Downsizing

Viikonvaihde oltiin reissussa, ja sunnuntaina kotiin palatessa olo oli kuin märällä tiskirätillä. Tunkkainen ja veltto. Matka siis sisällöllisesti oli mukava (ettei tule vääriä käsityksiä), mutta matkustaminen näytti rassaavan itse kutakin.  Jotenkin viime aikoina yöt ovat olleet huonoja, ja kun kehnoon nukkumiseen yhdistetään pitkä autossa istuminen, lopputulos oli heikohko. Muutenkin tunnen nykyään itseni fyysisesti ihan ikälopuksi, kun kaikenlaista kremppaa on siellä sun täällä. Toistaiseksi olen pistänyt ne valvomisen piikkiin ja toivon, että tilanne korjaantuu, kun saa uni-valverytmiä fiksattua hieman enemmän unen suuntaan. Kävin tänään hierojalla, joka totesikin, että kropan kannalta meillä eletään hirvittävän raskasta aikaa. Ihmekö tuo, jos joskus (tai no, mitä sitä kaunistelemaan, suurimman osan ajasta) on joko henkisesti tai fyysisesti pikkuisen vajavainen olo. 

Sisun hengessä ja fysiikassa sen sijaan ei ole moitteen sijaa. Tänään käytiin lääkärineuvolassa. Alkuun turistiin kuulumiset ja keskusteltiin äidin mieltä painavista asianhaaroista. Kyselin vähän syömisestä, josko sitä pitäisi vähän rajoittaa, kun ruokaa uppoaa pohjattomasti, mutta ei. Antaa miehen siis syödä. Lääkärin kyllä korosti pontevasti, ettei saa pakottaa syömään, jos (ja kun) ruokamäärä pienenee. Hänen mukaansa pienikään määrä ei haittaa, jos lapsi kasvaa normaalisti. Sitten kyselin Sisun vapinasta, jota edelleen esiintyy tunnekuohun vallassa. Sekään ei kuulemma ole ollenkaan tavatonta, ja jos se ei ole lisääntynyt tai esiinny tarkkuutta vaativissa tehtävissä vaan liittyy emootioihin, ei lisätutkimuksille ole aihetta. Keskushermoston kehittymättömyyteen tämä kaiketi liittyy ja häviää sitten jossain vaiheessa. No, äiti jää seuraamaan tilannetta. Sitten tarkastettiin näkö. Sisu napitti niska pitkällä (hän oikeasti kurkotti päätään kohti) lääkärin apparaattia, jossa paloi kiva valo. Terveydenhoitajaa rupesi naurattamaan. Kovin tarkkaavaiseksi lääkäri Sisua kehui. Kuulokin toimi, ja katse käännettiin hienosti outoa kimeää ääntä pitävää kiiltävää esinettä kohti. Välillä piti kyllä vilkuilla lääkäriäkin, ettei vain tapahdu mitään yllättävää, kun katse on suunnattu muualle. Pinsettiote löytyi kummastakin kädestä, kun lääkäri ojensi Sisulle 1,5 cm halkaisijaltaan olevan helmen - tosin Sisu piti paljon mielenkiintoisempana lääkärin rannekorua, jossa oli pieniä pyöreitä kiviä, joten toinen käsi esitteli pinsettiä niillä helmen jäädessä huomiotta. (Äiti olikin tässä vähän kunnianhimoisempi, kun meillä on harjoiteltu pinsettiotetta alle 5 mm:n ruokapaloilla... Ajattelin, ettei oikein isoja voi antaa, kun ne kuitenkin jumahtavat kurkkuun...) Keuhkot ja sydän olivat kunnossa, nivuspulssit vahvat ja miehiset kalleudetkin paikallaan. Vatsa oli pehmeä. Sitten päästiin äidin sylistä pöydälle ja esiteltiin istumataitoa. Hienosti kädet ottivat sivulle vastaan, kun lääkäri yritti kammeta Sisua kyljelleen. Konttausasentoa esiteltiin niinikään ja kun kysyttiin, miten Sisu varaa painoa, esittelimme samalla, miten hienosti meillä osataan jo seistä äidin sormista kiinni pitämällä. Kuulemma seisomista voikin alkaa huoletta herkistellä.  Lopulta päästiin mittausvaiheeseen. Äidin pitäessä päästä kiinni, veti terveydenhoitaja Sisun jalasta ja mittanauha näytti muhkeat 72,9 senttiä. Vaa'alla ukkeli istua jökötti ja pyöräytti tauluun huimat 9010 grammaa. Ei tahtonut lääkäritätikään uskoa todeksi pikku-ukon kasvua - kahdessa kuussa lähes 5 senttiä ja kilo. Hyvästi siis keskikäyrä; pituus pompsahti siitä iloisesti ylitse. Paino jatkaa keskikäyrää pitkin pään tavoin. Kuultuaan mitat lääkäri totesi, ettei pidä huolestua, jos seuraavilla kerroilla tapahtuu notkahdusta kasvussa ja että Sisu on oikeasti tarvinnut kaiken sen ravinnon mitä hän on syönyt. Lopuksi katsottiin äidin toivomuksesta vielä korvat, ettei yltiöräkäinen nuha ole jättänyt jälkiään niihin, mutta molemmat olivat täysin terveet. 

Viime yönä meillä aloitettiin downsizing, palvelujen ja henkilökunnan alasajo. Sisulla on nyt iskän loman aikana kova koulu: öisin ei tipu maitoa ja muutkin toiminnot ovat minimissä. No, viime yö piti sisällään miehen mukaan 50 herätystä (oikeampi taitaisi olla 15), mutta kaikki näistä eivät johtuneet lupsuttelun kaipuusta, vaan jostain salakavalasta voimasta, joka kävi aina nostamassa unisen Sisun kontalleen, vaikka hän olisi oikeasti halunnut nukkua. Vasta aamuyöllä minun piti siirtyä pois sängystä, kun alkoi jatkuva hamuilu ja kitinä. Jätin pojat selviämään keskenään ja pötkähdin futonille nukkumaan. Tästä heräsin muutama tunti myöhemmin Sisun itkuun ja rintojen pingotuksesta päättelin, että kohta voisi olla ruoka-aika. Kello olikin jo yli seitsemän, joten siirryin takaisin sänkyyn imettämään. Tämän päälle otimme vielä kaikki unet ja ylös uuteen aamuun könysimme vasta yhdeksän jälkeen. Yhden yön perusteella näyttää siis siltä, että yösyöttöjen lopettaminen voisi hyvinkin onnistua. Sisu ei itkenyt kunnolla ollenkaan (kitisi kyllä senkin edestä), eikä häntä tarvinnut kantaa, vain kerran nostin hänet yöllä syliin. Muutoin riitti reipas hytkyttely tai iskän käsi selän päällä. Katsotaan, mitä tuleva yö tuo tullessaan. Jos näyttää huonolta, pitää turvautua kofeiinin voimaan aamulla - mies juuri soitti, että oli päässyt lähtemään kotiin baristakurssiltaan eli kahvin laadun pitäisi ainakin parantua.