Monesti olen pohtinut ja lukenut pohdintoja siitä, miten ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tulevat kertovat odotuksistaan vauva-arkea kohtaan. Miten kaikki muuttuu, ja mitkä asiat nyt ainakin tulevat kääntymään päälaelleen ja uuteen uskoon. Lapsen kehittyessä muutos on ja pysyy, itse voi vain yrittää olla ei kovin paljon perässä ja välillä huomata lapsen matkanneen junalla, kun itse odotteli apostolinkyytiä. Tai sitten huomaan yrittäväni Sisun kanssa asioita, joihin hän ei ole ollenkaan vielä valmis, kuten pottailun aloittaminen 8kk iässä. Nyt tyypillä on joku aversio potalla istumiseen, vaikkei sitä ole harjoiteltukaan ahkerasti, minkä seurauksena ainoa saalis saattaa olla valtava ilmapurkaus. Se kyllä herättää potalla istujassa hillitöntä hekotusta, mutta ei asioilla malteta istua, että muutakin aikaan saataisiin, kun on niin vallanmahdottomanmonta muuta asiaa menossa. Tai sitten pitäisi yrittää saada molemmat jalat mahtumaan pottaan ja päästä pikimmiten seisomaan tähän aivanniinuskomattomankiehtovaan astiaan, ennen kuin äiti ennättää ottaa kainaloiden alta kiinni, nostaa pois ja kiikuttaa potan taas pienen pojan tavoittamattomiin.
Mutta muutokseen palatakseni. Varsin monta niistä asioista, joiden ajattelimme miehen kanssa muuttuvan, ovat tosiaan muuttuneet. Sitten eilen ymmärsin hauskan sattumuksen seurauksena, että on joitain asioita, joiden en ollenkaan ajatellut muuttuvan, mutta jotka ovat muuttuneet ja tämä muutos on nimenomaan Sisun myötä tapahtunut. Nämä kuuluvat kategoriaan arki, siis aivan ne arjen pienimmät yksityiskohdat, lapsen kanssa.
Mennessämme eilen miehen kanssa nukkumaan tunsin jaloissani peiton alla jotain outoa. Se oli pieni ja kova ja se surisi. Sisun veturihan se siellä. Nostin peiton kulmaa näyttääkseni löytöni miehelle, joka tihrustettuaan sitä hyvin läheltä (ilman silmälaseja kun oli) purskahti äänettömään nauruun (jottei herättäisi pinniksessään nukkuvaa Sisua). Ennen lapsen tuloa, ei juolahtanut pieneen päähänikään, että lapsen tulon jälkeen olisi aivan normaalia, että sängystä löytyy pienenpieni veturi.
Tänään aamulla kohtasi seuraava yllätys. Juna-asemalla aloin kaivella sateenvarjoa laukustani, kun olin sitä siellä koko kuuman ja kuivan kesänkin kuljettanut, jotten kastuisi aivan läpimäräksi. Turhaan. Sateenvarjo loisti vain poissaolollaan. Sitten muistin, että Sisuhan sillä oli leikkinyt joku kerta automatkan aikana, joten sen täytyi olla miehen autossa. Ei vain tullut heti aamulla mieleeni, että laukkukin pitää tarkastaa pienen järjestelijän jäljiltä.
Äsken, puuroa valmistaessani, tyyppi löysi varjonsa, joka vilkutti kiivaasti takaisin astianpesukoneen luukusta. Sisu huiskutti ja huiskutti, kyykistyi katsomaan ja heilutti. Ja se kaveri siellä teki juuri samoin. Sepäs olikin ihmeellistä. Usein siis huomaan itsekin pysähtyväni tarkastelemaan moisia "arkipäiväisiä" ja itselle jo kauan aikaa sitten tyhjiksi tulleita asioita Sisun kautta. Mitenköhän siitäkin saisi pidettyä kiinni, sitten kun niistä on tullut jo Sisullekin tyhjiä? Pysähtyminen varmaan tekisi hyvää.
Lapsen saaminen nähtävästi siis kaiken muun muutoksen ohella ainakin meidän perheessämme on johtanut arjen vivahteikkuuden ja moninaisuuden lisääntymiseen. Ja se jos mikä on ihanaa.
Mennessämme eilen miehen kanssa nukkumaan tunsin jaloissani peiton alla jotain outoa. Se oli pieni ja kova ja se surisi. Sisun veturihan se siellä. Nostin peiton kulmaa näyttääkseni löytöni miehelle, joka tihrustettuaan sitä hyvin läheltä (ilman silmälaseja kun oli) purskahti äänettömään nauruun (jottei herättäisi pinniksessään nukkuvaa Sisua). Ennen lapsen tuloa, ei juolahtanut pieneen päähänikään, että lapsen tulon jälkeen olisi aivan normaalia, että sängystä löytyy pienenpieni veturi.
Tänään aamulla kohtasi seuraava yllätys. Juna-asemalla aloin kaivella sateenvarjoa laukustani, kun olin sitä siellä koko kuuman ja kuivan kesänkin kuljettanut, jotten kastuisi aivan läpimäräksi. Turhaan. Sateenvarjo loisti vain poissaolollaan. Sitten muistin, että Sisuhan sillä oli leikkinyt joku kerta automatkan aikana, joten sen täytyi olla miehen autossa. Ei vain tullut heti aamulla mieleeni, että laukkukin pitää tarkastaa pienen järjestelijän jäljiltä.
Äsken, puuroa valmistaessani, tyyppi löysi varjonsa, joka vilkutti kiivaasti takaisin astianpesukoneen luukusta. Sisu huiskutti ja huiskutti, kyykistyi katsomaan ja heilutti. Ja se kaveri siellä teki juuri samoin. Sepäs olikin ihmeellistä. Usein siis huomaan itsekin pysähtyväni tarkastelemaan moisia "arkipäiväisiä" ja itselle jo kauan aikaa sitten tyhjiksi tulleita asioita Sisun kautta. Mitenköhän siitäkin saisi pidettyä kiinni, sitten kun niistä on tullut jo Sisullekin tyhjiä? Pysähtyminen varmaan tekisi hyvää.
Lapsen saaminen nähtävästi siis kaiken muun muutoksen ohella ainakin meidän perheessämme on johtanut arjen vivahteikkuuden ja moninaisuuden lisääntymiseen. Ja se jos mikä on ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti