Viime päivinä Sisu on innostunut pomppimisesta. Hän pomputtelee itseään kontallaan aamuisin sängyssä, niin että hän hivuttautuu hieman eteenpäin. Se näyttää olevan todella hauskaa, ainakin jos ilmeistä voi mitään päätellä. Pomputtelu on mukavaa myös sylissä istuessa. Sitä harrastetaan aina, jos Sisun jalat yltävät lattiaan tai sohvalle. Ihan kuin hän yrittäisi seisomaan, mutta palaakin sitten vähän ylösnoustuaan syliin. En tiedä, liittyykö tämä johonkin harjoitteluun vai onko hän vain löytänyt itselleen uuden hauskuutuskeinon, mutta ahkerasti meillä ainakin pompitaan.
Tänään hän lattialla konttausasennossa heiluessaan hieman hivutti toista jalkaansa eteenpäin. Koska käsi ei siirtynyt inaustakaan, tästä oivalluksesta ei vielä konttausta aikaan saatu. Ehkä sitä pikkuhiljaa oppisi myös liikuttamaan kättään ja lopulta löytäisi myös jalkojen sekä käsien yhteistyön. Koirat toimivat meillä valtavana kannustimena liikkumisessa. Onpa jännä seurata, miten nopeasti tämä totinen vääntäminen tuottaa tuloksia!
Maailma näyttää muutenkin uusia puolia pienokaiselle: keittiön lattialla suhatessaan Sisu paikansi sisäisen navigaattorinsa avulla uunin alalaatikon. Sitä oli hauska remputtaa auki ja kiinni. Kun lisäksi voi tarkistaa äidin paikallaolon uunin lasin kautta, olokin pysyi tyytyväisenä ja laatikon availu voi jatkua.
Uutena vaiheena meillä näyttää alkaneen myös eroahdistus. Äiti ei saisi kadota Sisun mielestä hetkeksikään näköpiiristä. Joskus katoaminen vielä onnistuu, mutta kun ääni tai vilaus äidistä saavuttaa reseptorit, nousee aimo metakka. Siitäkö se sitten alkaa, elämäntuska, jota poetaan milloin mistäkin asiasta - ainakin jos äitiinsä lähtee?
Yöt ovat sen sijaan paranemaan päin. Kolme yötä ollaan pärjätty ilman maitotankkauksia. Joka yö tosin perhepetijärjestelymme on ajanut minut aulaan nukkumaan, kun Sisu aamuyöllä alkaa hamuta maitoa eikä luovuta niin kauan kuin se tuoksuu vieressä. Pari minuuttia sen jälkeen kun baari on poistunut paikalta, hän kuitenkin nukahtaa. Viime yönä minulle tuli kolme herätystä, yhden kerran tarvittiin äidin syliä, jotta uni voisi jatkua. Mitään pitkiä valvomisia ei kuitenkaan ole meille tullut. Sisu on selvästi nyt henkisestikin valmis luopumaan yösyömingeistä, kun vasta pari kuukautta sitten hän varmaan olisi ollut fyysisesti kypsä tähän, mutta muilta osin valmius uupui, kuten tammikuun postauksista näkyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti