Tänä aamulla, kun vein Sisun hoitoon, tapahtui jotain hassua. Yleensä me riisutaan vaatteet reippaasti, ja Sisu kipittää leikkimään halattuaan äitiä. Ei tänään. Tavan mukaan hoitotäti oli eteisessä vastassa, kuten myös Sisun sydänystävä. Äiti kyykistyi valmiina nyhtämään kengät, haalarit, hanskat ja hatun pois, mutta tyyppi jatkoikin matkaansa tamineet yllään. Minnekö? No suoraan halaamaan hoitotätiä. Kapsahti kaulaan kiinni ja vasta sen jälkeen palasi riisumaan vaatteita. Ihana. Sen jälkeen muodollisuudet olikin hoidettu, katsahdus äitiin ja väkinäinen "yhyy" ilmaisemaan eron surua, halaus äidillekin ja suoraan keittiöön. Taisi olla nälkä. Kursailematon ja huomaavainen pikkumies, näemmä tuo meidän Sisu. Aina se jaksaa tehdä jotain yllättävää ja sellaista, mitä äiti ei odota, vaikka kuinka pientä tahansa.
Edit: kotiin tullessa äiti sai jatkaa hämmästelyjään. Riisuin Sisun ja vasta sen jälkeen aloin purkaa omia talvivarustuksia. Samalla hoksasin Sisun nenän vuotavan ja kirkkaan limaisen madon olevan jo kovin lähellä amorinkaarta. Yöks. Puhelin puoliksi itsekseni, puoliksi Sisulle seuraavaan tapaan:
- Voi kulta, kun sun nenä vuotaa kamalasti. Sun pitäisi niistää. Käy nuppu hakemassa paperi ja niistä nenä.
(Sisu katselee mua ja lähtee kipittämään päästyäni lauseen loppuun. Hän avaa raolleen jääneen vessan oven, ährää vähän aikaa ja tulee vessapaperirulla kädessä takaisin eteiseen. Hän istuu alas, runttaa paperin käsiensä väliin ja niistää kuuluvasti.)
Lopputuloksena oli hyvin limainen naama, kun paperilla sitten puhalluksen jälkeen pyyhittiin vähän poskiakin, mutta herrantähden sentään, että oli äiti taas ihmeissään. Siitä seuraakin kysymys: miten oppia olemaan vähättelemättä kaikkea sitä, mitä lapsi jo osaa ja antaa hänen tehdä itse tai toisaalta minne vetää se raja, ettei oleta lapselta liikaa ja anna hänelle enempää vastuuta ja velvollisuuksia kuin hän on valmis kantamaan? Missä menee holhoamisen ja heitteillejätön raja näin niinkuin arkielämässä? Kovin filosofista tämä lapsen kasvatus, pullollaan normatiivisia rajanvetoja ja soveltamista - tai kuka siinä nyt pääasian kasvatustyöstä tekeekään...
Edit: kotiin tullessa äiti sai jatkaa hämmästelyjään. Riisuin Sisun ja vasta sen jälkeen aloin purkaa omia talvivarustuksia. Samalla hoksasin Sisun nenän vuotavan ja kirkkaan limaisen madon olevan jo kovin lähellä amorinkaarta. Yöks. Puhelin puoliksi itsekseni, puoliksi Sisulle seuraavaan tapaan:
- Voi kulta, kun sun nenä vuotaa kamalasti. Sun pitäisi niistää. Käy nuppu hakemassa paperi ja niistä nenä.
(Sisu katselee mua ja lähtee kipittämään päästyäni lauseen loppuun. Hän avaa raolleen jääneen vessan oven, ährää vähän aikaa ja tulee vessapaperirulla kädessä takaisin eteiseen. Hän istuu alas, runttaa paperin käsiensä väliin ja niistää kuuluvasti.)
Lopputuloksena oli hyvin limainen naama, kun paperilla sitten puhalluksen jälkeen pyyhittiin vähän poskiakin, mutta herrantähden sentään, että oli äiti taas ihmeissään. Siitä seuraakin kysymys: miten oppia olemaan vähättelemättä kaikkea sitä, mitä lapsi jo osaa ja antaa hänen tehdä itse tai toisaalta minne vetää se raja, ettei oleta lapselta liikaa ja anna hänelle enempää vastuuta ja velvollisuuksia kuin hän on valmis kantamaan? Missä menee holhoamisen ja heitteillejätön raja näin niinkuin arkielämässä? Kovin filosofista tämä lapsen kasvatus, pullollaan normatiivisia rajanvetoja ja soveltamista - tai kuka siinä nyt pääasian kasvatustyöstä tekeekään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti