Minuun iski eilen ahneus. Olin naapurissa lelukutsuilla - Sisun jätin miehen hoiviin kotiin - ja huumaannuin ihastuttavien lelujen paljoudesta. Ihania puuleluja, joiden tarkoitus on aktivoida lasta ollen samalla ekologisia, ikäkausien mukana kehittyviä, turvallisia materiaaleiltaan ja kestäviä käyttää. Pitihän niitä sitten saada meillekin. Joulupukin konttiin päätyi pyörillä kulkeva puinen norsu, joka samalla on helmipujottelurata sekä aistipalikat, jotka stimuloivat näkö-, kuulo- ja tuntoaisteja. Illalla tosin pohdin omaa älyttömyyttäni, kun kutsujen vetäjä antoi tehtäväkseni ratkaista yhden logiikkapelin (näitä myös aikuisille tarkoitettuja pelejä oli niinikään tarjolla), enkä siinä tohinassa löytänyt vastausta siihen, miten prinssi pääsee pelastamaan prinsessan tornista. Sen sijaan mieleni teki heittää palikat päin seinää, mutta koska en kylässä kehdannut, kehitin teorian siitä, miten nyky-yhteiskunnassa itse asiassa voi elää parisuhteen ulkopuolella ja olla silti onnellinen, eikä parisuhdetta saisi tuputtaa normitilana lapsille eikä muillekaan. Saati sitten, että prinsessa nököttää tornissaan avuttomana odottaen pelastavaa prinssiään. Nythän eletään 2000-lukua, joten luova ratkaisu tähän tehtävään on siis se, ettei pelastusta tule eikä tarvitse odottaa. Tehtävä oli junioritasoa, joten ei kovin vaikea. Kävi itsetunnolleni ja illalla pohdin ääneen miehelle, miten typerä sitä pitääkään olla ja kaavoihin kangistunut, kun en ymmärtänyt, että porraspalikan portaita ei tosiaan tarvitse käyttää. Niin sitä nähtävästi vain fakkiutuu, eikä enää osaa etsiä luovasti ratkaisuja. Tai siis niin, oma luova ratkaisuni oli kehittää teoria, miksi ratkaisua oikeastaan ei edes pitäisi etsiä. Kai voisin todeta, että koulutukseni ei ole mennyt hukkaan, kun yhteiskuntatieteitä opiskelen - yhteiskuntatieteilijän tunnistaa kuulemma siitä, että hänellä on aina teoria joka asiaan.
Takaisin ahneuteen: Sisu on alkanut syödä vallan mahdottomasti. Tänäänkin on mennyt jo kohta pari purkkia hedelmäsoseita ja toinen mokoma bataatti-parsaa. Maidon määrässä tämä ei juuri näy, kun sitäkin menee ennen ja jälkeen ruokailun. Jostain luin, ettei alle viisikuiselle lapselle saisi antaa yli puolta purkkia kerrallaan. Meillä näin olemattomasta satsista seuraa armoton kitinä, joten olen katsonut parhaaksi antaa ruokaa reilummin, kun siitä ei ole seurauksena ollut mahavaivoja tai ylenmääräistä puklausta. Posket ovat vähän pyöristyneet tässä viime päivinä, mutta ei Sisusta kovin pulleaa ole vieläkään tullut. Katsotaan maanantaina, mihin lukemiin vaaka rientää, kun virallinen mittaus tehdään.
Paitsi Sisu, myös koiramme osoittavat ahneuden merkkejä. Tämä on sinänsä poikkeuksellista, että varsinkin vanhempi koiristamme on kovin kranttu. Välillä ei kelpaa edes paistijauheliha, kun tänään piti norkoilla keittiössä Sisun ruokailun aikana ja kinuta jäänyttä paria lusikallista bataatti-parsasosetta. Nuorempi koirista istui niinikään sitterin vieressä killittäen Sisun imeskeltäväksi antamaani maissinaksua. Koirankeksit tai juuri muutkaan herkut eivät kelpaa, mutta kas, maissinaksu meni alas silmänräpäyksessä, kun sen lopulta odotuksen päätteeksi annoin.
Miehen kotiuduttua Sisu mutusti toisen satsin ruokaa ja sen päälle naurettiin äänekkäästi äidin hupsuttelulle. Nyt näyttäisi löytyneen uusi ääni kurkunperältä, jota ahkerasti harjoitellaan. Kohta kipaistaan kylpyyn ja sitten onkin jo uniaika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti