Tänä aamuna herätys koitti vähän jälkeen seitsemän, kun Sisu tuuppasi vesipullonsa suuhuni. Hän oli ilmeisesti herännyt jo hetkeä aiemmin, juonut itse ensin ja ajatteli varmaan, että täytyyhän sen äidinkin jo olla jano. Kovin oli hymyileväinen ja puhelias ipana heti aamutuimaan. Monesti Sisulla on joku päivän hokema. Tän-ne tai tän-nä on ollut pinnalla jo jonkin päivän, mutta tänään tuli uusi: tee-we (kuulostaa enemmän sanalta "terve" kuin "tv".)
Päivä meni muutenkin kivasti - nyt kun ne etuhampaat on saatu ikenestä läpi, ei tarvitse sitäkään kiukutella, ja känkkäränkkä liittyy nyt vain siihen, kun jotain ei saa tehdä tai kielletään tekemästä. Tai kun vanhemmat yrittävät syöttää muuta ruokaa ja ovat unohtaneet rusinapaketin pöydälle. Myös paketin poislaitto saa protestilausuman aikaan. Onneksi kaunaa ei kanneta kauaa, vaan asia - mikä se sitten alkujaan olikin - unohtuu nopeasti. Ruokailut olivat meillä välillä kovaa kiukuttelua muutenkin, kun tuolissa piti pyöriä korkkiruuvin tavoin, eikä pää pysynyt sen vertaa paikallaan, että lusikalla olisi osunut suuhun. Otin joku kerta avuksi sen, että lastasin pöydälle välipala-aikaan rinnakkain muroja, banaania, viinirypäleitä ja leipää. Sitten kysyin Sisulta, mitä hän haluaisi. Poika katseli kotvan ja osoitti banaania. Suu aukesi. Toistin taas listan ja kysyin, mitä sitten syötäisiin. Viinirypäleitä. Sitten leipää. Ruoka syötiin kivuttomasti ja yritettiin vähän oppiakin, mitä sinne suuhun milloinkin menee ja tulipa ainakin treenattua osoittelua. Tänään osoiteltiin ahkerasti lamppua, ja kerran sain kuin sainkin tavun "am" tulemaan Sisun suusta, kun sanoin lamppu joka kerran, kun sormella sitä osoitettiin. (Ja, ei, ei ollut vain yksi kerta.) Myös koiria hän osoittelee ahkerasti.
Sormella osoittaminen on siis uusi taito. Jos oikein innostuu, pitää molemmat etusormet saada sojottamaan ihmetyksen kohdetta kohti. Lisäksi Sisu alkoi taputtaa viime viikon torstaina, kun olimme kummeillaan kylässä, ja sittemmin treenaus on ollut varsin ahkeraa. Aina, kun jotain mukavaa tapahtuu, pitää aplodeerata. Ja koska taputtaminen itsessään on mukavaa, pitää yleensä myös nauraa ja hytkyä.
Seisomistreenit jatkuvat nekin. Jos asiaan ei keskity liikaa, pystyssä pysytään jo todella pitkiä pätkiä. Tasapainoakin osataan korjata eteenpäin kallistuttaessa, mutta peppu painaa edelleen vähän liikaa, jotta korjausliike siihen suuntaan onnistuisi. Illalla hän otti ensimmäisen askelensa, joskaan ei itse sitä varmaan hoksannut. Hän seisoi vieressäni ja oli juuri korjaamassa tasapainoaan, mutta tekikin sen astumalla eteenpäin - yleensä hän siis kumartuu.
Leikkeihin otettiin uusina kapistuksina perintöduplot, joita tutkittiin, availtiin ja paukuteltiin innostuneina. Rakentelimme Sisun kanssa myös Panopticonin valvontatornin, sillä omat legoni sisälsivät silmällisiä palikoita ja koska torneja meillä muutenkin aina tehdään, teimme nyt vastaavan rakennelma yhteiskuntateoreettisella twistillä. (Jotkut pienten lasten vanhemmat kiroilevat sadepäiviä, kun ei pääse lasten kanssa ulos ja sisätiloissa meno yltyy liian huimaksi tai iskee ärripurri. Ilmeisesti myöskään minulle ei sovi sisälläolo, kun pitää heti lähteä indoktrinoimaan lasta leikin avulla. Onneksi huomiseksi luvattiin jo vähän poutaa, joten pääsen kaivamaan mummun ja papan tänään kyläreissullaan tuomia perennoita penkkiin.) Tuli sadepäivänä lueskeltua myös kirjoja sekä yhdessä että Sisu itsekseen. Kovasti hän sivuja kääntelee, osoittelee kuvia ja höpöttää näkemilleen asioille. Päivän hitti oli Sademetsän kätköissä -salasivukirja, jonka parissa vierähti puoli tuntia. (Kirja luettiin varmaan toistakymmentä kertaa, kun yhtä sivua ei pitkään kuitenkaan jaksa tuijotella, eikä toisaalta sivuja taida viittä enempää olla...) Ja silti joka kerta oli vähintään yhtä ihana nähdä tutun otuksen pilkistävän salasivulta. Lapselle se paras yllätys taitaa tosiaan olla yllätys, jota osaa odottaa.
2 kommenttia:
Panopticonin tornin, ha :) Yks harvoista suurista inhokeistani opiskellessa oli Foucault, josta ei oo kyllä sit jäänytkään mieleen mitään muuta kuin että se käytti tota tornimetaforaa. No sekin on tietysti paremmin kuin se, että käytännöiisen filosofian kurssista päällimmäiseksi jäi mieleen se, että Immanuel Kant oli poikamies. (Tää oli siis joku esimerkkilause, olisko ollut deduktiivinen/induktiivinen päättely aiheena tms.)
Mun mielestä nää osoittelut ja taputtamiset on jotenkin tosi hurmaavia taitoja! Oon yrittänyt opettaa Igelle lentopusun lähettämistä, mutta se vaan nauraa mun muiskautuksille :)
Need I say, että Foucault taas oli suurena inspiraation kohteena mulla melko pitkään. Nyttemmin mielenkiinto suuntautuu muuanne, mutta näin vain on valvonnan tematiikka iskostunut aivorunkooni, että pitää lapsellekin jauhaa samoja juttuja.
No, tänään kuitenkin päästiin ihan taimistoon naapurin ja lastensa kera, ettei ihan mene hunningolle tämä meidän elo. :) Mä en oo vielä lentosuukkoa yrittänyt, mutta inkkarihuutoa kylläkin. Ei ihan vielä ota tuulta alleen, mutta jos vielä tuhatkunta toistoa tekisi, niin eiköhän se siitä. Nyt tyyppi seisoskelee ottaen porkkanasta tukea - pitää siis molemmilla käsillä kiinni ja puristaa, kun huojuttaa. Hassu.
Lähetä kommentti