Kranttu kronkeli

Voihan sanonko mikä. Meidän ruokahalultaan pohjaton pojannassikka on päättänyt ryhtyä ronkeliksi. Ruokamäärät ovat viikon sisällä pudonneet ehkä puoleen aikaisemmista. Syöttötuoli on kirosana. Heti pitää alkaa työntää itseään jaloilla ylöspäin, vetää selkää kaarelle ja kiljua. Ehkä, jos siis vanhempia oikein onnistaa, lelun käteen antaminen saattaa avittaa muutaman lusikallisen suuhun. Ehkä, jos onni on edelleen myötä, siirtyminen sitteriin syömään tuottaa vielä muutaman lusikallisen vähennyksen lautaselle. Muuten meidän ruokailu onkin sitten eriasteista huutamista, tuskastumista (molemmilla), huulten yhteen puremista sekä lusikan repimistä kauemmas suusta. 

Eipä auta se, että äiti yrittää tehdä puurosta herkkua sotkemalla sekaan banaania, omenaa, herkkusosetta tai ties mitä muuta. Kaupan purkkiruuista ei enää uppoa kuin Hipp. Muista olen saanut aikaan vain eriasteisia yökkäilyrefleksejä. Kotitekoinen bataatti-kesäkurpitsa-porkkana-broileri menee kohtalaisesti. Puuroa ja velliä (manna, riisi, kaura, ruis, ohra sekä näiden yhdistelmät) menee aamuisin muutama lusikallinen, iltaisin paremmin. Päivällä "kunnon" ruokaa menee kuitenkin lähelle iso purkki. Välipalasosetta vajaa pikkupurnukka ja toinen ruoka jäi eilen vallan väliin, kun tyyppi nukkui kolme tuntia päiväunia. 

Ainoa ruoka, joka ei tunnu Sisua ahdistavan on - tadaa - kurkkuraaste. Sitä syödään, kuin myös närsitään kurkunsiivua. Banaania on mukava muussata sormissa ja ehkä joku pala eksyy suuhunkin. Vadelmaa voi pyöritellä sormissa ja tursuttaa sitä nyrkistä. Mustikkaa äiti on antanut vain kerran, kun siitä saatiin järkky sotku aikaan. Yritetään kylpypäivänä seuraavan kerran. Omenaa annoin tänään, mutta se ei ollut kovin hyvä idea: Sisu haukkasi hampaillaan siitä aimo palan, mutta pureskelu ei ihan kahdella hampaalla onnistunutkaan, joten rupesi yökkyyttämään. Maissinaksu vaihdettiin tilalle, se maistui ja oli hieman helpompi sulattaa. Olen yrittänyt aina lopettaa ruokailun - olipa ruokaa mennyt tai ei - mukaviin tunnelmiin antamalla Sisulle sormiruokaa, jos varsinainen murkinointi on mennyt huudoksi. Otan häntä monesti myös syöttötuoliin katselemaan, kun me juodaan miehen kanssa kahvia tai syödään ja annan Sisulle jotain närittävää, vaikkei hänen ruoka-aikansa olisikaan. Lusikankin usein tuuppaan pieneen käteen, tuleepa välineet tutuksi. 

Turhauttaa, kun yritän vaikka mitä ruokaa ja miten avittaa syömistä. On etsitty apua leluista, laulusta, loruista, koirista, auto- ja lentokoneleikeistä ja vaikka mistä. Joskus tekisi mieli kiroilla, ja totuuden nimessä on ehkä joskus jokunen ruma sana päässytkin, mutta olen yrittänyt muistaa neuvolalääkärin ohjeen, ettei lasta saa pakottaa syömään. Ei pakoteta, ei. Ei kai se itseään nälkään tapa, vaikkei yhtä paljon syökään kuin aiemmin? Sisu on vain niin parka, kun kiljuu ja kyyneleet tulevat silmiin - en voi sille olla vihainenkaan ahdistuu vain enemmän. Miten ihmeessä tämä muuttui niin äkkiä? Hän nukkuu kuitenkin ihan hyvin, touhuaa hereillä ollessaan enemmän kuin on väliksikään, kehittää taitojaan ja oppii joka päivä jotain uutta. Kai tämäkin on joku vaihe. Yksi oppimani asia on, että vanhemmilta vaaditaan lehmän hermoja. Niitä ei minulla ole, mutta yritän venyttää pinnaa. Yllättäen moni asia, joka ensin ärsytti on nykyään lähinnä huvittava, jos siis itse ei ole yön jäljiltä puolikuollut. Silloin ei huvita mikään, kaikista vähiten turhaksi ajattelemani kitinä.

Tissi sen sijaan Sisulle maistuisi aina, jatkuvasti, taukoamatta, joka paikassa sekä kaikkina vuorokauden aikoina. Hohhoijaa. En oikein jaksa ymmärtää, miksi Sisulle rinta on niin tärkeä, kun se on saatavilla. Sunnuntaina hän oli seitsemän tuntia mummun ja papan hoidossa. Silloin oli maistunut tavallinen ruoka ihan hyvin, eikä maitoa oltu pullosta paljoakaan haluttu. Kuulemma yhtään ei oltu kitisty eikä itketty. Vaan mitä tekee pikkuinen poikamme? Näkee äidin ja ryhtyy kitisemään, puskemaan rinnalle, vetämään lahkeesta ja nipisee. Ei ole yksin lattialla yhtään. Äidin syliin. Tissille. Olen tuolle pikku-ukolle varmaan vain rauhanen. 

Miehen loma alkaa ensi viikolla. Torstaina on ensimmäinen virallinen työpäiväni: elämäni rauhasena lähenee loppuaan. Luulen, että tämä vaihdos tulee meillä loistoaikaan. Ihanaa päästä muutamaksi viikoksi toiseen todellisuuteen kiinni. Muutama työreissukin on sovittuna, ei Helsinkiä kauemmas, mutta kuitenkin. Vielä ihanampaa, että mies ja Sisu saavat keskinäistä aikaa.