Joskus on päiviä, kun kaikki sujuu paremmin kuin hyvin. Toisinaan - myös tänään - päiviä, jolloin kaikki ei ole sujunut kuten pitäisi, tai oikeammin kun joutuu paikkailemaan muiden päivien sujumattomuutta. Kaikki juontaa juurensa eiliseen.
Sain kipuilevavarpaisen koiramme kiinni varvas suustaan. Ei estänyt kauluri varpaan nuolemista, joten uudelleen punettuneen varpaan arvoitus oli ratkaistu. Soitin ajan eläinlääkärille ja saimme ajan heti aamupäivälle. Kaikki siis kävi hyvin.
Sitten soi puhelin. Kaupungin yhdyskuntarakentamisesta soittivat ja halusivat tulla paikanpäälle katsomaan katuvalopylvästä, joka on sijoitettu (jäänyt rakennusvaiheessa) keskelle meidän tontille tulevaa liittymää. Lähetin asiasta, hmm, lievästi ärsyyntyneen viestin kaupungille ja kerrankin täällä joku toimi nopeasti. Ilmoittivat tulevansa katselmukseen klo 8.15. Kaikki kävi paremmin kuin hyvin.
Sitten tuli Kelasta postia. Minulle myönnettiin hakemani hoitoraha. Olin pelännyt päätöksen viipymistä, kun hain ihan viime tipassa, mutta Kelakin toimii täällä maalla vikkelästi. Olivat myös myöntäneet meidän perheelle hoitolisän, jota emme edes hakeneet. Harvemmin sitä Kelasta liikaa rahaa saa, puhumattakaan, että hakematta. Loistavasti menee.
Koska kaikki sutjaantui näin mahdottoman sujuvasti, aloin pelätä tätä aamua. Ennen katselmusta olisi päästävä sängystä ylös, vaihdettava Sisun vaatteet, ulkoilutettava koirat, pestävä ja föönattava toisen varvas ja annettava sen aamulääkkeet. Selvisin kuin selvisinkin, mutta aikaa ei kyllä jäänyt minuuttiakaan ylimääräistä. Pääasia on, että pylväs siirtyy. Yhdeksän jälkeen kävi ovi: mummu ja pappa tulivat yllättäen avuksi, ettei minun tarvitse lähteä raahaamaan Sisua mukaan eläinlääkärille. Helpotti sekin kummasti, kun käynti osui juuri meidän uniajan ja ruoka-ajan rajapintaan. Kymmeneltä oli vielä itselle lääkärin soittoaika: sappiarvot ovat koholla. Pitää mennä kontrolliin, vieläkin. Sitten koira autoon, kohti kaupunkia, Kelaan valittamaan, että myönsivät liikaa rahaa. Täti oli oikein ystävällinen, mutta sanoi, että tarvitsisivat vielä kirjallisen suostumuksen päätöksen oikaisuun. Totesin, että omasta puolestani otan kyllä rahat vastaan ilomielin, mutta etten ollenkaan tajunnut tehneeni tällaista hakemusta verkossa ja että minähän siinä lopulta kärsin, jos takaisinperintään korkojen kanssa joudun. Täti katsoi vielä ratkaisun koneelta: perheen tulot toukokuun alusta lukien 0,00 euroa kuukaudessa. WTF? En ole moista ilmoittanut, eikä missään edes kysytty tuloja, kun kerran hoitolisää en edes hakenut. Täti katsoi hakemustani. "Joo, sä olet hakenut vaan tätä hoitorahaa." No kidding. Kovasti ei nytkään tarvinnut taistella, päätöksen oikaisu sujuu varmasti hyvin sutjakasti.
Sitten eläinlääkäriin, koira pöydälle, toteamus, että kyllä se siitä. Ostin isomman kaulurin ja nyt akrobaatti ei enää yllä varpaaseensa: kauluri ottaa ensin maahan vastaan. Nyt koira kyllä näyttää onnettomalta. Retkeni päättyi kauppaan. Fiilistelin leipähyllyllä, kuinka rentouttavaa on päästä ihan yksin ostoksille. Mutta aloin jo epäillä, että unohdin Sisun autoon. Melkein kipitin kaupasta ulos katsomaan, mutta sain vielä vakuutettua itselleni, että autoon jäi koira, ei poika. Poika on kotona mummun ja papan kanssa ja koira mukana - toisin kuin yleensä. (Leposidetarve lähenee uhkaavasti.)
Sisun unien aikaan olisin mennyt ilmaamaan nurmikkoa, kunnes varastossa penkoessani tajusin, ettei meillä ole talikkoa. Pitää soittaa miehelle, että tuo sellaisen tullessaan. Pinosin sitten puita hetken ja hahmottelin suklaakirsikkapuun paikkaa sekä muita istutuksia, että sai pää vähän happea. Huomenna pitäisikin olla mukavaa menoa tiedossa, kun kummipoika äitinsä ja isoveljensä kanssa tulee aamusta meille ja lähdetään katselemaan kauppojen tarjontaa. Ih, pitäisi varmaan löytää itsellekin jotain päälle pantavaa, kun töihinpaluu konkretisoi vaatehuoneen tyhjyyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti