Silloin rakastin lastani

Koska erityisesti tällä viikolla on tullut nupistua jos jostakin asiasta, pitää yrittää päättää viikko viime viikon tavoin johonkin ihanaan ja kauniiseen. Ompeluista ei juurikaan ole tullut mitään (ehkä vielä tänään jaksan?), eikä oikein mistään muustakaan näperryksestä, joten nyt positiivisuus keskittyy Sisuun ja siihen, miksi häntä on kuitenkin niin helppo rakastaa. Seuraavaksi siis muutama hauska ja äidin sydäntä kovin lämmittänyt tapaus noin viikon aikajänteeltä. (Edit: Ei siis, ettenkö rakastaisi Sisua aina, mutta otsikolla tarkoitan lähinnä sellaisia hetkiä, kun tuntee ehkä yllättäenkin huumaavaa onnea ja rakkautta.)

Meillä on pihassa muutama kääpiöomenapuu, jotka jo tekevät hedelmää, vaikkeivät ole olleet paikoillaan paria vuotta kauempaa. Näitä herkkuja on Sisun kanssa käyty tarkistelemassa raakileasteelta asti lähes päivittäin; on kasteltu ja kasteltu. Nyt omenat hehkuvat punaisenaan puussa, ja Sisu käy niitä ruuvailemassa aina ulospäästessään. Äidin luvalla omenan saakin puusta ottaa, kun ei ihan kaikkia innostu nyhtämään alas ja sitä on pienillä (ja harvoilla) hampailla mukava näriä ja nyrhiä. Tässä joku päivä sitten Sisu kävi hakemassa kyseisen herkun puusta ja seuraili äitiä kotvan, kun kitkin kukkapenkkejäni. Lopulta äidin puuhailut kuitenkin alkoivat tympiä ja seisoskelu väsyttää. Sisu kiipesi silloin muutaman rappusen kohti terassia, koko ajan pitäen omenaa tiukasti hyppysissään, istahti portaalle, jatkoi omenan syömistä ja paukutteli kantapäillään alarappua. Pieni oli niin ihana, iso, rauhallinen ja soma, että vähän aikaa seurailtuani, piti mennä viereen istumaan. Siinä me sitten istuttiin ja ihmeteltiin. Sisu ympäröivää maailmaa, ja minä Sisua ja sitä, miten ihmeellinen hän joskus voikaan olla ollessaan aivan tuikitavallinen.

Sisu ja Sisun muuvit. Eilen katseltiin vähän Dancea telkkarista. Tyyppi nytkyi, seurasi, miten tanssija ruudun toisella puolen tulkitsi musiikkia ja yritti sitten jotain vastaavaa itse. Ihme taivutuksia ja ketkutuksia. Jalalla teputusta ja nytkytystä. Mossausta. Ihan mitä vaan, kaikki luonnistuu. Tänäänkin on pitänyt pistää jalalla koreasti, kun iskä surffasi Voicelle. Ja mikä riemu liikkeestä syntyykään! Sisun silmät loistavat ja nököhampaat ovat esillä kaikessa komeudessaan. Sisulla on näemmä rytmi veressä.

Mutta ihan kaikista iloisimman kikatuksen saa aikaan se, kun hän omalla pikku rikkaharjallaan pelaa pingispallon kanssa golfia. Pallo pompsahtelee, kimpoilee ja Sisu juoksee, nauraa ja räkättää. Sellaista suloista pienen lapsen naurua, joka kumpuaa syvältäsyvältä, vie välillä pienen ihan kippuraiseen seisoma-asentoon ja tarttuu kaikkiin ympärillä oleviin. 

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on Sisu ja naapurinpoika. Heillä on naapurin eduksi ikäeroa vain seitsemän kuukautta ja nyt on alkanut löytyä jo yhteinen sävel. Naapureiden ollessa meidän kylässä, laitoin pullat uuniin. Tämä sai molemmat pienet kirmaamaan uunin eteen, laittamaan otsan kiinni luukkuun (onneksi on sellainen uuni, joka ei ulkoa kuumene juurikaan), ja silmät kiiluen killittämään pullien paistumista. Tässä muutama päivä sitten olin Sisun kanssa kävelyllä, kun naapuritkin olivat ulkoilemassa. Naapurinpoika näki meidät ja lähti vajaa kaksivuotiaan innolla ja täydellä vauhdilla juoksemaan meitä kohti. Sisu lähti vastaan, reilu yksivuotiaan vastaavilla taidoilla. Siinä ne menivät, kaksi pientä. Juoksivat, kunnes seisahtuivat muutaman kymmenen sentin päähän toisistaan vastatusten, tuijottivat hetken ihan läheltä toista silmiin, kääntyivät sitten samaan suuntaan ja lähtivät yhdessä juoksemaan. Melkein pillahdin itkuun, kun se oli jotenkin niin hellyttävää. 

Äidin pieni poika, maailman rakkain lapsi.