Tämä syksy on ollut sellaista hurlumhei-meininkiä, ettei paremmasta väliä. Olen ollut aivan liian väsynyt kaiken menon ja elon keskellä päivittämään kuulumisia blogiin - mieluummin olen nauttinut lasten seurasta ja heidän touhuiluistaan ja varannut ylijäävän ajan omille ajatuksilleni tai parisuhteelle kuin kirjoitellut päiväkirjamerkintöjä tänne. Samalla on tullut pohdittua blogin jatkoa tai jatkumattomuutta hieman tarkemmin.
Meidän Jasu täytti vuoden. Synttäreitä järjestettiin ja peruttiin pariin otteeseen, kunnes ne viimein saatiin onnistumaan. Meillä jylläsi sitkeääkin sitkeämpi syysflunssa, joka ensin nosti kuumeen molempiin poikiin ja lopulta teki Sisulle molempien korvien tulehduksen ja angiinan. Kaikki tietysti päällä yhtä aikaa. Tyyppi oli reilu pari viikkoa täysin poissa omasta elementistään: väsynyt, kärttyinen ja vähäpuheinen. Nyt taas juttu luistaa entiseen malliin ja naseva sanailijamme on palannut iskemään tarinaa.
Jasu puolestaan tutkii maailmaa yksivuotiaan äärettömällä rohkeudella ja itsevarmuudella. Tahtoa löytyy, taito raahaa perässä. Kävely on muuttunut puolijuoksuksi, ja mitä ei osaa, sitä voi silti yrittää. Jos ei taidolla, niin voimalla. Nämä lauseet kuvaavat taaperoamme hyvin. Hoidonaloitus sujui mallikkaasti ja hän viihtyy mainiosti muiden seurassa. En jaksa kuin ihmetellä ja ihastella Jasun olemusta ja sitä maailmaasyleilevää asennetta, joka hänellä on. Kuopus on meidän teflon-lapsi, sitä ei huolet paina eikä murheet tartu. Hän on hyväntuulinen pikku heppu, jolla on itsevarmuus ja oman erinomaisuuden taju huipussaan. Yksivuotiaan maailmankatsomus on muuten aivan omaa luokkaansa. Aikuiselämään toivoisi säilyttävän jotain samaa: pohjattoman uteliaisuuden ja välittömän innostuksen kaikkea uutta ja erilaista kohtaan, itsevarmuuden yrittää, vaikkei osaisikaan ja lannistumattomuuden epäonnistumisen edessä.
Keskenään pojat nujuavat ja touhuavat valtavasti. Olen niin onnellinen kaikista niistä iltojen höpsöilyistä, kun vauvani kipuavat viereeni ja yhdessä möyhitään sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Tai kun isän kanssa painitaan tai tehdään asioita "miehissä". Lisäksi on ihanaa, että molemmat pojat ovat sylynkäisiä ja tykkäävät hellimisestä. He paitsi rakastavat vastaanottaa sitä, myös halia toisiaan, äitiä, mummua, pappaa, isää tai hoitokavereita. Sisu pitää Jasusta huolta, milloin ei kiukkua leikkiensä häiritsemisestä, ja Jasu puolestaan apinoi Sisua minkä kerkeää.
Jasua yritetään vihdoin - vähän heikoin tuloksin toistaiseksi - vieroittaa yösyömisestä ja samalla rinnasta ylipäänsä. Oma töihinpaluuni ja muu puuhailu sekä työn että järjestötoiminnan ohella on tosin verottanut omaa jaksamistani, sillä on toki paljon helpompaa imettää pari minuuttia kuin kantaa tai hyssyttää karjuvaa lasta tunti. Oma unenmäärä on huomattavasti suurempi ensimmäisellä tavalla. Koska kuitenkaan en ajatellut imetystä jatkaa ensimmäisen vuoden jälkeen ja olisi mukava saada oma kroppa ihan omaksi taas vaihteeksi, jotain pitäisi asialle tehdä. Osittain siitä syystä varasin itselleni ystävän kanssa matkan Berliiniin joulukuussa, jonne lähdemme kahdestaan. Kyse on vain kolmesta yöstä, mutta kummasti kasvoi motivaatio yrittää vieroittaa Jasu ennen reissua. Tai sitten mies hoitaa homman puolestani ja ottaa raivon vastaan. Sitä ennen kuitenkin piipahdamme perhematkalla Helsingissä, jossa ajattelimme käydä katselemassa dinosauruksen luita ja samalla minä vietän yhden illan laatuaikaa ystävien kanssa loistokkaalla ravintolaillallisella.
Syksy on ollut myös töiden suhteen muutosten aikaa. On kaikenlaista viritystä ja uuden aloittelua. Virkistävää ja inspiroivaa, mutta toisaalta myös vähän uuvuttavaa, kun kaikki pitää tehdä OTOna. Kesällä kuitenkin päätin noudattaa filosofiaa, ettei mitään saa, ellei mitään yritä ja että muutos on hyvästä. Ainakin toistaiseksi olen ollut ainoastaan iloinen siitä, että uskalsin lähteä tekemään erilaisia ratkaisuja. Hassua kyllä, tästä ruuhkavuosien arjesta tunnun saavan puhtia tekemiseen.
Huomenna juhlitaan isänpäivää, neljän sukupolven lounaalla. Kokkaan ensimmäistä kertaa koko piirille, katsotaan mitä siitä tulee. Kakun ostin valmiina, sillä uhrautuen kokkaava marttyyriäiti on hahmo, jota meillä ei kaivata, mutta joka silti ajoittain tänne tuppautuu. Kumma tyyppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti