"Tännetänne"

Nyt se on ohi: Sisun ihkaensimmäinen hoitopäivä vieraalla. 

Aamulla kävimme miehen kanssa viemässä tyypin hoitotädille, jonne hän jäikin autuaan tietämättömyyden vallitessa. Yhtään ei ollut itkenyt meidän perään (mikä miestä vähän vaikutti harmittavan, siis leikillään). Kertasin tädille Sisun tapoja ja sitä, mitä kaikkea olin hänelle mukaan laittanut ja miten hän mahtaa pärjätä syömisen ja nukkumaanmenon kanssa. Täti kuunteli kiltisti ja kärsivällisesti yhtään väheksymättä mun puheita, mutta totesi lopuksi, että kyllä he pärjäävät, mutta kuinkas mahdan itse pärjätä. Hmm. Lupasin pinnistellä, etten päivän aikana häiriköisi soitoilla (kuulemma hänellä on ollut muutama lapsi, joiden äidit ovat soittaneet tunnin välein ensimmäisinä päivinä). Halasin ja annoin suukon pikkuiselle, joka vain tuuppi äitiä pois ja halusi katsella uusia ympäröiviä seiniä. 

Palataan hoitopaikkaan aikanaan, mutta muutama rivi äidinkin päivästä. Mies heitti minut juna-asemalle, jossa istuin kuin orpo piru ennen kuin seuraavat työmatkalaiset tulivat. Onneksi sattui toinenkin yliopistolainen samaan junaan, niin sain matkan ajan pohtia muita asioita kuin Sisun pärjäämistä (tai siis murehtia omaani). Perillä suuntasin ensimmäisenä ostamaan junalippuja. Vuodessa hinta oli pompsahtanut lähes 30 euroa. Huh. VR:n junat eivät kulje aikataulussa pakkasella eivätkä helteessä, mutta hinta kuljetuksilla kyllä nousee. Kai se silti on pääasia, että juna kulkee. Siitä jatkoin Stockalle aamupalalle ja etsiskelemään Sisulle välikausihaalaria ja sadetakkia. Ensimmäinen tarttui  mukaan, jälkimäistä ei, joten nyt pitää toivoa, ettei hoidossa ulkoilla huomenna kovassa sateessa, kun tilaamani sadekamppeet ovat vielä postin kuljetettavina. Siitä Akateemiseen ostamaan kalenteria. (Vanha olikin vuodelta 2008... hmm.) Sitten hakemaan uutukaiset silmälasit (jotka myöhemmin saivat miehen ehdottelemaan pikkutuhmuuksia). Uusin silmin lähdin vihdoin suuntaamaan kohti yliopistoa. Tällä kertaa pidin myös huolen, että ehdin lounaalle. Kassahenkilö katsahti vähän pitkään, kun kysyin, eikö enää saakaan kahvilippuja, jos ei ota leipää. Tapa on kuulemma lopetettu jo vuosi sitten. Mistäs minä sen tiesin..., eilen illallakin meinasi iskeä paniikki vaatteiden kera, kun hoksasin, etteivät ehkä verkkarit ja vanunut paita ole ihan sopiva työasu. Kotia kohden lähdin vähän aiemmin, jotta ehdin hakea Sisun kolmen jälkeen. (Sain muuten jopa tehtyä töitäkin päivän aikana.)

Asemalta hoitopaikkaan kipitin puolijuoksua kuulostellen puolivakavissani, koska korviini kantautuu Sisun itku. Ei kuulunut mitään. Siellä Sisu kirmasi pihalla toisten lasten perässä, mutta kun pikkuriiviö näki äitinsä, meni naama heti tuhannen mykkyrälle, muuttui punaiseksi ja suusta pääsi parku. Sitten tyyppi ei tiennytkään, mihin olisi juossut, kohti äitiä, pois, pyllähti, jatkoi pakoa, pyllähti ja sitten syliin. Itku loppui heti sylissä, joten ei hätä kummoinen ollut. Täti rauhoitteli minua sanoen että reaktio on aivan normaali. Sanoin sitä esiintyneen aiemminkin, joten en kokenut suurta shokkia. Sitten sivuttiin päivän kuulumiset. Sisu oli aamulla alkanut itkeä tillittää, kun kahta lasta toivat isät hoitoon. Ehkä hän odotti omaansa ja pettyi. Muuten hän oli leikkinyt leikkihuoneessa, iloinnut ilmapalloista ja ollut tädin sylissä. Aamu-ulkoilulla oli silmä painunut väkisin kiinni, ja hän nukkui tovin niinikään sylissä. Ruoka ei ollut maistunut kummoisestikaan, käteen annettu lusikkakaan ei auttanut. Tädin mukaan hän oli syönyt vähän liian vähän. (Ja tätä vähän uumoilinkin, kun välillä pitää viihdyttää niin kovin, jos ruoka on vääränlaista koostumukseltaan tai ei vain huvita syödä.) Päiväunille laittokin oli ollut taistelua. Mukaan pakatut unipupu ja -paita eivät kiinnostaneet yhtään. Nurkkaan vain. Tutti oli suussa ja tyyppi kiljui. Tädin syliin nukahti heti. Kun hänet laski alas, Sisu heräsi. Ja nukahti syliin. Lopulta hän oli urvahtanut ja nukkunut parisen tuntia heräten muiden lasten ääniin. Päivän mittaan oli myös kovin katseltu muita ja käyty silittelemässä tädin Rane-tiibetinspanielia, kuten myös betonista koirapihakoristetta. Kysyin, oliko hän jutellut kovin, kun hän kotona pölisee miltei tauotta. Mutta ei, suu oli pysynyt suloisesti supussa, eikä tyyppi itkemisen ohella kai paljon muuta ääntä päästänytkään. Tullee isäänsä, joka on myös tarkkailijaluonne ja alkuun kovin hiljainen. Iloisesti Sisu kuitenkin heilutti niin tädille, Ranelle kuin muille lapsillekin, kun kotiin lähdettiin. 

Vaunuissa kotimatkalla hän ei katsonutkaan minuun, vaikka yritin jutella ja kysellä kaikenlaista. Ehei. Katse pysyi sivulla tai sitten herkeämättä valjaiden lukossa. Vasta, kun kotona otin hänet syliin ja jutustelin, alkoi kontakti syntyä. Eikä kauaakaan mennyt, kun hän oli oma itsensä. Kun kysyin, tulisiko Sisu syömään, kipitti ukko intona kohti syöttötuoliaan sanoen isoon ääneen "ammmm" ja tuolissa uudelleen "ammamm". Namnamia ollaan harjoiteltu, muttei sitä ole kuulunut kuin silloin tällöin. Tänään se sitten ilmestyi ihan tietoiseen käyttöön. Ruoka ei vieläkään tehnyt kummoisesti kauppaansa, mutta viilin Sisu söi melkein kokonaan. Sitten vähän luettiin kirjoja ja koottiin legoja. Sisu koitti tunkea ohitseni lelukirstulle, tuuppi minua syrjään ja sanoi "tännetänne". Siis mitä ihmettä? Miten ne sanat nyt alkavat esiintyä oikeassa yhteydessään? Miksi juuri tänään vai tekikö päivän puhumattomuus ihmeitä? Kun pyysin häntä tuomaan kengän tänne (siis minulle), lähti Sisu viipeltämään kohti vaatekaappia ja sanoi "kenn-kä tännn-e". Pieni kaiku. Väsyneen oloinen hän selvästi oli, joten lähdimme ulkoilemaan ja päädyimme lopulta naapuriin leikkimään. Siellä Sisu touhusi ihan kuin ei mitään, ja naapuri sanoikin, ettei hän takerru ollenkaan, vaikka on päivän ollut poissa. (Tuleekohan se vaihe myöhemmin? Huhtikuussahan kyllä roikuttiin äidissä päivän jälkeen.) Illallakaan ei kiukuttu lain, ja mummulle ja pappallekin hoettiin "tännetänne". 

Iltapuuro meni jonkinasteisen kitinän kera alas ja jumalaton määrä maitoa. Ja silti tyyppi pyysi toisen iltapalan syöden vielä puolikkaan päärynää, lisää maitoa sekä leipää. Sitten alkoikin jo silmä lupata, ja heiluteltiin äidille hyvät yöt suukkojen kera. Mies sanoi, että Sisu nukahti ehkä minuutissa sänkyynsä, eikä edes kammennut ylös tai itkenyt kertaakaan. Mahtoi toista väsyttää. 

Huomenna yritetään toisen kerran, toivottavasti vähän vähemmillä kitinöillä. Mies kysyi jo, kun soitin tilanneraporttia, että saadaanko me vielä viedä Sisu hoitoon. Kai ainakin huomenna ja toivottavasti tätikin näkee vähän todenmukaisemman touhukkaan ja reippaamman Sisun. Itse olen varautunut muutaman viikonkin kitinöihin, kun tuo lapsonen ei ihan välittömimmästä päästä ole, vaan vaatii oman aikansa. Sitten hän kyllä osaa olla soma, myös muiden kuin vanhempien mielestä.