu näyttää olevan äidin jalanjäljissä, sillä muutaman viime päivän hänellä on ollut kurkunpään tulehdukselta kalskahtavaa yskää ja ääni käheänä. Mitään muita oireita ei kuitenkaan ole ollut, mitä nyt ulkona alkaa aivastuttaa. Kohtalon ivaa, sillä meistä molemmat olisivat tähän aikaan vuodesta ulkona lähes tauotta, mutta nyt olo ei anna myöten. 

Jasukin meni ja täytti seitsemän kuukautta. Ehdin jo vähän kriiseillä vauvani kasvamisesta ja ajan kulumisesta, mutta toisaalta nautin tästä hetkestä liikaa. Hän on jo hirmuisen touhukas poika, aina yhtä hymyä ja helppo kuin mikä. Konttausasennon Jasu opetteli jo useita viikkoja sitten, ja nyt hän heijaa tarmokkaasti paikallaan keräten rohkeutta siirtää polvien lisäksi myös käsiä. Eilen oli jo aika lupaava alku tähän suuntaan. Toisaalta Jasu ryömii tuulispäänä pitkin lattioita, joten ei ole mitenkään sanottu, että kun hänet yhteen paikkaan jättää, hänet löytäisi lähimailtakaan, edes samasta huoneesta. Istuminen sujuu jo hyvin, eikä kaatuilua enää juuri tapahdu. Ruokaa uppoaa viisi kertaa päivässä varsin kiitettäviä annoksia ja päiväunia otetaan kahdet kunnolliset ja yhdet iltatorkut. Alkuyöstä tankataan pari kertaa ennen kuin äiti saa unenpäästä kiinni, mutta yö (24-6.30) mennään pääosin yhdellä syötöllä. 

Sisu on keksinyt kalsareiden ihanuuden ja ennen allergiakautta teki jo mallikkaasti kaikki asiansa itse pottaan/pönttöön. Nyt on taas olo vähän kurja ja sitä myöten uusavuttomuus pinnassa. Muuten elossa ei olekaan mitään valittamista, vaan kaksilapsisen perheen arki on varsin ihanaa - joskaan äidille tai meille vanhemmille ei juuri omaa aikaa jääkään. 

Hoitopaikkakuviot ovat auki ja ratkaisua odotetaan saapuvaksi tällä/ensi viikolla. On vähän epävarmaa, että pojat pääsisivät molemmat sille tädille, jolla Sisu nyt on. Voi olla, että pitää siirtyä muualle. Siinä tilanteessa ollaan pohdittu yksityistä perhepäivähoitajaa, jolle ymmärtääkseni ei kerry niitä tasausvapaitakaan. Varahoitoon en Jasua vielä lähtisi kiikuttamaan. Olen alustavasti sopinut palaavani syksyllä osa-aikaisesti töihin ja jatkavani sillä linjalla vuoden päivät. Luulen, että se on meidän perheelle sopuratkaisu, sillä vaikka kuinka haluaisin, olen huono kokopäiväinen kotiäiti. Pitkästyn ja puudun rutiineihin - kaipaan omaa älyllisesti haastavaa tekemistä. Mutta koska äitiyslomasta on tullut tehtyä melko paljon muutakin kuin lastenhoitoa, haluan jatkaa samalla linjalla, enkä kiikuttaa lapsia täysipäiväisesti hoitoon heti, kun Jasustakin alkaa jo olla seuraa ja hän ryhtyy puuhailemaan vähän enemmän omillaan. Haluan siis sekä syödä kakun, että säästää sen: olla lasten kanssa ja tehdä jotain omaa, onneksi oma työ sen sallii.

Viikko numeroina

- 1 flunssainen taapero

- noin 38 niistettyä nenäliinaa

- 3 ml Ventolinea kolmesti päivässä

- 1 väitöslupa

- 1 konttausasennon haltuunottanut vauva

- 1 luentosuunnitelma

- 1 yhteiskurssisuunnitelma

- 1 sovittu väitöspäivä

- 3 päivää sisätiloissa

- 1 myönnetty julkaisuapuraha

- 1 puhujakutsu filosofian kollokvioon

- 2 synttärit

- 3 palaa kakkua

- 4 huonosti nukuttua yötä

- 2 hiljaista raivoa uhkunutta kiukunpuuskaa keskellä yötä

- 3 purkkia sosetta päivässä syövä vauva

- 1 tilatut väitöskahvit

- 2 kävelylenkkiä

- 21 kuppia kahvia

- 3 syömätöntä lounasta

Niistä on äidin viikko tehty.

Kohtaaminen neuvolassa / pippelitön kummajainen

- Hei, minä olen teidän uusi terveydenhoitajanne, kun P jäi äitiyslomalle.

- Heihei, hauska tavata.

- Onkos täällä Jasu? Ai, hän nukkuukin, onko teillä muita lapsia?

- Joo, on. Kohta kolmivuotias Sisu.

- Ahaa, no kiva. Ai, kun hän nauraa ihanasti ja onpa kauniin väriset hiukset. Voit vaikka laittaa hänet siihen pöydälle.

- Joo, hän on tämmöinen aika aurinkoinen tyyppi. 

- Onpas hän tarkkaavainen ja katselee tarkasti. Jaaha hän kääntyikin jo hienosti.

- Joo, on kääntynyt jo hyvän aikaa.

- (Sivelee Jasun kaljua länttiä, johon hiukset eivät vielä ole kasvaneet.) 

- Ei ole kampaus ihan viimeisen päälle, kun vasta kasvatellaan tukkaa.

- Onko aina ollut tällainen?

- Ai se pää? On joo. (Sitä sanotaan takaraivoksi.) Mullakin on tuollainen nystyrä päässä.

- Ai on vai? Onko lääkäri koskaan katsonut tätä?

- No en tiiä, ei ainakaan ole mitään sanonut. 

- Kun tämä ei ole ihan symmetrinen.

- (Ootko muka joskus nähnyt, että jonkun kroppa on täysin symmetrinen, kysyn vaan.) No ehkä ei ole, mutta kyllä tuo on ihan hänen normaali takaraivonsa. Aina ollut samanlainen. (Ajatteleekohan se, että puusilmä äiti ei ole huomannut, että lapsen kalloon on kasvanut kalju nystyrä?)

- No kyllä se sitten varmaan on normaalia.

- Joo, en kuule ole huolissani. (Ootko koskaan kuullut, että lapsilta kuluu hiukset pois, kun ne hankaa päätään tyynyyn ja että ihmisten takaraivot ovat erilaisia?)

- Otetaanpa sitten mitat. 8200 grammaa, onpas kasvanut hienosti. Sitten vielä pituus. Se voi olla vähän inhottava. 66,4 senttiä, ei ole kasvanut ollenkaan. Mitataanpas uudestaan. No, kyllä se varmaan on 66,5, että on vähän kasvanut. 

- On vaatteet ainakin käyneet pieniksi, joten eiköhän se ihan hyvin kasva.

- Hyvä. Pitää sitten vielä ensi kerralla mitata tarkasti, miltä sitten näyttää.

- (Miten tarkasti ajattelit mitata, millin sadasosillako?) Joo, mitataan ihmeessä.

- Mites teillä muuten nukutaan? Heräilläänkö monta kertaa yössä?

- No ihan hyvin kai. En oikein osaa määrällisesti sanoa, kun Jasu nukkuu vieressä, enkä välttämättä ihan täysin aina havahdu itsekään. 

- Ahaa, no joskus ihan vain maidon tuoksu voi herättää vauvan.

- Joo, tiiän, mutta mä en ole vielä halunnut tai kokenut tarpeen siirtää sitä omaan sänkyynsä. Saan paremmin nukuttua itse, kun se on vieressä, eikä tarvii kuunnella sen kummemmin itkua.

- Nii, tulee sitten ajateltua pahinta.

- No ei. Vaan jos ehtii kovasti karjua, rauhoittuu aina vaikeammin ja esikoinenkin ehtii herätä huutamaan ja itse herää ihan täysin jo sinä aikana.

Olipas meillä nuori - sikseen ihan mukava - terveydenhoitaja, mutta nuoruudessaan kovin virkaintoinen ja opaskirjan mukaan lastenkasvatusta suosiva. Meillä ei Jasun kanssa enää oppaita tunneta, ne kun Sisun vauva-aikana todettiin toimimattomiksi moneen otteeseen ja mentiin fiiliksen pohjalta. Rennompi äiti, parempi mieli, ihan kaikilla.

*************

Aamulla muuten kun kävin vessassa, kysyi Sisu innostuneena "joko sulle äiti oli kasvanut pippeli?" Kun selitin, että naisilla ei ole pippeliä, vaan muunlainen anatomia, sanoi Sisu "kyllä se vaamasti vielä kasvaa". "Voi nuppuseni, ei äidille kyllä kasva pippeliä. Se joko on tai ei ole. Sulla ja iskällä ja pikkuveikalla on pippeli, mutta ei äidillä. Eikä hoidossakaan tytöillä ole pippeliä, kyllä sä sen tiedät." "Nii, naisilla ja tytöillä ei oo pippeliä. Miehillä ja pojilla on." Tulipa sekin sitten selväksi - poika oli ehkä hivenen pahoillaan, kun äiti olikin erilainen kuin hän. Toisaalta Sisu joku päivä katsellessaan hiustenlaittoai totesi, että "naiset ja pojat tykkää kihajasta tukasta, miehet ja tytöt ei." Jotain samakaltaisuutta äidillä ja pojallakin on, edes mieltymyksissä, vaikkei kehossa.

Isoveli valvoo

Viime viikolla nykyinen sisäministerimme Päivi Räsänen totesi, että perhesurmista - tai kaunistellummin laajennetuista itsemurhista - on tullut ilmiö suomalaisessa yhteiskunnassa. En viitsi tässä mennä yksityiskohtaisesti koko ilmauksen "laajennettu itsemurha" absurdiuteen, miten laajaksi itse voi muodostua? Perhe näemmä kuitenkin siihen kuuluu - itsen jatkeena. Yhtä hyvin voitaisiin puhua länsimaisen yhteiskunnan vääristyneestä käsityksestä hahmottaa kaikki oman navan kautta, subjektin ja subjektiviteetin järkkymättömästä ylivallasta (kyseistä linkkiä mielelläni viljelen, sillä kuulun parantumattomasti tuohon neljännekseen, jolla oikea ja vasen menevät sekaisin. Ehkä geeneissäni on hiven Afrikan jostain kolkasta tulleita vaikutteita...). Paitsi siis tilalliseen hahmottamiskykyymme itsekeskeisyys heijastuu siihen, että perhe hahmotetaan itsen laajennuksena. 

Toisinaan isoveli ei tosiaan valvo.
Sattuipa kerran, että molemmat nukkuivat yhtä aikaa.

Perhesurmia on selitetty yksilön lisäksi yhteiskunnan valvontamekanismien pettämisellä. Itse kuitenkin puhuisin mieluummin yhteiskunnan valvontamekanismien perustavanlaatuisella väärinsuuntaamisella, sillä omat kokemukseni eivät oikein käy yksiin sen kanssa, etteikö valvontaa sinällään olisi. Se vain tapahtuu väärissä paikoissa: meillä on siis valvonnan kohdennusongelma, ei ongelma valvonnan puuttumisesta.

Ensimmäisen kerran nämä ajatukset heräsivät muutamia päiviä ennen Jasun syntymää. Mulla oli järisyttävän kamala kuumeinen flunssa, nukkumisesta ja lepäämisestä ei tullut mitään, kun heräilin pitkin yötä tukkoiseen nenään ja poskionteloiden pakotukseen. Kysyin neuvolasta, mitä voisin turvallisesti käyttää oloni helpottamiseen Panadolin lisäksi. Neuvolantäti kertoi, että lääkäri on heitä ohjeistanut, että raskaanaolevat voivat käyttää Nasolin-nenäsuihketta pahimmasta tukkoisuudesta selvitäkseen. Huojentuneena tiedosta suuntasin apteekkiin ja pyysin "Dasolidia helpoddamaan dukkoisda dedää".  Farmaseutti kahsahti vatsanseutuani ja totesi, etten minä sitä saa käyttää, eikä hän sitä minulle myy. Kerroin varmistaneeni asian neuvolassa ja noudattavani neuvolalääkärin ohjeistusta. Täti vain totesi, että paketissa sanotaan, ettei sitä saa raskaana käyttää. 

Toinen insidentti oli viime viikolla, kun kävin kysymässä imettävälle sopivaa allergialääkettä ja totesin neuvolalääkärin kertoneen loratadiinipohjaisten antihistamiinien olevan turvallisia. Farmaseutti sanoi silmätippojen olevan ehdottoman turvallisia, jos kärsin silmäoireista. No, mutta kun allergiani aiheuttaa iho-oireita, eikä silmäoireita, totesin. Sitten alkoikin armoton tuoteselosteiden luku. Yritin vielä sanoa, että tosiaan lääkärin mukaan loratadiinivalmisteet soveltuvat sekä raskaanaoleville että imettäville. Täti otti pakkauksen, ja luki "ei suositella raskaana oleville tai imettäville". Toistin taas, että tätä valmistetta minua kehotettiin käyttämään raskaana ollessani. "No, en kyllä voi sulle myydä näistä mitään. Mutta jos sinulla olisi ollut silmäoireita, niin voisit käyttää silmätippoja." Allergiani oireilee imettäjälle sopimattomalla tavalla.

Toisaalta myös mies joutui kohtaamaan valvovan silmän ja alistumaan sen tahdolle. Olimme tässä taannoin Hoplop-reissun (ei muuten ollut meidän perheen juttu) jälkeen syömässä kauppakeskuksessa, mutta koska Jasu ei nukkunut, vaan kitisi, me vanhemmat nautimme ateriamme vuoroissa. Oman vuoroni koittaessa mies otti Jasun ja lähti hänen kanssaan vaunuttelemaan ja katselemaan kauppoja. Oli siinä mennessään kaivellut takin taskujaan, löytänyt pari kolikkoa ja ajatteli tukea Ray:n toimintaa pelaamalla Täyspotissa. Ennen kuin oli kuitenkaan ehtinyt peliautomaatille asti oli eteen paukannut pelinhoitaja, joka totesi, että miehen pitää poistua. Siippani oli ehkä ollut lievästi kysyvän näköinen, kun valvova silmä selitti, että Täyspotti on vain täysi-ikäsille, eikä sinne saa tuoda lapsia. Mies katsoi epäuskoisena, vilkaisi vaunuissa nyt nukkuvaa nelikuista Jasua ja sanoi, ettei tuo tuosta kyllä paljon vaikutteita saa tai pompsahda pelaamaan yhtään mitään vielä hyvään toviin. Aivan sama, ei ole täysi-ikäinen.

Valvonta siis kyllä pelaa, mutta onko tämä nyt aivan oikeansuuntaista tai oikeisiin toimiin kohdistuvaa valvontaa? Siinä missä minä en saa ostaa nenäsumutetta tai allergialääkettä vasta puhutaan päihteiden väärinkäyttäjien ja huumausaineita käyttävien äitien pakkohoidosta. Tällä en tarkoita, että välttämättä kannattaisin pakkohoitoa - varsinkaan jos sen on tarkoitus olla ainoa ratkaisumalli päihdeäitien kohdalla - vaan sitä, että nyt olisi ehkä syytä pohtia, kuinka vakavasti pari henkosta Nasolinia tai pari pilleriä vaikkapa Clarityniä haittaa lapseni elämää verrattuna siihen, että voisin valvotun käytön näkökulmasta täysin sallitusti polttaa ketjussa tai käyttää vähemmän sallitusti muita päihteitä.

Samoin uhkapelien merkitystä lapsemme kehitykselle ja hänen saamilleen vaikutteille voisi punnita neuvolan kykyä puuttua ajoissa vanhempien masennukseen, perheiden ongelmiin tai ylipäätään perheissä mahdollisesti kytevään psyykkiseen pahoinvointiin. Sisun ikäistä nappulaa en soisi otettavan pelisaliin mukaan, se ei ole hänen paikkansa, mutta onko oikeasti niin, että vaunuissa köllivää mistään mitään ymmärtämätöntä vauvaa ei saa ottaa tähän pahuuden pesään? Menee vähän yli, vaikka periaatteessa ymmärrän, että K-18 on K-18, eikä "K-18 paitsi alle 5kk vauvat sallitaan". Ymmärrän myös, että kyse on varmaan toimilupa-asioista tai sakkorangaistuksesta yrittäjälle, mutta periaatteessa en ymmärrä, onko tämä nyt se suurin ja huutavin ongelma, johon yhteiskunnan sanktiojärjestelmän tulee puuttua. Kaiken tämän sanon siinä valossa, että laajennetulla neuvolakäynnillä, josta meille ei muuten kerrottu etukäteen, lääkäri vain sanoi, että tällaisen uuden käytännön tarkoituksena on kartoittaa perheiden sisäistä hyvinvointia ja perhesuhteita ja pyrkiä puuttumaan ongelmiin ajoissa. Hyvä. Mitä se käytännössä tarkoitti: lääkäri kirjoitti Jasun korttiin "äiti ja veli tuovat", ja kysyttyään "Onko huolia?" merkitsi jatkoksi "ei huolia". Hän tyytyi vastaukseeni ja oletti sen tarkempaa kyselemättä, että meillä ei tosiaan ole huolia. Tälläkö neuvolajärjestelmä sitten pesee kätensä vaikkapa perhesurmien kartoituksessa? Ehkä kannattaisi sen sijaan miettiä, miten neuvolan tätejä ja lääkäreitä koulutetaan kohtaamaan ihminen, mitä asioita kannattaa kysyä, ja miten niitä kannattaa kysyä. Onko huolia, miten surkea kysymys, jos oikeasti halutaan selvittää, miten perheessä menee? Yhtä surkeaa olisi tiedustella "mitä teille kuuluu"? Ympäripyöreään kysymykseen saat aina ympäripyöreän vastauksen.

Mietin tätä kysymisen tapaan liittyvää problematiikkaa pressanvaalienkin yhteydessä. Muistaakseni se oli Maikkarin vaalikone, jossa vastaajaa pyydettiin asemoimaan oma kantansa liukuvalla asteikolla väittämään "kannatan perinteisiä arvoja". Näin punaista ja nappasin vaalikoneen kiinni pohdittuani ensin, tarkoitetaanko tällä nyt mantraa "koti, uskonto, isänmaa" vai ehkäpä ihmisten tasa-arvoisuutta tai ihmisarvon loukkaamattomuutta. Kenen perinteisistä arvoista nyt puhuttiinkaan - vaihtoehdot kun olivat oikeastaan toisilleen jossain määrin täysin vastakkaiset. 

Samalla jäin pohtimaan sitä, miten hassua on, että puhutaan arvoliberaaleista ja -konservatiiveista. Tässähän lähtökohtana on olettamus, että kaikki esim. ydinvoimaa vastustavat ovat äärivihreitä, jotka vastustavat yksityisautoilua ja ties mitä muuta. Samalla oletetaan, että ne jotka kannattavat vaikkapa samaa sukupuolta olevien oikeutta avioliittoon, kannattavat myös 'sateenkaariperheiden' oikeutta lapsettomuushoitoihin tai adoptioon. Lähtökohtaisesti ajatuskulku viittaa siihen, että liberaali jossain mielessä, liberaali kaikissa asioissa ja päinvastoin. Ehkä tämäkään ei ole näin yksinkertaista.

No mitenkähän sitten parantaisin asioiden tilaa? Ensinnäkin voisi olla paikallaan haastattelukouluttaa ihmisiä, jotka työkseen toisia ihmisiä jututtavat ja pyrkivät erinäisiä valvonnan (tai muita) töitä tekemään. Toiseksi on pyrittävä pois pelkästä ongelmien kartoituksesta (hyvästi ongelmalähtöinen oppiminen) ja ryhdyttävä kartoittamaan myös hyviä käytäntöjä, joita varmasti myös on löydettävissä ja vahvistamaan sekä jalkauttamaan niitä laajemminkin. Pelkkä saarnaaminen ei riitä tai ole toivottavaa, vaan on laitettava ihmiset aktiivisesti pohtimaan omia toimintamallejaan ja työstämään niitä. Ja kolmanneksi olisi syytä keskustella, mihin yhteiskunnallisella valvonnalla pyritään ja mitkä ovat sen tavoitteet, keinot ja puutteet. Tulipas taas besserwisseröityä urakalla, mutta hei, sitä me yhteiskuntatieteilijät teemme. No hard feelings.

Kävelevä katastrofi

Olen täysin vakuuttunut, että ihmiset jakaantuvat tekijöihin ja suunnittelijoihin. Itse olen ehdottomasti jälkimmäinen. Elämässäni ennen lapsia tällä käytännöllisyyden puutteella ei ehkä ollut niinkään suurta väliä, mutta lasten myötä olen havainnut, ettei äitiyden "suorittaminen" - ts. päivittäisten rutiinien ylläpito ja arjen sujuminen - ole ollenkaan vahvinta aluettani. Multitasking on taito, jota minä vasta harjoittelen ja samalla se on arkeni keskeinen osa, jonka päivittäin kohtaan ja hukkuvan vimmalla yritän pitää pääni veden yläpuolella. Jos lapsilla sattuu olemaan hyvä päivä, niin asiat sujuvat suhteellisen mukavasti. Jos taas Sisun uhmakkuus ja Jasun väsymys sattuvat samalle hetkelle äidin sähläämisen ja isän työssäolon kanssa, on katastrofi lähes väistämätön. Mun on nimittäin kiireen ja kaaoksenkaan keskellä järkyttävän vaikea, suorastaan mahdoton, keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä olen tekemässä, kun mieli vaeltelee ja päässä pyörivät tutkimusajatukset tai jokin muu mielenkiintoinen teoria asiasta x. 

Viimeisen viikon kuluessa olenkin ollut väitöskirjan loppua fiilistelevä, normaalia vähän väsyneempi kävelevä katastrofi. Viikonloppuna kävin Sisun toisen kummitädin kanssa katselemassa itselleni karonkkaan iltapukua. Sillä välin Sisu isänsä ja kummisetänsä kanssa kävivät lilluttelemassa kylpylässä, jossa sielläkään - aivan kuten uimahallissa - ei ollut haita tai hautia (haukia) altaassa. Löysin kaksi pukua, joista toinen oli musta ja toinen suklaanruskea. Jos ruskea olisi ollut musta, niin se asuisi jo vaatehuoneessamme, sillä niin auvoisan illuusion kapeasta vyötäröstä ja tiimalasivartalosta puku onnistui loihtimaan. (Todellisuutta sen sijaan kauhistuin, kun katselin salakavalasti peilikuvaani hiipineitä selluliitteja ja maan vetovoimaa, joka vetää minun kroppaani puoleensa vastustamattomalla voimalla. Raskaudet, erityisesti tämä jälkimmäinen, on jättänyt jälkensä kehooni: kaikki muu roikkuu paitsi rinnat, mutta kunhan imetystaival tästä päättyy, voidaan erehtymättömällä varmuudella sanoa, että nekin seuraavat perässä.) Illuusion huumassa jäin liikkeestä poistuessani pohtimaan, rikkoisinko akateemisten juhlien perinnettä ja pukeutuisin muuhun kuin mustaan ja samalla katkerana peilikuvan ja todellisuuden ristiriidasta huomiokykyni ei tainnut olla ihan parhaassa terässä. Kun auton pakattuani peruutin, kuulin riipaisevan rysähdyksen; käänsin päätäni havaitakseni kuljettajan puolen ikkunasta betonipylvään, joka oli haukannut autoni sivupeilin joka nyt roikkui enää johdoilla autossani kiinni. Ironiaa sinänsä, että väittelylupaa tässä hamuan, kun ehkä ajolupaakin voisi tarkastella uudelleen...

Ei mennyt paria päivää kauempaa, kun sattumusten sarja sai jatkoa. Sisu hannasi vastaan hoitoon lähtöä, kuten ihan kaikkea muutakin sinä aamuna. Jasu istui jo puettuna odottamassa kaukalossaan ja alkoi tuskaantua kuumuuteen. Pikkuhiljaa tyytymätön äkinä muuttui alati voimistuvaksi huudoksi. Sisu ei pue kenkiä jalkaansa, koska "ei voi". Mulla on kolme kassia askartelutavaroita vietävänä Sisun hoitotädille sekä Jasun kemuista jäänyt kakku. Otan avaimet käteen, nostan Jasun kaukalossaan ulos, tuuppaan Sisun  perässä ja kasaan tavarapussit toiseen käteen. Kakku jää eteisen pöydälle. Päätän ottaa kakun mukaan ja lasken avaimet pöydälle. Tönäisen ovea jalalla ja ovi napsahtaa. Ikävä aavistus hiipii pitkin selkäpiitä ja osoittautuu oikeaksi. Lukossa. Käännän taskut: ei avaimia, ei puhelinta, ei lompakkoa. Auton avaimet ovat Sisulla. Juoksen takaovelle, lukossa sekin. Naapurit ovat töissä. Sisun hoitotädin puhelin on mykkänä mystisestä syystä. Meillä ei ole vara-avainta, sillä hyvistä aikeista huolimatta sitä ei ole kukaan viitsinyt teettää.

Mummulla ja pappalla on avain. Muistelen, että äiti mainitsi edellisenä iltana heidän menevän mun mummulaan. Ajattelen ottavani Sisunkin mukaan, mutta sitten muistan, että istuin on miehen autossa. Miehen työpaikalle olisi huomattavasti lyhyempi matka kuin mummulle. Vaan kun ei kuolemaksenikaan muistu mieleen, oliko miekkosella työreissu tälle päivälle. Kun selvitän edesottamuksiani mummulle, toteaa tänä vuonna 86 täyttävä mummelini sen johtuvan varmaan siitä, että olen niin kovasti pakertanut töitä ja suunnitellut juhlia ja järjestänyt Jasun kemuja. Ajatteli varmaan kultainen mummu, että ei kehtaa sanoa, millaisena tolvanana ja lahopäänä oikeasti mua pitikään. Lohdutuksen sanaksi itselleni voin todeta, etten koskaan ole väittänytkään olevani käytännön ihminen, vaan tiedostanut taivaanrannanmaalarin taipumukseni ja pyrkinyt niitä entisestään kehittämään. (Ehkä tästä pitäisi ottaa opiksi, eikä enää elätellä ajatusta kolmannesta lapsesta. Mutta kun mä olen aina halunnut ja toivonut suurta perhettä, kun sitä ei itselläni lapsena ollut. Pikkulapsiaika on - raskaudesta puhumattakaan, sen jättäisin mieluusti kokematta uudelleen -  kuitenkin se väistämätön vaihe, joka on punnerrettava läpi lasten kasvua seuratakseen. Omalla tavallaan vauva-aikakin on ihanaa, mutta erityisen ihanaa on se, kun vaavi alkaa näyttää merkkejä omasta persoonastaan ja myöhemmin oppii ajattelemaan ja hahmottamaan maailmaa pikkuhiljaa itse.)

Sisulla on muuten ensimmäistä kertaa ammatinvalintapohdinta menossa. Vielä viikolla hän haaveili papin urasta, mutta tänään hän halusi sonniksi. Aika erilaiset uravalinnat - onneksi ehkä voin aivopestä tyyppiä muihin aatoksiin.

I spy with my little eye...

Terävääkin terävämpi katsoja?

...something pearly and white. (Tiesittekö muuten, että strutsi näkee sokeripalan kokoisen esineen puolentoista kilometrin päähän? Opin tämänkin tuikitarpeellisen knoppitiedon helmikuisella matkallamme strutsitilalle.) Omat silmäni eivät ihan noin terässä ole, mutta huomasin silti jotain pientä ja valkeaa vauvani suussa. Minun piksukkelillani puhkesi juuri ennen puolivuotispäivää alavasen etuhammas. Sisulla vastaava merkkipäivä taisi koittaa vasta kypsähkössä kymmenen kuukauden iässä.

Meidän puolivuotias avartaa maailmankuvaansa urakalla: kiinteät aloitettiin bataatilla ja nyt kuvioissa on mukana päärynäkin. Ruokaa menee, paljon. Sisun kanssa jaksoin olla yltiövarovainen ja syöttää aina viikon samaa sapuskaa ennen seuraavan aloitusta ja lisäsin määrää hiljalleen, mutta veljensä menee tässäkin suhteessa vähän suurpiirteisemmin säädöin: alkuun vähän ja jos mitään isoa ei tule parin päivän päästä niin paljon kuin mahaan mahtuu. Ehkä suolistokin on jo vähän kypsempi ja ensimmäisen ruokailukertansa aiheuttaman kakomis- ja oksennusrefleksin jälkeen Jasu on ollut ruokahetken koittaessa yhtä hymyä. Ruuan loppuminen sen sijaan aiheuttaa tyytymätöntä kitinää. Päivän saldo on sellaiset vajaa kolme pikkupurkkia murkinaa kolmessa eri otteessa.

Motorisesti Jasu on niin ikään edistynyt ja istuu napottaa lattialla ilman tukea kotvan aikaa. Hän seisoo melko tukevasti ja tykkää olla pystyasennossa. Lattialla hän sätkii vimmatusti pyrkien kohti halajamaansa ja liikkuu jo jonkin verran sekä eteen- että taaksepäin. Hauskinta on, kun häntä hyppyyttää sylissä, niin aina ylösnostaessa jalat alkavat tehdä hirmuista juoksuliikettä - eteenpäin olisi päästävä. Päivärytmiltään hän on suht säännöllinen. Ensimmäiset päiväunet kymmenen tienoilla ja toiset kahden jälkeen. Sitten vielä kolmannet, hyvin lyhyet sellaiset, ennen iltaunia, jotka alkavat siinä yhdeksän-puoli yhdentoista haarukassa.

Sisulla taasen on ollut viimeiset pari viikkoa voimakkaampi uhma, joka on purkautunut kuitenkin suhteellisen lievänä haluan/en halua -tuuliviireilynä. Eniten uhma heijastuu syömiseen ja nukkumiseen. Ruokaa ei tahdo mennä kuin puoliväkisin. Itse ei "osata" syödä lähes ollenkaan. Jos jotain positiivista, niin syömälakkoilu ulottuu myös kaikkiin herkkuihin. Pikkuveikan juhliinkin tekemäni kakku oli "vähän huanon makuista". Tiistaina hoidossa oli ollut ensimmäinen päivä, että Sisu ulotti uhmansa sinnekin. Yleensä kaikki tahtomiset on säästetty kotiin ja erityisesti äidille. Nyt kun hain pojan kotiin, sujui ilta kuin unelma. Mistään ei tarvinnut vängätä ja kaikki asiat tehtiin oma-aloitteisesti pottaan. Nyt menossa on taas totaalinen pottalakko. Uuvuttavan omapäinen tuo lapsi joskus osaa olla! (Tässä suhteessa tunnistan paljon itseäni, mutta kun kaksi samanlaista laitetaan yhteen, saa äiti olla usein muistuttamassa itseään siitä, kumpi on aikuinen.) 

Loppuun vielä hassu anekdootti: viime viikolla uni ei tahtonut löytää Sisua ollenkaan. Sitten viimein hampaita harjatessani huudahdin Sisulle "Unimatti on tulossa meille naapurista. Äiti näki jo ikkunasta, joten nyt äkkiä sänkyyn!" "Nykko se tulee? Näitkö äiti?" Tyyppi kipuaa ajatusta nopeammin sänkyymme ja nukahtaa puolessa minuutissa. Sisu se jaksaa aina yllättää.

Kadonneen suklaamunan tapaus

Kymmenen suklaamunan kakku

Meillä vietettiin sunnuntaina Jasun puolivuotispäiviä ja juhlistettiin samalla pääsiäistä ystävien kera. Paikalle oltiin kutsuttu poikien kummit perheineen. Koska hyviä ystäviä ei koskaan voi tavata liian usein, olen sitä mieltä, että pitäisi useamminkin tehdä tikusta juhlaa, tehdä hassuja ruokia - kuten kymmenen suklaamunan kakku ja pesto-kinkku-basilika sekä pesto-aurinkokuivattu tomaatti-basilika -"tikkareita". 

Lapset pukeutuivat naamiaisasuihin: Sisu tiikeriksi ja Jasusta tehtiin dinosaurus. Myös isänsä Sisu maalasi kasvomaalilla dinoksi, joskin lopputulos muistutti musta enemmän sissiä. Niiden lisäksi meillä viiletti pari peikkoa, prinsessa sekä kissa. Kaksi lapsivieraista joutui harmillisesti viime tingassa peruuttamaan osallistumisensa kuumeen vuoksi.

Koska Sisu ei kuitenkaan tiikeritamineitaan häntää lukuunottamatta halunnut pitää yllään kahta minuuttia kauempaa, niin lainasin korvia, jotta pääsin minäkin juhlatunnelmaan. Leikin ja herkuttelun jälkeen oli vuorossa pääohjelmanumero: munajahti. Jokaisella lapsosella oli oma vihjelappunen, jossa olevan runoelman mukaan omaa munakätköä voi pihalta alkaa etsiskellä.

Vihjeissä vilisi pupuja, noitia sekä pääsiäiskukkoja. Vanhempien avustuksella lapset tutkailivat pihaa ja kaivelivat kätköjään lumen seasta (kyllä, meillä on vielä kunnon kinokset jäljellä). Kaikki muut olivat ilolla leikissä mukana paitsi meidän Sisu, jota on viimeisen viikon ajan vaivannut kokonaisvaltainen yhteistyöhaluttomuus ja en halua -tauti. Pieninkin vastoinkäyminen vie herneen nenään, muttei onneksi kovin syvälle. Suurempia raivareita ei ole näkynyt mahdottoman usein ja yleensä niiltä vähiltäkin oltaisiin vältytty, ellei äidilläkin olisi aina välillä ollut palkokasvin siemen sieraimessa.

Olimme yhdessä Sisun kanssa askarrelleet munajahtiin jokaiselle lapselle oman kotelon, jonne suklaamunat sujautimme. (Tämä siis siinä vaiheessa, kun Sisu vielä odotti innosta piukeana koko aktiviteettia.) Minusta nuo toisen pupun viikset ovat ylivedot. Kunnon kalapuikot! 

Tänään suuntaamme Sisun mummulaan, sillä viimeaikaiset tapahtumat ovat antaneet merkkejä siitä, että ehkä äiti on vähän väsynyt, vaikkei siltä välttämättä aina kovasti tunnukaan. Lisäksi lupasin viedä Sisun huomenna katsomaan Porin teatteriin Hyvää yötä Herra Hakkarainen -näytelmää, jotta saa tuo isompikin vähän omaa äitiaikaa. Saa nähdä, malttaako lähteä mummulasta ja huoliiko tuttipullokieltäytyjä jo maitoa muualtakin kuin rinnasta, kun Jasun pitäisi jäädä mummun ja pappan hoiviin. Onneksi teatteri osuu sopivasti Jasun päikkäriaikaan, joten toivoa on, että tyyppi tirsoittelee sen keston ajan... Lohdun antamiseen hänelle kyllä usein riittää jo pelkkä äidin syli maidontuoksuineen, mutta muiden kohdalla on ollut vähän ongelmia, semminkin kun tutti on ihan totaalisen no-no. 

Tunteella, järjellä vai intuitiolla?

Mieltäni on viime aikoina askarruttanut jälleen Sisun hoitokuvio. On nimittäin päiviä, että tyyppi selvästi sanoo, ettei halua mennä hoitoon. Yleisesti ottaen hän kuitenkin sinne reippaasti lähtee ja jää ja silloinkin - kuten eilen, kun itki lähtiessäni (kerrankin oli pakko jättää itkevä poika, kun olin menossa töihin) - jos on ollut vaikea erota äidistä voi olla yhtä vaikea lähteä kotiin. Aina kun häneltä kysyy, oliko kivaa ja millaista tänään hoidossa oli, hän toteaa, että oli kivaa ja kertoilee leikeistään muiden lasten kanssa. Kertoo myös jos on itse hölmöillyt ja etenkin, jos joku muu on tehnyt tuhmuuksia. 

Tähän asti olen perustellut hoitoon viemisen sillä, että teen töitä ne ajat, kun Sisu on hoidossa ja Jasu nukkuu päiväuniaan. Olen kirjoittanut, käynyt yliopistolla palavereissa ja niin poispäin. Nyt, kun väitöskirjan suhteen on jäljellä enää taittoversion läpikäyminen ja vähän päästä lektion kirjoittaminen, tuntuu vähän tyhjältä päivisin. Mitä mun pitäisi oikein tehdä kaikki se aika, jonka Sisu on hoidossa? Jos olen kotona, voin yhtä hyvin olla kahden lapsen kanssa ja jos taas lähden jonnekin muualle kuin töihin voin yhtä hyvin lähteä kahden lapsen kanssa.

Ongelma on lähinnä siinä, että Sisun hoitotäti on aivan huipputyyppi ja ryhmäkin on mahtava. En voisi ikinä, missään olosuhteissa toivoa Sisulle parempaa paikkaa. Lapset saavat huomiota, heitä kuunnellaan ja heidän tarpeensa huomioidaan. Heillä on ikäistään leikkiseuraa ja mukavaa askartelua, laulua tai muuta ohjattua tekemistä. Koska Sisu käy vain kolme päivää viikossa hoidossa, on meillä kotiaikaakin yllin kyllin. Ja tädin lomien vuoksi tai harvemmin meidän omien menojen vuoksi, saattaa olla kuukausia, että hoitopäiviä tulee kuusi tai vähemmän. (No nyt sitten tietenkin voisi kysyä, onko oikein, että varaamme paikan näin "huonolla" läsnäoloprosentilla, mutta toisaalta perhepäivähoitajien 40 tuntinen työviikko tekee aivan uskomattoman paljon lomia vuoden aikana, eikä meillä ole varahoitopaikkaa vaan saamme hyvityksen noista päivistä. Sisunkin täti oli tammikuussa viikon vapaalla, helmikuussa kaksi viikkoa, tässä kuussa muutaman päivän, toukokuussa viikon ja sen päälle tulee kuuden viikon kesäloma.) Paljon poissaoloja. No, Sisun kesäloma tulee olemaan 3 kk, sillä miehen isäkuukausi osuu kesälomakauteen ja pidämme Sisun silloin kotosalla. Eli ei tässä montaa hoitopäivää ennen syyskuuta tulekaan... 

Sisu on toisaalta luonteena sellainen, että koen hoidon olevan hänelle hyväksi. Hän on oppinut hoidossa paljon rohkeammaksi ja omatoimisemmaksi. Hän luottaa omaan pärjäämiseensä, eikä ole ihan niin herkkä kaikille ulkopuolisille vaikutteille kuin mitä ihan pienenä. Herkkä hän on vieläkin ja tiettyyn mielentilaan joutuessaan aika vaikeasti tyyntyvä ja hämättävä. Olen ajatellut, että hän vain kokee asiat hyvin syvästi ja aistii helposti ympärillään olevan mielentilan. Hän imee vaikutteita kuin sieni ja reagoi niihin nopeasti. Toisaalta hän on myös äärettömän maailmaasyleilevä ja avoin. Hän ei vierasta, vaan pölisee kuulumiset niin tutulle kuin vieraalle, eikä kestä kauan, kun hän kiipeää syliin ja suikkaa suukon poskelle. Ajattelen, että jos hän jäisi kanssani 'vain' kotiin, ulkoiset suhteet karisevat ja täällä maalla ei todellakaan ole monena päivänä viikossa mitään lähitekemistä, vaan aina pitää lähtemällä lähteä tapaamaan muita ja touhuamaan. (Se ero tässä äitiyslomassani on siis edelliseen, kun naapureissa vilisi kotonaolevia äitejä: nyt lisäkseni on enää yksi äiti, ja hänellekin on puolentoista vuoden kuluessa syntynyt omat menonsa.)

Syyskuusta olen hakenut pojille hoitopaikkaa samaan paikkaan. Nyt kuitenkin olen asiaa pyöritellyt, enkä ole ihan vakuuttunut, veisinkö Jasua siltikään hoitoon, vaikka saisin hänet tälle mahtavalle tädille. Siis edes siksi kolmeksi päiväksi viikossa, jota kaavailin alkujaan. Jotenkin haluaisin olla vuodenvaihteeseen kotona ja sitten aloittaa 2-3 päiväisenä töissä - jos siis saisimme Jasun/pojat hoidettua tämän jälkeenkin kotona elokuuhun 2013 asti. Silloin on seuraava toive saada heidät samaan hoitopaikkaan. Sisu olisi tällöin jo yli neljä ja Jasukin melkein kaksivuotias. Ja minä olisin saanut aikaa heidän kanssaan, olla vain kotona ilman aikatauluja ja ulkoista painetta. Väitöskirjan loppuunsaattaminen on nostanut tästä kaipuun - tunnen tarvitsevani rauhaa ja lomaa. Sitä paitsi syksylle on kuitenkin viritteillä jo pari artikkelia sekä opetusta, jos hyvin käy, joten pään hajoamista silkkaan kotonaoloon on turha pelätä. (Työ toimii mulle varoventtiilinä, ja jaksan paremmin arjen rutiineja, kun on jotain haastavaa tekemistä aivoille siinä ohessa.) 

Kyselin eilen jo mieheltä, olisiko tämä valmis kevään tekemään kolmipäiväistä viikkoa edes periaatteessa, jos mä tekisin kahta päivää. Olihan se, ainakin periaatteessa. Musta olisi nimittäin ihanaa, että pojat saisivat ihan omaa isäaikaa ja puuhailua iskän kanssa. Tällä erää asia ei ratkea suuntaan tai toiseen, mutta vaikka valinta ahdistaakin, on samalla mukava tietää että on olemassa useita vaihtoehtoisia toimintatapoja...