Meillä aikanaan yliopistossa opetettiin, että kylmän sodan aikana vallitsi kauhun tasapaino suurvaltojen välillä. Myös meidän perheessä vallitsee tasapaino, muttei kauhun suhteen, vaan kitinän ja ilon keskinäissuhteessa. Muutama viime yö on mennyt aivan mielettömän hyvin ja olemme kaikki tunteneet itsemme hyvin levänneiksi aamuisin. (Jo oli aikakin!) Sisun hoitotäti sen sijaan on valitellut, että Sisu herää joka päivä kellontarkasti puoli yksi päiväuniltaan ja sen jälkeen alkaa kiihtyvällä tahdilla vaatia silittelyä, kunnes tädin on pakko nypätä tyyppi ylös puoli kahden aikaan. Hänelle kuitenkin tulee juuri kahdentoista jälkeen yksi tyttö eskarista, jolle olisi laitettava ruokaa ja huollettava, joten Sisun sängynlaidalla roikkumiseen hän ei jatkuvasti repeä. Eikä minusta ole tarpeenkaan, kun kotonakaan ei moista palvelua ole (toisaalta sitä ei myöskään vaadita). Mutta tänään kaikki meni loistavasti hoidossa: päiväunetkin olivat pitkät. Illalla sen sijaan kotona on ollut ilmassa pientä nipinää, vaikka parina päivänä meillä asusti jo oikea Ipnos-keksi (pappan ilmaisua lainatakseni). Näemmä siis vähän kuitenkin pitää kitistä joka päivä.
Muutoin meillä on ollut menevä viikko. Mies pisti töpinäksi ja vaihtoi autoa. Huomenna uusi biili sitten kotiutuu! Päästään siis parin viikon päästä sukuloimisreissulle Pohjanmaalle (anteeksi, Keski-Pohjanmaalle; mies on tästä hyvin tarkka, vaikka minusta aivan hyvin riittäisi yksikin pohjalainen maa ilman sen kummempia määreitä) tilavammalla ja lommovapaalla menopelillä. Minä puolestani sain eilen tietooni sen, että maaliskuussa jättämämme artikkeli on läpäissyt alkuseulan ja nyt lehden toimituksessa odotetaan korjattua versiota. Eilinen meni ihan fiilistellessä tätä, kyse on kuitenkin alan kansainvälisestä huippulehdestä (jeejeejee!!!), mutta tänään pidettiin tiukka palaveri siitä, kuka kirjoittaa ja mitä, missä järjestyksessä edetään ja millä aikataululla. Sain ensimmäisen vuoron ja tehtävän kirjoittaa "more nuanced engagement with your Nancian framing". Ohhoh... Tehtävä sinällään ei ole mahdoton, mutta kun sanamäärä tulee nopeasti vastaan; kaikki pitäisi sanoa ja avata juurtajaksain, mutta maksimissaan neljällä sanalla (vähän liioitellen). Nyt odotan, että Sisu menee nukkumaan ja pääsen toteuttamaan tätä tehtävää, jotta saan tekstin mahdollisimman pian eteenpäin. Naapuri sen sijaan vinkkasi kivankuuloisesta bändistä (Luis and the Bots), jolla on biisi "Junkie stole my thesis" (Youtubesta löytyy). Joko käytän sitä tekosyynä, miksi väitöskirjani ei koskaan valmistu tai sitten harkitsen vakavasti spektaakkelimaisen karonkan ja iltabileiden järjestämistä, jonne poppoo voisi tulla soittamaan.
Tässä arjen tiimellyksessä Sisu on muuten tehnyt pari uutta hammasta viime viikkojen aikana (toisen huomasin vasta tänään; se on juuri tullut ikenestä läpi), oppinut ilkikuriseksi ja tietää, että se on äidin heikko kohta. Hän siis tekee jotain, minkä olen päättänyt olevan kiellettyä, kuten heittää ruokaa lattialle (käytännössä koirille), heittelee lelujaan muuten vaan tai muuta vastaavaa. Tehdessään hän pudistaa koko ajan päätään, katsoo minua silmiin aivan viattomimmista viattomimmin silmin. Minä kiellän ja torun tuhmuuksista tai tyhmyyksistä. Jos kielto menee perille, kehun. Jos taas ei mene, Sisu katsoo ja kuuntelee muutaman sekunnin äidin monologia siitä, ettei noin saa tehdä, jonka päälle hän kikattaa aivan valtoimenaan. Eihän mun pokka pidä millään, jolloin vähintäänkin naurahdan, eikä se sitten muuta tarvitsekaan. Kielto meni hukkaan ja äitiä hauskuuttanutta käytöstä sen kuin jatketaan. Ainoa, jolloin olen saanut tilanteen pelastettua oli se, kun käännyin Sisusta poispäin, enkä reagoinut mitenkään. Silloin tyyppi hipsutti äidin luo, kapsahti kaulaan ja pussasi. Päälle sain kauniin hymyn hymykuopan porautuessa syvälle poskeen; pikkuhurmuri, joka tietää kyllä, mistä narusta kulloinkin kannattaa vetää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti