Käytiin eilen taas piirtymässä käyrille. Tai oikeastaan edelleen niiden alapuolelle, kuten aina aikaisemminkin. Lääkäritäti oli kuitenkin oikein tyytyväinen Sisun kasvuun, kun se on tasaista ja pituus ja paino kulkevat hyvässä suhteessa. Mittaa mies oli pukannut pari senttiä yltäen nyt 62,8 cm pituuteen ja painoa oli tullut tasan 600g eli kokonaismassa oli 6520g. Onnistuneesti ollaan vajaassa neljässä kuussa siis tuplattu lähtöpaino. Kaikki meni mallikkaasti siihen asti, kunnes lääkäri alkoi testailla nivusista pulssia. Siitä syntyi sellainen metakka, ettei taida olla monesti kuultu. Kostoksi Sisu vielä väkersi valtaisat pisut tutkimuspöydälle aiheuttaen yhtä valtaisaa päivittelyä lääkärissä, joka halusi, että "nämä on välittömästi siivottava, kun tuli näin paljon pissaa". Tutkimukset siis keskeytettiin, kunnes oltiin saatu Sisu kuivaksi. Huuto sen sijaan vaan yltyi, mikä sekin aiheutti päivittelyä lääkärissä, joka totesi, että "tämä lapsihan on aivan kauhuissaan". Teki mieli todeta, ettei se nyt sen enempää kauhuissaan ole kuin yleensäkään, kun käämi palaa. Meillä ei näetsen tunneta käsitettä pieni itku tai itkeskely. Hymystä siirrytään suorin vartaloin maailmoja järkyttävään huutoon ja siitä taas ilman nyyhkyttelyjä hymyyn. Kovin tasainen ei Sisu siis temperamentiltaan ole. Hän osaa olla rauhallisuuden perikuva pääosan ajasta, mutta jos joku nyppii, niin hermo palaa välittömästi. Taitaa omata siis äitinsä mielenlaadun - me kasvatamme siis suurten tunteiden miestä. (Joten parin vuoden kuluttua iskä voi olla helisemässä. Kauppaan ei taideta uskaltaa Sisua päästää ennen kuin teini-iässä, muuten saadaan me olla niitä vanhempia, joiden lapsi makaa karkki- tai leluhyllyn edessä huutaen pää punaisena. Ilmankos mummu on kertonut, ettei minuakaan kuljetettu mukana kaupoissa - äidin ollessa asioilla istuin iskän kanssa autossa odottamassa. Taitaa olla myös meidän taktiikka, kun siihen ikään päästään.)
Huutamiseen kun päästiin, niin jatketaan sillä. Tänään lähdin kauniin päivän innoittamana naapurinäidin kanssa leikkipuistoon Sisun päiväuniaikaan. Sisu oli ennättänyt ennen lähtöä tirsoitella puolisen tuntia ja kärryjen nytkähtäessä liikkeelle päätti hän unen riittävän. Kilometrin verran hän viihtyi itsekseen vaunuissa, mutta sitten pääsi parku. Ei auttanut muu kuin talsia paikalliseen kahvilaan ja imettää. (Hyvä puoli tässä oli se, että sain minäkin hörpittyä kupin kahvia ja puperrettua porkkanaleivoksen.) Siihen Sisu taas nukahti torkkuen toiset puoli tuntia. Vaunuihin siirto aiheutti taas protestiäänen, jota ei kohta enää mikään vaimentanutkaan. Ei auttanut kuin lähteä kiireenvilkkaa kotipuoleen. Koko matka oli suoraa huutoa, vaikka yritin kantaessani Sisua ja kärryjä ylämäkeen lykkiessäni laulaa Hepokattia minkä keuhkoista irti sain. Pikku-ukko hiljeni vasta kotiovella. Sitten taas vähän syötiin ja johan oltiin aurinkoisia. Viestin tulikivenkatkuisesti miehelle tämän olleen viimeinen kerta, kun ikinä mihinkään lähden ja lupasin antaa isänpäivälahjaksi laatuaikaa Sisun kanssa. Taisi parka säikähtää...
Eiköhän mekin näihin huutoihin totuta ajan myötä. Lähinnä itseäni turhauttaa se, etten pysty heti vastaamaan Sisun tarpeisiin, vaan toisen tarvitsee itkeä. Lohtutisuttelu marraskuisessa säässä ulkona ei vaan houkuttele. Ja kuten sanottu, kumpaakaan meistä ei ole siunattu kärsivällisyydellä. Nyt on kuitenkin rauha laskeutunut maahan, ja Sisu uinuu meidän sängyssä. Taitaa siis tämä äiti paneutua hetkiseksi väitöskirjansa tilaan.
P.S. Anelma Vauvan elämää -blogista oli antanut meille syksyisen tunnustuksen. Pelin sääntöihin ilmeisesti kuuluu, että meidän pitäisi jatkaa ketjua sellaiseen blogiin, josta saamme iloa. Tämä mamma vaan on niin umpitylsä ja pyörii oman napansa ympärillä, ettei lue Alvan kuulumisten lisäksi muita blogeja. Mutta Sisun kanssa kiitämme kauniisti, jos tämä omanapainen vatvominen jaksaa kiinnostaa ja joskus ehkä jopa ilahduttaa arvatenkin harvalukuisia lukijoitamme. :) Siispä toivotamme kaikille teille ihanaa syksyn jatkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti