Pystyasento löi itsensä läpi tänä aamuna. Kerran aiemmin Sisu punnasi itsensä sohvalla pystyyn, mutta siihen se sitten jäi. Pari tuntia sitten olimme molemmat miehen kanssa uppoutuneet aamuaskareisiin Sisun touhuillessa omiaan olohuoneen lattialla. Yhtäkkiä mies havahtui siihen, että oli melkolailla hiljaista. Oikeastaan ihan hipihiljaista. Ja, kas, siinähän se ukko seistä tökötti eteisessä portaille menossa pitäen kaiteesta kiinni. Hauskaa näytti olevan, kun oli suu hymyssä ja hymykuoppakin oli porautunut syvälle poskeen.
Eilen illalla iskän leipoessa sämpylöitä saimme taas nauttia Sisun mainiosta huumorintajusta. (Sen kehitystä ja muutenkin pojan luonteenlaadun muovautumista on vähintään yhtä mielenkiintoista seurata kuin motorisia taitoja.) Puhisin siinä Sisulle jotain tyhjänpäiväistä, mutta sekös oli pikku-ukosta niin hauskaa, että ääneen piti nauraa. Oikein hekottaa. Usein vanhemmat myös alkavat kalastella nauruja, kun ensin keksivät, mikä pientä naurattaa. En poikkea tästä joukosta yhtään, joten hoin "ptrui" ja "phui" -ääniä minkä kykenin. Palkakseni sain aina pitkän kikatuksen tai hekotuksen. Lopulta vain nauroimme vuoron perään. Hurjaa, miten puoli vuotta sitten Sisu oli ihan avuton ja miten hän nyt tutkii maailmaa, hahmottaa ympäristöään ja seurustelee muiden kanssa. Tuntuu, että jokainen päivä aloittaa uuden vaiheen, joka on vähintään yhtä hyvä kuin jo ohitettu kausi.
Äitivaihe sen sijaan vaivaa vielä kovasti. Ehkä se liittyy Sisun lisääntyneeseen liikkuvuuteen? Kun kerran itsekin pääsee tutkimaan ympäristöään ja touhuamaan ympäri taloa, havahtuu pieni ihminen siihen, että äiti voi tehdä samoin ja jättää hänet. Maailmanmatkaajan tutkimusinto lopahtaa viimeistään siihen, kun uni yllättää ja silloin Sisusta kuoriutuu lahjetakiainen. (Ja tällä nuhalla äidin lahkeet ovat olleet rään tahraamat, vaikka kuinka olen yrittänyt niistää pikkuista nenää. Viehkoa, eikö totta...?)
Viime yö meni vähän paremmin kuin muutama sitä edeltävä, joten ehkä meidän flunssapotilas alkaa pikkuhiljaa toipua. Aamuherätykset vain ovat riistäytyneet meidän vanhempien hallinnasta: tänäänkin Sisun sisäinen ääni kehotti heräämään jo kuudelta. Onneksi imetyksellä hän suostui torkahtamaan kotvaksi viereen ja ylös nousimme vasta kahdeksan aikaan, kun hermo ei enää kestänyt sitä, että Sisu repi meiltä hiuksia, läpsytti kasvoja ja kiljahteli iloissaan. Nuku siinä sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti