Mururakas askelsi eilen ensimmäistä kertaa. Nostin hänet taaperokärryn kahvaan kiinni, pujotin käteni kainaloiden alta samaan kahvaan, jottei kärry karkaa ja ukko mätkähdä kyljelleen ja Sisu laittoi jalkaa toisen eteen. Siis ilman kannatusta. Ei näitä nyt oma-aloitteisiksi askeleiksi vielä voi sanoa, mutta tahto eteenpäin menoon oli kova ja tänään mentiin jo toistakymmentä topakkaa askelta samalla menetelmällä. Kärryä hän ei vaan hallitse vielä, mutta jalka siirtyy kyllä hienosti.
Voi, kuinka olenkaan ylpeä pikkuisestani! Ja samalla haikea, kun vauva-aika alkaa auttamatta lähetä loppuaan. Huoh. Toissapäivänä tyyppi pönkesi itsensä meidän tv-kaappiin. Kun ehdottomasti piti päästä repimään antennijohtoa, joka siellä pilkotti. Sähköjohdot muutenkin ovat nyt ehdoton hitti, ikävä kyllä. Ja takka. Ja kaikki särkyvä ja päällekaatuvat esineet, kuten jalkalamput ja pikkupöydät. Ja koiran lelut. Eikä asiaa auta, että niitä auliisti kannetaan Sisun naaman eteen ja käsien ulottuville. Ohhoijaa.
Tänään Sisu nousi ensimmäistä kertaa itse istualtaan tukea vasten seisomaan. Laskin hänet päiväunien jälkeen sohvalle istumaan, kun sain ulkovaatteet riisuttua. Sisu möngersi siitä polviasentoon ja ponnisti jaloilleen. Piti päästä omin silmin katsomaan, mitä takkaan puita laittava mummu kolisteli. Siinä Sisu sitten hengaili, pomppi polvista joustamalla ja rehvakkaana piti vain yhdellä kädellä tukea. Jännittää jo, koska hän lähtee konttaamaan, sanoo ensimmäisen ymmärrettävän sanansa ja oppii kävelemään. Pelkään samalla, etten ole todistamassa näitä suuria hetkiä. Se harmittaisi vietävästi. Kamalinta olisi, jos ensiaskeleet tulisivat vasta, kun Sisu on aloittanut hoidossa ja hoitotäti olisi näiden merkittävien kehitysvaiheiden ensiyleisö. Jos en itse ole paikalla, olisipa mies tai mummu taikka pappa, jolle juuri Sisun kehitys on merkittävä asia ja jotka tuota lasta rakastavat yhtä paljon kuin minä.
Päivällä, kun Sisu oli mummun ja papan huomassa, kävin kuulemassa ohjaajalta palautetta väikkärin luvusta. Keskusteltiin samalla aikataulusta, mahdollisista esitarkastajista ja vastaväittäjistä. Ihan vielä en kuitenkaan uskalla karonkkaa alkaa ideoida, mutta toisaalta, jos motivaatiosta on ollut pulaa, olen pohtinut juhlapaikkaa, ruokia ja muuta. Samalla reissulla vein koirat trimmattaviksi ja nyt olen siitäkin niin iloinen, ettei karvaa ole enää joka paikka täynnä. Vähän suunniteltiin kasvattajan kanssa kesän näyttelyitä, josko pitkästä aikaa saataisiin itsemme raahattua sellaiseenkin.
Huomennakin on työpalaveri, mutta sinne Sisu lähtee mukaan. Tavataan työkaverin kotona tutkimusryhmän kesken ja saadaan samalla kun tehdään konferenssisuunnitelmia ja pohditaan muita tulevia yhteisiä juttuja katsella ihanaisia koiranpentuja. Kasvattajallakin tänään oli pikkuinen koiravauva; ihana maidontuoksuinen otus, jonka viikset sojottivat joka suuntaan ja jonka katse oli niin hellyyttävä. Siinä se pötkötti sylissäni ja mulle tuli kauhea pentukuume. Mutta ei taida meidän talouteen ihan heti tulla kolmatta partaveikkoa. Tai ehkä, jos mies päättää kasvattaa kotikuukautensa kunniaksi naamakarvansa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti