Siis voi elämä! Meidät saa miehen kanssa varmaan kohta kärrätä pakkopaidassa tai lepositeissä asianmukaiselle osastolle. Olen viime päivinä pohtinut, voisiko tuota pikkuherraa köyttää sänkyynsä jeesusteipillä, kun tyyppi könyää pystyyn pitkin yötä ja kiljuu sitten tuskaansa, kun ei saa nukkua. (Naapuri tuumi, ettei ehkä ole aivan poliittisesti korrektia. No, hän onkin sosiologi, mä taas politiikantutkija, jonka maailmankuva on ehkä raadollisempi...) Päivisin voisin laittaa Sisulle pallon jalkaan, jos se vaikka hieman hidastaisi menoa, kun muuten vauhdissa ei ole mitään tolkkua. Nyt on käymässä selväksi, että rauhalliset päivät meidän talossa ovat kutakuinkin ohitse.
Kun seisominen, kävely ja konttaus kerran keksittiin, paikallaan ei olla yhtään. Ja aina tietysti pitää olla jossain, missä äidin mielestä ei saa aikaansa kuluttaa ja taitojaan harjoittaa. Keittiössä laatikonvetimiä pitkin pitää yrittää kiivetä ylös, uunin alalaatikkoa pitää tyhjentää ja sen väliin jättää sormensa. Kulmakaappia pitää availla työntää pää sisään, huutaa "höö", ja läntätä ovi kaamealla vauhdilla kiinni, jolloin äiti vain toivoo, että pää on jo ehtinyt pois välistä. Joskus on, joskus ei. Tiskikone on erityisen hauska, kun periaatteessa sen luukun päälle voi kiivetä. Pesuainekuppia on mukava röplätä. Huuto tulee taatusti, kun Sisun nostaa syrjempään. Mutta ei hätää, onneksi tällöin silmiin osuu koiran vesikuppi. Kun sen nyppää nurin, on taas hauskaa, muttei tällöinkään äidillä ja iskällä, kun vesi lainehtii pitkin lattiaa, Sisu ui siinä läiskyttäen toisella kädellä vettä ja paukuttaen toisella metallista kuppia lattiaan. Valtavan hauskaa oli tänään myös se, kun kiipesi äidin punttia pitkin ylös kuuntelemaan ja katsomaan, kun vatkasin sähkövatkaimella kermaa. Sitä piti pitkään nauraa ääneen. Sitten voikin siirtyä kotvaksi paukuttamaan kattilankantta laattalattiaan ja kiljua kolinan tahdissa.
Olohuoneessa ollaan jatkuvasti takan kimpussa. Tai sitten koirien lelujen ja puruluiden. Ei tule ainakaan meille allergista lasta, jos altistus bakteereille sen voi välttää. On noita luita, leluja, kenkiä, vaunujen pyöriä ja ties mitä muuta jo sen verran imeskelty. Ja ne portaat. Tänään kuljin Sisun perässä, kun hän kiipesi kaikki 17 rappusta yläkertaan. Sieltä löytyi imuri iskän jäljiltä ja sitäkin oli kiva imeskellä.
Taaperokärryllä viiletetään liian kovaa omaan taitotasoon nähden. Jos kärrynperhana jumahtaa vaikkapa maton reunaan, nojaa Sisu koko painollaan sitä vasten, ja kun kärry hurahtaa liikkeelle, perässä melkein juostaan, ellei ole kaaduttu selälleen ja vedetty kärriä päälle. Kärryyn voi myös tarttua nurinperin, niin, että kurkottaa aisaan kiinni sen laatikon yli. Siinä voi sitten nojossa seistä, kunnes onnistuu nostamaan jalkaa niin ylös, että pääsee kärryn kyytiin seisomaan. Sekin on hauskaa, Sisusta.
Ihan kuin tässä ei olisi ollut meille vanhemmille ihan tarpeeksi, oppi ukkeli kiipeämään futonsohvalle. Ylös mennään, ja alaskin, mutta pää edellä. Sängyssään Sisu ei juuri vaakatasossa viihdy, vaan seistähän sielläkin pitää. Pureskella laitaa (tämänkin hienon uuden tavan hän kehitti torstaina, kun olimme kummeillaan kylässä. Mahtavaa, olen aina halunnut lapsen, joka jyrsii huonekaluja, kun meidän koirista ei siihen ollut) ja nauraa.
Ja se temperamentti. Mies juuri totesi, että ensin näkyy pieni enkelikasvoinen poika, joka on kuin ihmisen mieli. Sitten kolme sekuntia myöhemmin jostain kuoriutuu täydellinen riiviö, joka huutaa ja karjuu, ellei joku mene mielen mukaan. Talk about Dr. Jekyll and Mr. Hyde! Täysin selväksi on myös käynyt se, että joitain sanoja Sisu ymmärtää, eikä epäröi komentaa. Aamulla annoin hänelle muutaman kohmeisen mustikan. Niitä imeskeltiin hartaasti. Auta armias, kun ne loppuivat, ja korjasin pöydän. Nna-annanannanannanna! Järjetön huuto. Toin lisää mustikoita. Huuto loppui kuin seinään, ja pöydässä istui pieni linnunpoika, jonka suu aukesi aina marjan lähestyessä. Kunnes ne loppuivat. Niska nakattiin taakse, pää muuttui punaiseksi ja karjunta alkoi. Sisu on opetellut pari päivää sitten vielä oikein ihastuttavan komennuskarjunnan: hän huutaa kaulajänteet pullistellen ja ohimosuoni ratkeamista vailla suu kiinni, jolloin ulostuleva ääni muistuttaa murinaa. Tolkuton ääni, joka kyllä yleensä vaimenee suhteellisen nopeaan, jos vain jaksaa hetken kuunnella ja ehkä yrittää jotain sijaistoimintaa/sylittelyä. Äiti-sana on myös melko hyvin hanskassa. Yleensä tämä kyllä esiintyy vain anna-komennon yhteydessä. "Äitäitäitä, nnananna!" Mitäkö pitää antaa? "Titti." Kuinkas sattuikaan, että meidän tissihiisi tällaisen on oppinut. "Äiti anna tissi." Vai kuulenko vain, mitä haluan (?) kuulla? Ehkä. Ainakin nyt, kun en kuule mitään, kun mies sai Sisun vielä pikku tirsoille (turha siis korostaa sitä, että päikkärit ovat olleet lyhyitä, eikä tuota turvallisuushasardipikkuapinaa voinut pitää ylhäällä iltauniin asti, muuten oltaisiin kaikki oltu jonkun hoidon tarpeessa). Onneksi huomenna päästään kumpikin töihin, ja Sisu menee mummulle hoitoon muutamaksi tunniksi. Ihana hermolepo!
Onhan Sisu meidän pieni rakas kullannuppu, mutta silti pitää välillä ihmetellä, miten ikinä pärjäisin, jos olisi lisää lapsia haaveissa? Toki toisella silloin olisi ikää (ja toivottavasti myös vähän enemmän järkeä), eikä vauvakaan heti joka paikassa rieku, mutta mutta... Ehkä pitää luottaa siihen, että eivät kaikki ipanat ole aivan noin, hmm, temperamenttisia ja vilkkaita (siis, komentelevia ja kitiseviä riiviöitä). En silti vaihtaisi osia kenenkään kanssa, en ikimaailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti