Sisun rytmit ovat parin viime viikon aikana heittäneet häränpyllyä. Nukkumaan toinnutaan useinkin jo yhdeksän aikaan, ja unta riittää kellon ympäri. Tämä on äidistä erityisen mukavaa, kun aikaa jää illalla itselle ja parisuhteelle, mutta toisaalta aamulla saa myös nukkua yösyöttöjen tuoman väsymyksen kunnolla pois. Olo siis tuntuu virkeältä aamuisin. Aamupäivällä otetaan unet siinä yhdentoista aikaan, mutta niiden pituus vaihteleekin sitten huomattavasti. Ne voivat olla lähes mitä vain puolen tunnin ja kahden tunnin välillä. Sitten taas enintään pari tuntia hereillä ja uudet unet, jos aamuiset olivat lähempänä sitä puolta tuntia. Mutta sitten alkaa sisua vaativa rumba. Täysi rytmittömyys iskee useimpina päivinä vasten kasvoja. Joko torkutaan vartti joka tunnin välein tai sitten killitellään hereillä useita tunteja, eikä nukuta millään. Paitsi tissille. Siinä lupsutellaan pitkään ja hartaasti ja nukutaankin aika raskaasti. Tässä vaiheessa sorrun yleensä Sisun mielestä anteeksiantamattomaan tekoon - yritän siirtää hänet sohvalle, vaunuihin tai sänkyyn nukkumaan. Virhe. Mies herää alta aikayksikön ja alkaa sellainen parku, joka ei vaimene kuin - aivan oikein - tissillä. Ei auta hyssyttely, ei lauleskelu, kanniskelu, silittely tai mikään muukaan, mitä olen ymmärtänyt koettaa. Olen ollut nostamatta häntä heti syliin ja yrittänyt tyynnytellä. Olen nostanut syliin ja yrittänyt siinä kaikkeni. Olen keinuttanut ja heiluttanut. Lopulta avuttomana ja täynä huono äiti -tuntemuksia, kun lastani huudatan, olen turvautunut tarjoamaan rintaa. Se auttaa.
Olen täysin ymmälläni, mikä tämän rytmittömyyden ja jatkuvan tissuttelun tarpeen on aiheuttanut. Olen yrittänyt olla antamatta Sisun nukahtaa rinnalle. Joskus se toimii. Joskus toimii myös hyssyttely tai tassuttelu. Useimmiten kuitenkaan ei. Äsken sain muilutettua hänet sohvalle rinnalta, kun ensin oltiin vaunuteltu kirjastoon, josta mies joutui hakemaan meidät autolla, kun Sisu sisuuntui ja karjui pää punaisena, eikä auttanut kuin jäädä kirjaston lämpöön imettämään ja siihenhän mies nukahti. Heräsi kuitenkin heti, kun kotiin päästiin ja taas huuto alkoi. Tissi suuhun ja nyt tosiaan nukutaan.
Onkohan hampaita tulossa? Onko tämä joku mystinen vaihe, joita vauva-arki tuntuu olevan pullollaan? Olenko tehnyt jotain väärin? Kieltämättä olen pitänyt häntä paljon sylissä, mutten kuitenkaan opettanut sylissä nukkumaan. Kai. Mistä sitä voi tietää, miten ja millaisia asioita vauva oppii? Mikä oppimisen aiheuttaa? Miten opetetaan pois? Onko tämä normaalia? Kärsivätkö muut vastaavista ongelmista? Kirjastosta lainasimme Rosa Meriläisen ja Simo Frangénin kirjoittaman Nollasta ykköseksi -opuksen, jossa he ruotivat lapsensa ensimmäistä vuotta. Selasin heti kohtaan, jossa Frans oli nelikuukautinen. Ja mitä löysinkään - samanlaisia ongelmia, samoja tuntemuksia ja samaa avuttomuutta. Ehkä tämä siis onkin normaalia - tai ainakaan ei mitään ennenkuulumatonta. Ehkä meilläkin on vielä toivoa. Ehkä Sisukin joskus nukkuu ja nukahtaa jälleen helpommin. Ehkä.
Toisaalta en ota tätä niin kovin vakavasti. En ole jaksanut perehtyä oppaisiin, joissa opetetaan lasta hoitamaan. Olen ajatellut, että jostain kumpuaa herkkyys oman lapsen viesteille ja jotenkin lastaan oppii lukemaan ja sen viesteihin vastaamaan. Eikä kai vauvan elämä ole aina kellontarkasti rytmitettyäkään. Kai kehityksellä on joku vaikutus rytmien muuttumiseen ja murtumiseen. Ehkä meillä eletään tällaista murroskautta. Ja, ehkä siksi jaksan olla näinkin välinpitämätön tätä asiaa kohtaan, että yöt ja aamupäivät sujuvat meillä mielestäni paljon paremmin kuin ikinä olisin osannut toivoa. Pelkäsin väsymystä, mutten sitä koe - ainakaan jatkuvasti, toki meilläkin on huonoja öitä. Toisaalta, emme ole ajatelleet kovasti liikkuakaan lähiaikoina, kun kammoan possutautia. Onhan meillä siis kaikki aika kotona opetella uusia rytmejä ja tissutella. Omaksi ajankulukseni kaivoin jo esiin muutaman kiinnostavan artikkelin, tilasin netistä vähän kankaita ja Ottobre-lehden. Ehkä pääsen siis väitöskirjan kimppuun tai ompelemaan. Tilasin jo mummun ja papankin päiväksi muutamaksi hoitovuoroon tällä tai ensi viikolla.
Ja tuo mukelo on niin ihana, vaikka välillä koetteleekin äitiään. Sen hymy, nauru ja jokellus. Ihania ääniä. Sen tuoksu, pehmeä iho ja katse täynnä viattomuutta ja avoimuutta. Valloittavaa. Sisu oppii lähes päivittäin uusia jokelluksen tapoja. Nyt matkitaan autoa - mm-mmm-mmmmm - äänet, joihin osataan jo liittää vaativa sävy, jos äiti puuhaa liiaksi omiaan. Naksutukset, hyminät, "hee-heet" ja vinkaisut seuraavat toisiaan. Uusia ääniä Sisu myös kuuntelee hyvin tarkkaavaisesti.
Tänään hän innostui katselemaan koiraa, joka toi hänelle vinkuleluaan. Ensin tutkailtiin vakavasti ja sitten karvakuono sai leveän hymyn osakseen. Ihan kuin hyväksynnän, jolla sanottiin "tuohan on se sama otus, joka aamuisin sitterissä istuessani tulee ulkoa, rientää luokseni, haistelee hiuksia ja lipaisee korvaani". Kuin varmistaakseen koiran aitouden, Sisu innostuneena sätkiessään potkaisi sitä kylkeen. Ei mitään reaktiota. Sitten hän tarttui jalkakarvoihin. Ei reaktiota, vaan koira laskeutui Sisun viereen peitolle makuulleen ja nuuhkaisi vaippaa tarkistaakseen sen tilanteen. Siinä ne pötköttivät, huomisen kaverukset. Toinen, vanhempi koiramme on sen sijaan ottanut enemmän äidillisen roolin. Se käy väliin tarkastamassa, että Sisu on tallessa, mutta ei juurikaan muuten välitä pienestä mitään. Vaunuja se kuitenkin vahtii ulkona, jos Sisu on nukkumassa. Silloin sitä ei saa siitä liikahtamaan - työ on kesken. Välillä se kipuaa takajalkojensa varaan ja kuuntelee, heräsikö pikkuinen. Jos liikettä ei kuulu, laskeutuu se alas ja asettuu vaunujen vierelle maata. Ne ovat ottaneet uuden perheenjäsenen hyvin vastaan.
Olen täysin ymmälläni kokiessani samaan aikaan tällaista onnea, avuttomuutta ja huolta. Arjen pieniä iloja, jotka täyttävät kaikki sopukat. Pieniä asioita, jotka ennen jäivät huomaamatta, kiireettömyyttä ja hetkessä elämistä - niitä on Sisun arki ja niitä yritän itsekin opetella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti