 |
| Terävääkin terävämpi katsoja? |
...something pearly and white. (Tiesittekö muuten, että strutsi näkee sokeripalan kokoisen esineen puolentoista kilometrin päähän? Opin tämänkin tuikitarpeellisen knoppitiedon helmikuisella matkallamme strutsitilalle.) Omat silmäni eivät ihan noin terässä ole, mutta huomasin silti jotain pientä ja valkeaa vauvani suussa. Minun piksukkelillani puhkesi juuri ennen puolivuotispäivää alavasen etuhammas. Sisulla vastaava merkkipäivä taisi koittaa vasta kypsähkössä kymmenen kuukauden iässä.
Meidän puolivuotias avartaa maailmankuvaansa urakalla: kiinteät aloitettiin bataatilla ja nyt kuvioissa on mukana päärynäkin. Ruokaa menee, paljon. Sisun kanssa jaksoin olla yltiövarovainen ja syöttää aina viikon samaa sapuskaa ennen seuraavan aloitusta ja lisäsin määrää hiljalleen, mutta veljensä menee tässäkin suhteessa vähän suurpiirteisemmin säädöin: alkuun vähän ja jos mitään isoa ei tule parin päivän päästä niin paljon kuin mahaan mahtuu. Ehkä suolistokin on jo vähän kypsempi ja ensimmäisen ruokailukertansa aiheuttaman kakomis- ja oksennusrefleksin jälkeen Jasu on ollut ruokahetken koittaessa yhtä hymyä. Ruuan loppuminen sen sijaan aiheuttaa tyytymätöntä kitinää. Päivän saldo on sellaiset vajaa kolme pikkupurkkia murkinaa kolmessa eri otteessa.
Motorisesti Jasu on niin ikään edistynyt ja istuu napottaa lattialla ilman tukea kotvan aikaa. Hän seisoo melko tukevasti ja tykkää olla pystyasennossa. Lattialla hän sätkii vimmatusti pyrkien kohti halajamaansa ja liikkuu jo jonkin verran sekä eteen- että taaksepäin. Hauskinta on, kun häntä hyppyyttää sylissä, niin aina ylösnostaessa jalat alkavat tehdä hirmuista juoksuliikettä - eteenpäin olisi päästävä. Päivärytmiltään hän on suht säännöllinen. Ensimmäiset päiväunet kymmenen tienoilla ja toiset kahden jälkeen. Sitten vielä kolmannet, hyvin lyhyet sellaiset, ennen iltaunia, jotka alkavat siinä yhdeksän-puoli yhdentoista haarukassa.
Sisulla taasen on ollut viimeiset pari viikkoa voimakkaampi uhma, joka on purkautunut kuitenkin suhteellisen lievänä haluan/en halua -tuuliviireilynä. Eniten uhma heijastuu syömiseen ja nukkumiseen. Ruokaa ei tahdo mennä kuin puoliväkisin. Itse ei "osata" syödä lähes ollenkaan. Jos jotain positiivista, niin syömälakkoilu ulottuu myös kaikkiin herkkuihin. Pikkuveikan juhliinkin tekemäni kakku oli "vähän huanon makuista". Tiistaina hoidossa oli ollut ensimmäinen päivä, että Sisu ulotti uhmansa sinnekin. Yleensä kaikki tahtomiset on säästetty kotiin ja erityisesti äidille. Nyt kun hain pojan kotiin, sujui ilta kuin unelma. Mistään ei tarvinnut vängätä ja kaikki asiat tehtiin oma-aloitteisesti pottaan. Nyt menossa on taas totaalinen pottalakko. Uuvuttavan omapäinen tuo lapsi joskus osaa olla! (Tässä suhteessa tunnistan paljon itseäni, mutta kun kaksi samanlaista laitetaan yhteen, saa äiti olla usein muistuttamassa itseään siitä, kumpi on aikuinen.)
Loppuun vielä hassu anekdootti: viime viikolla uni ei tahtonut löytää Sisua ollenkaan. Sitten viimein hampaita harjatessani huudahdin Sisulle "Unimatti on tulossa meille naapurista. Äiti näki jo ikkunasta, joten nyt äkkiä sänkyyn!" "Nykko se tulee? Näitkö äiti?" Tyyppi kipuaa ajatusta nopeammin sänkyymme ja nukahtaa puolessa minuutissa. Sisu se jaksaa aina yllättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti