Mulla on kiire. Aina ja jatkuvasti ja koko ajan, joka paikkaan, minne tahansa, aamuin, päivin, viikonloppuisin ja unissakin. Kiire asustaa vähintään yhtä paljon pään sisällä kuin fyysisessä arjessa ja ilmenee lähinnä normaalina lapsiperheen arkena, väitöskirjan käsikirjoituksen korjailuna, joka täyttää ajatukset, aivoitukset ja päivät sekä illat Sisun nukkumaanmenon jälkeen. Viikonloppuisin tuo pieni peikko tunkee elämäämme paljon ihanammassa muodossa: ystävien kanssa sovittuina kyläilyinä, hengailuna ja muuna oleiluna. Osan kiireestä tuottaa tietenkin joulu, mutta minä rakastan joulukiireitä, nimenomaan kaiken näpertämistä (korttien askartelu on työn alla), kodin laittamista kauniiksi (tehty ennen ensimmäistä adventtia), lahjojen paketointia, ystävien tapaamista lahjojen vaihtoa varten ja muutenkin, pikkujouluja työporukalla, leipomista, siivoamista ja kaikkea sitä, mikä jouluun nyt liittyy. Sitäkin ihanampaa on paria päivää ennen aattoa laskeutua rauhalliseen olemiseen perheen kanssa, lueskella ihan jotain muuta, syödä suklaata ja jouluruokia ja hiljentyä hetkeksi. Tämä joulu tuntuu vielä erityisen mukavalta, kun mukana menossa on Sisu, jonka lempisana tällä hetkellä on varmaan "tonttu". Joulukalenterin avaaminen on niin ikään mukavaa ja sitä ollaan jo harjoiteltu muutama päivä, kun ostettiin partiolaisten adventtikalenteri, joka siis nimensä mukaisesti alkoi ensimmäisestä adventista. Tänään saatiin avata ensimmäinen luukku äidin askartelemasta joulukalenterista:
Kun kalenterin sain viimein valmiiksi muutama päivä sitten, on Sisu käynyt vähän väliä notkumassa sen edessä: "ohhoh", "ohoo" kuuluu vain tyypin suusta. Kun kysyin, onko kalenteri hieno, sanoi Sisu "joo". Tykkäät sitten siitä? Ponteva nyökkäys. Sitten piti hiipiä ihan lähelle katsomaan, kääntyä äitiin päin ja irvistää hartiat korvissa (meidän tyypin tapa kertoa, että joku on tosi jännää ja ihanaa ja hassua). Tuo välitön riemu on minusta niin huumaavaa ja avointa, että sen edessä kyynisyys kaikkoaa ja oman mielenkin täyttää ilo siitä, että on omaan elämäänsä saanut jonkun noin ihanan ja ainutlaatuisen ihmisen.
Sisulla on taas ollut nuhaa ja itsekin olen potenut jonkunasteista flunssaa, joka tosin ilmeni ainoastaan raastavana kurkkukipuna ja väsymyksenä. Meidän poika kasvaa kohisten, oppii päivittäin uusia sanoja, ja asioita, hoksaa jo vaikka mitä ja hänen kanssaan voi viritellä alkeellisia keskustelujakin. Omituista kyllä, välillä tuntuu, että joka päivä tuota pientä ihmistä rakastaa taas enemmän, vaikkei ajatellut sen olevan mahdollista. Sisu on selvästi myös jouluihmisiä - tuijottelee tyytyväisenä kynttilää hölmö hymy naamallaan, etsii tonttuja, pupertaa joulutorttuja ja intoilee kalenterista. Ollaan yhdessä askarreltu tonttuja ja jossain välissä pitää leipoa pipareita pienen kanssa.
Viime viikonloppuna äidillä oli taas omaa aikaa. Käytiin ystävien kanssa istumassa iltaa ja syömässä sushia, juomassa viiniä ja oleilemassa. Oli aivan ihanaa. Illan päätteeksi ajauduimme istumaan hetkeksi opiskeluaikojen kantapaikkaamme, mutta kuten jo ounastelimme, oli aika ajanut ohitsemme. Kummasti se kymmenen vuotta vaikuttaa... Ensi viikonloppuna menen askartelukurssille naapurinäidin kanssa väkertämään rasioita ja koteloita, kunhan ensin lauantaina pistäydytään perhekuvassa. Päätettiin muistaa isovanhempia ja isoisovanhempia tällä kertaa näin - ja hys, tämä on yllätys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti