Jos vaikka välillä kotonamme asustaa uhmaileva kiukkupussi - tosin monen muun kertomaan verrattuna Sisu on varsin tasainen tapaus - useimmiten päiväämme ilostuttaa varsinainen seuramies. (Uhma meillä on edelleen, kopkop, lähinnä sitä, ettei kieltoja ja käskyjä oteta kuuleviin korviin. Raivokohtaukset, joiden määrä on hyvin pieni, ovat esiintyessään johtuneet Sisun väsymyksestä ja taittuneet helposti, kun hänet vain on ottanut syliin tai osannut tarpeeksi ajoissa keksiä riittävän hyvän harhautuksen.)
Seuraavassa otteita miestä ja minua huvittaneista keskusteluista:
1) Isä ja Sisu kaupungissa:
"Katsos, tuossa talossa isi joskus opiskeluaikanaan asui", sanoo mies osoittaen kerrostaloa, jonka ohitse on juuri ajamassa.
"Veve (kuten Sisu itseään useimmiten kutsuu) on käyny täälä. Veve asu tossa. Tossa juskeessa (ruskeessa) kejjostalossa. Äiti asu tossa. Istä asu tossa", luetteli Sisu.
Lapsen aikaperspektiivi on ilmeisen erilainen kuin aikuisten. Luulevatkohan nuo ipanat muuten, että me aikuiset keksimme kaiken, mitä kerromme heille - että koko maailma on mielikuvituksen tuotetta ja mitä tahansa voi kertoa ja ajatella sen olevan totta? Kutkuttava ajatus noin filosofiselta kannalta...
2) Matkalla arboretumiin naapurintytön ja äitinsä kanssa. Me vanhemmat keskustelimme omiamme ja lapset kikattivat omiaan takana. Sitten naapurintyttö alkaa huudella mua nimeltä ja saa Sisun seurakseen. Kohta Sisu jo johtaa keskustelua.
(Sisu toistaa nimeäni useita kertoja, mutten reagoi, kun taikasanaa 'äiti' ei kuulu.)
"Hmh. Ei kuule mittään. Vastaa!", tokaisee Sisu.
Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Vastaa-repliikki on mun Sisulle usein antamani kehotus vastata kysymääni asiaan, eikä käyttäytyä niin kuin ei mitään olisi kuullutkaan. Olen selittänyt, että on epäkohteliasta jättää vastaamatta ja että aina pitää antaa jokin vastaus, kun kerran kysytään.
Lopulta, kun aloimme lähestyä puistoa, totesin Sisulle, että aletaan olla perillä. "Nyt tultiin Haajavaltaan", hihkaisee Sisu iloisesti takapenkiltä. Jostain minulle käsittämättömästä syystä hän oletti meidän saapuneen isomummua katsomaan.
3) Pihatöissä koko perheen kesken:
"Noita kiviä voisi laittaa tuohon reunukseksi ja sitten tuolle kohdalle pitää tehdä jotain", sanon miehelle osoitellen pitkin takapihaa sormi ojossa.
"Joo, ja mua vähän vaivaa, että tuokin on tuossa aina vaan kesken", vastaa mies ja osoittaa toista valmistumistaan odottavaa kohdetta pihalla.
"Sitten pitää tuo puu tuosta kaataa poitti. Pitää kaitti puut leikata halti", toteaa Sisu ja viuhtoo sormellaan ees-taas metsänrinnettämme.
"Ai, että kaikki puut pitää kaataa", kysyn epäuskoisena.
"Joo, Veve leittaa tämän halti", toteaa Sisu ja juoksee takapihan kaunistuksena pitämäni valtavan haavan juurelle ja alkaa sahata sitä puukapulalla.
4) Puhelimessa mummun kanssa:
"Kerros mummulle, koska me mennään sinne kylään", kehotan Sisua.
"Veve menee tylään viikontaina, peejantaina", toteaa pieni.
"Ai perjantaina tulet kylään", varmistaa mummu huvittuneena, sillä viikonpäivä sattui ihan oikeaan.
"Joo, peejantaina", vahvistaa Sisu.
5) Kaupungilla koko perheen kanssa:
"Täällä kaupungissa ei saa ryntäillä ja pitää muistaa varoa autoja. Täällä on paljon muitakin ihmisiä, eikä voi samalla tavalla kuljeskella ja juoksennella kuin kotona maalla", selitän Sisulle liikennevaloissa. Valot vaihtuvat, ja ylitämme kadun. "Katsos, kuinka isoja talojakin täällä on, tuollaisia kerrostaloja ja ne ovat täynnä ihmisiä", jatkan jutusteluani Sisun kipittäessä vieressä.
"Kaitti talot menee jikki (rikki). Laitetaan jessu (pressu) päälle", kuittaa hän höpinäni. Ehkä hän oli nähnyt jonkin julkisivuremontissa olleen talon matkan varrella, joka äidiltä oli päässyt livahtamaan ohi silmien. Ilmeisesti kaupungin huimat ihmismäärät Sisun mielestä rikkovat talotkin.
Säiden helliessä meillä on harjoiteltu vaipattomuutta ulkosalla. Alkuun housut kastuivat melko usein, ja Sisu saattoi jopa vängätä vastaan, ettei pissa ole tullut, vaikka housut olivat läpeensä märät. Sittemmin oltiin muutama päivä ilman housuja pelkällä paidalla, jolloin Sisu keksi nurmikolle pissimisen riemun. Voi sitä iloa, joka syntyi, kun ensimmäiset pisut tulivat maahan. Mummullekin piti kertoa moneen kertaan puhelimessa, että "Veve pissasi nuumikolle. Tuli i-iso pissa. Ptsssh." Ja saatiinpa päivänä eräänä pissan ohella myös se toinen, isompi asia "nuumikolle". Toissapäivänä oli jo sen verran viileää illansuussa, että laitoin Sisulle housut jalkaan ja kehotin kertomaan heti, kun tuntuu pissattavan. Pikkumies touhuili hiekkalaatikolla ja juoksenteli pihassa sillä välin, kun me miehen kanssa ahersimme metsänrinteessä puutarhamme 'tilanjakajan' parissa. Sitten havahduin hiljaisuuteen ja ajattelin Sisun kipittäneen etupihalle. Haravoin katseellani hiekkalaatikon ja terassin, kunnes pongasin pojan kiskomasta vimmaisesti housuja nilkkoihin nurmikolla. Jäin katselemaan epäuskoisena. Mitä vielä, kun housut sujahtivat nilkkoihin ja Sisu nousi seisomaan, tuli pissa. Sihdissä on vielä vähän toivomisen varaa, kun shortsit eivät ihan kuivina kuitenkaan pysyneet ja kenkäänkin nestettä eksyi. Pääasia ja mahtavin saavutus oli kuitenkin se, että hän tunnisti hätänsä ja osasi itse ottaa housut pois. Vähänkö oltiin miehen kanssa ylpeitä - ja niin kyllä oli Sisu itsekin. Tänään sama meno jatkui. Oltiin juuri punnertamassa kivireunusta Sisun syntymän kunniaksi istutetulle riippalehtikuuselle (totuuden nimissä todettakoon, että ainoastaan mies siinä punnersi, minä olin työnjohtotehtävissä). Oltiin juuri saatu levitettyä suodatinkangas paikoilleen pitämään alla oleva maakerros ja tuleva kuorikate erillään, kun Sisu totesi "nyt Veve pissaa". Nyhdimme yhdessä housut nilkkoihin. Olin jälleen ihan varma, että ilmoituksesta ei seuraa sen kummempaa. Väärässä olin taas kerran, kun pisu tuli - ja millä naurunkikatuksella säestettynä, kun kangas ropisi mukavasti kastelun seurauksena. Sisu olisi varmaan toivonut hädän riittävän pidempään, kun yritti ja yritti monta kertaa uudelleen ja totesi sitten turhautuneena "ei tule mittään, ei tule pissaa". Ehkä mekin joskus vielä pääsemme vaipasta eroon, vaikka vielä sisätiloissa Sisu nopeasti toivookin itselleen vaipan päälle, jos jonain päivänä olemme yrittäneet vaipattomuutta sisälläkin.
Navantakaiselle kuuluu hyvää. Neuvolassa käytiin reilu viikko sitten ja ensi viikolla pitäisi taas mennä. Hemoglobiini laskee raudasta huolimatta (nyt 110), mutta sille ei nyt juuri voi muuta tehdä. Ostin persiljaa ja jatkan rautatablettien popsimista. Paino nousee, mutta onneksi maltillisesti, ja sf-mitta tämän mittaajan mukaan oli huikeat 27 senttiä, eli viikkoihin nähden mennään yläkäyrän tuntumassa. Tosin kaikki sanovat masuni olevan vielä pieni, eli tähän mennessä vauva on kasvanut ylös- eikä eteenpäin. Nyt ollaan jo kylkikaaren ja rintalastan tuntumassa, joten eiköhän kasvu seuraavaksi muutu etupainotteiseksi. Sitä riemua voisin kyllä vielä odottaa, kun pari viikkoa liitoskivut ovat olleet Sisun odotusaikaan nähden järkyttävät. Silloin kärsin lähinnä vihlonnasta, kun piti istumisen jälkeen lähteä kävelemään. Kun pääsi vauhtiin, loppui vihlominenkin, eikä se ylipäätäänkään ollut mitenkään mahdottoman kovaa. Nyt istuminen, kävely ja seisominen ovat kaikki yhtä myrkkyä. Nivuset särkevät, jomottavat, vihlovat ja pakottavat tekipä mitä tahansa. Ainoa, mikä auttaa, on liikkeessä pysyminen, mutta se tarkoittaa sitten sitä, että päivän kuluessa alkaa alati paheneva särky, joka ei lopu ollenkaan. Kipu on siis melkolailla jatkuvaa, joskin vielä pääosan ajasta ihan siedettävää. Eilen tosin mies katseli olemistani epäuskoisin ilmein: yläkertaan kiipeäminen kesti varmaan kymmenen minuuttia. Hyvä, ettei jalkoja pitänyt nostaa käsin portaalta toiselle. Askeleiden ottaminen oli yhtä tuskaa, joten jalkoja piti hinata perässä. Harkitsin jo särkylääkkeen ottamista, vaikka lääkeneuroottisena ihmisenä pyrin välttämään sitä viimeiseen asti erityisesti raskausaikana. Sitten pohdin, josko itkeminen auttaisi, kun missään ei ollut hyvä olla ja nivuset/jalat ja alavatsa olivat kuin tulessa. Mies - ihana, kultainen mies - hieroi koipiani, mikä helpottikin vähän. Sen jälkeen siirryin suoraan petiin. Aamulla lepo oli tehnyt tehtävänsä ja särky oli kaikonnut. Nyt taas jomottaa, mutta ah niin vähän verrattuna eiliseen. Yritin kiltisti olla kävelemättä mahdottomasti päivän mittaan ja toisaalta olla istumatta liian pitkään yhtäjaksoisesti. Vauvalla ei pitäisi olla mitään hätää, sen verran vilkkaasti tyyppi antaa itsestään merkkejä. Ja onhan mulla Sisu huolehtimassa, että vauvaa silitetään, sitä kuunnellaan (Sisu laittaa korvansa mun vatsaa vasten ja kuuntelee vauvan ääniä tai sitten kuulostelee leikkistetoskoopillaan, miten vauva sanoo "tunt, tunt") ja sille jutellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti