Sisun viime päivät ovat olleet tulvillaan ensimmäisiä kertoja. Matkustettiin ensimmäistä kertaa junalla. "Äiti istuu takapeetillä." "Setä anti mulle lipun." "Mihi setä meni?" "Misä meidä juna on?" "Ei viiä mennä pois." Puolen tunnin taival oli täynnä ihmetystä ja ihastusta. Penkillä polvi-istunnassa voi katsella ohi kiitäviä maisemia ja ihmetellä, missä se meidän juna oikein oli. Konduktööri oli vallan kummallinen ja kiinnostava henkilö: semminkin, kun häneltä sai matkan suurimman aarteen, Risto Räppääjä -lipun, joka vielä leimattiinkin. Kuulutukset taas saivat herkeämättömän huomion. Pylly liimautui penkkiin ja silmät suurella voi kuulostella, mikä asema milloinkin oli vuorossa ja millaisia jatkoyhteyksiä meidän määränpäästämme olisi ollut vielä tarjolla. Pois ei vain oltaisi maltettu lähteä. Onneksi äidin kertoma siitä, että perillä tavattaisiin kaveri, mentäisiin syömään ja sitten puistoon leikkimään oli riittävän houkutteleva, eikä protestiääniä poislähtöön syntynyt, vaikka hetkisen niiden uhka olikin olemassa.
Torstaina Sisu pääsi jälleen mummulaan yökylään. Olivatpa käyneet mökilläkin onkimassa. Se vasta kummaa puuhaa oli ollutkin. Sisu kertoi myöhemmin miehelle ja mulle, että hän "onti ja pappa katteli. Tuli piini (hyvin pitkällä iillä ja siristyksillä säestettynä) kala. Pappa päästi sen pois." Näin kuulemma oli käynytkin, kun koko reissun saalis - pari nälkäistä, matoa hamunnutta ahventa - oli ollut vielä alamittaista. Kalan sijasta olivat halstranneet makkarat. Mökillä Sisu oli ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. (Ei ole tullut paljon käytyä, näemmä...) Hän kummasteli makkaraa mutustaessaan, että "ei ole tetään kotona". Kumma kyläpaikka.
Eilen käytiin mummun ja pappan kanssa Farmari-messuilla. Äiti kärsi kuumuudesta, kun ilma oli seisova, kostea ja painostava. Pellolta oli turha hakea varjopaikkaa ja tuuli varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni kotiseudullani loisti poissaolollaan. Sisun katsellessa mummun ja pappan kanssa akrobatiaratsastusnäytöstä, minä keskityin kahdehtimaan sikoja. Ne saivat hikirauhasten puutteen vuoksi kylmiä vesisuihkuja, jottei sydänkohtaus yllättäisi. Houkutus kömpiä karsinaan ja leikkiä emakkoa, josta en varmaan kovasti olisi poikennutkaan, oli suuri. Sisu sai silittää vasikkaa sekä katsella lehmiä ja hevosia. Lampaat ja vuohet eivät kiinnostaneet ollenkaan, kun näyttelykarsinassa kirmasi pari isompaa possua. Mieleenpainuvin kokemus taisikin olla, kun "sika kakkas, hyyi" karsinaan, minkä johdosta Sisu otti nenästään kiinni. Hyvänä kakkosena tulivat sitten ne lehmät, hevoset ja koneet. Nyt on koeistuttu pikkukaivuri, jättiläismäinen traktori ja leikkuupuimuri (jota Sisu kutsuu leikkujipuimuji-nimellä). Isoimman puimurin kyytiin kukaan meistä ei lähtenyt häntä nostelemaan, vaikka vaativa "mennään tyytiin" vaunuista kajahti heti koneen piirryttyä Sisun verkkokalvoille. Pienemmän, sellaisen normikokoisen, puimurin ohjaimiin Sisu pääsi, eikä olisikaan tullut millään pois. Kuumuudesta huolimatta reilut kolme tuntia meillä messualueella vierähti. Sen jälkeen kaikki olivatkin varsin uupuneita.
Kotirintamalla, pihasuunnitelmat ovat edenneet toteutusvaiheeseen. Tavaraa on tilattu, kaivurikuskille on soitettu ja nyt odotellaan haaveista totta. Myös Sisun (lasten) huonetta olen ryhtynyt vähän hahmottelemaan päässäni, kun tajusin joku yö, että vauvan tavaroillekin tarvitaan joku tila ja Sisun olisi mukava saada omaa leikkitilaa ja rauhaa ryömintäikäiseltä (jota vauva ei onneksi heti ole). Nyt pitäisi hankkia verhokankaat, maalata parit kalusteet ja hommata leluille laatikoita. Sinistä, vihreää ja keltaista. Meri(rosvo)henkistä. Leikkimielistä. Avaraa. Paljon lattiatilaa leikeille. Siinä peruspilarit, joita koetan toteuttaa.
Ensi lauantaina juhlitaankin sitten Sisun 2-vuotissyntymäpäiviä. Mummu ja pappa olivat ostaneet polkutraktorin pihaleikkeihin. Me hommasimme Brion junarataan laajennusosion. Jos joku minulta kysyisi toivelistalla (myös tulevina juhlapäivinä) olisi nimenomaan tuota junarataa (ratapalikoita), siltoja, tunneleita ja sellaista. Tai lakanoita lastensänkyyn. Tai Myyrä-kirjoja. Palapelit olisivat myös pikkumiehen suosiossa. Ei mitään isoa, äänekästä tai kovin lyhytikäistä. Sellaista, jolla tulevakin tyyppi voisi leikkiä aikanaan joko yhdessä Sisun kanssa tai sitten itsekseen. Kodin säilytystilat nimittäin ovat rajalliset - osin jo siitä syystä, että olen allerginen tavaraläjille ja nurkissa viruvalle paljoudelle. Enkä usko, että tavaralla lapsista tulee yhtään sen onnellisempia ja meistä aikuisista taatusti vain ahdistuneempia, kun kaikki pitäisi säilyttääkin jossain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti