Sopeutumista

Meillä viedään viimeistä päivää ennen Sisun hoitorupeaman alkua. Huomenna nuppu aloittaa perhepäivähoitajalla, jolle mennään tosin tänään tutustumaan ja leikkimään tulevien (tyttö)ystävien kanssa. Sisu on ainoa poika - hoivaajista ei siis liene pulaa. 

Mieskin meni töihinsä aamulla. Sekin oli outoa pitkästä aikaa paitsi siksi, että piti töihin taas lähteä myös siksi, että minä jäin Sisun kanssa kotiin kaksin. Olin jo tottunut siihen, että saan suunnata työhuoneelle ja ryhtyä puuhaamaan, joten aamun pari tuntia (herätys oli heti kuuden jälkeen) meni sopeutuessa tähän ajatukseen.

Onneksi hoksasin eilen illalla kutsua naapurin äidit (3 kpl) ja lapset (myös 3, kohta 5) brunssille. Siinä sitten istuttiin ja syötiin karjalanpiirakoita, mangoldimunakasta ja perijenkkiläisiä pancakeseja vaahterasiirapilla. Oli mukavaa, ja sain sopeutua ajatukseen, että huomenaamulla Sisu syö jonkun muun kanssa ja leikkii muiden lasten kanssa. Siksipä oli ihana havaita, että syötyään riittävästi (ja ihan kaiken itse, lusikka toisessa kädessä ja vapaalla kädellä ruokaa suuhunsa ahtaen, kirjaimellisesti) hän kirmasi leikkimään isompien poikien sekaan. Leikkiä jaksettiin aivan uniaikaan asti. Päiväunille kellahdettiin omatoimisesti, kunhan äiti ensin ymmärsi antaa janoiselle miehelle vettä. Tyyppi joi ja joi, jonka jälkeen tuuppasi pullon pois ja könähti pylly pystyssä nukkumaan. Päiväunia on enää yhdet. (Ja niin paljon kun stressasin tästäkin asiasta alkukesästä; viikossa ollaan päästy yksien unien rytmiin ja päivät jäsentyvät taas paljon selkeämmin.)

Huomista vähän kyllä jännitän. Mies sanoi vievänsä Sisun, etten jää ovenväliin roikkumaan ja ulvottamaan lasta. Aikomuksissani se ei kyllä ollut, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ehkä kuitenkin mennään molemmat saatille ja lähdetään sitten töihin. Ajattelin jäädä omalle työhuoneelle, mutta totesin lopulta, etten tee kuitenkaan mitään pohtiessani Sisun päivän sujumista, joten suuntaan yliopistolle. Muuten varmaan tunkisin hakemaan nappulan jo puoliltapäivin takaisin... 

Eilen meillä muuten keskusteltiin Sisun kanssa hoidon aloituksesta. Istuimme kaikki ruokapöydässä, ja kerroin, että Sisu menee ylihuomenna hoitotädille leikkimään päiväksi, kun äiti ja isi menevät töihin. Vuorovaikutus eteni tämän jälkeen suunnilleen näin:

Äiti: Eikös olekin mukavaa mennä sinne peuhaamaan muiden lasten kanssa?

Sisu: (nyökkää)

Äiti: Oletko sitten koko päivän kiltisti, etkä kiukuttele turhia?

Sisu: (nyökkää)

Äiti: Ja kaikki menee oikein hyvin, eikös menekin?

Sisu. (nyökkää)

Vahvassa yhteisymmärryksessä siis edetään tämän asian suhteen. Muuten yksimielisyys ei olekaan niin vallitseva. Sisun sanavarastoon on ilmestynyt "eijeijeijei", kun joku asia hänen mielestään on huonosti. Myös "auauauauau" löytyy, kun käy kipeää. Äitiä ja isiä hoetaan oikeissa konteksteissa ja jo kovasti tarkoittaen ja kenn-gä on löytänyt oikean esiintymispaikkansa myöskin. Autot ääntelevät päristelemällä, koira sanoo "au/hau" (usein koirat kyllä ovat mykkiä vielä, jos Sisuun on uskomista), ja eläinlelut sanovat myös "aauh", mutta korisevalla kurkkuäänellä (yrittää siis olla "r-rauhh"). Palikkalaatikkoa räpelletään ja siinä pyöreät osataan laittaa paikoilleen, muu on vähän niin ja näin. Tänään neliö lipsahti puolivahingossa oikeaan koloonsa, ja se sai aikaan naurun. Pääosin Sisun kanssa on siis vallan hauska puuhata ja seurailla tyypin tutkimusretkiä ja ajatuksen välillä kovin mutkaista ja katkonaista juoksua ja välillä hyvinkin terävää oivaltamista. Tosin on meillä ollut päiviä, jolloin äiti on jättänyt kitisevän nappulan isälle, hävinnyt muutamaksi tunniksi näköpiiristä tai yksinollessaan sulkeutunut vessaan kiljumaan kymmeneksi sekunniksi. En ole tästä ylpeä, mutta totta se on.  Kun aina ei vaan jaksa olla aurinkoinen, pitkämielinen ja ymmärtäväinen. Joskus äitiäkin väsyttää (ja isääkin mutta isä ei huuda - luultavasti edes yksinään -  vaan sanoo "kato nyt sinä tota vähän aikaa" ) ja ne päivät, jolloin väsyneitä ja vaivaisia ovat sekä äiti että poika ovat pitkiä ja tahmeita. Luin joskus jostain, että lapsi moninkertaistaa kaikki tunteet ja ainakin meillä se pitää paikkansa. Ajoittaisesta turhautumisesta huolimatta tuota nappulaa rakastaa mahdottoman paljon, mutta luulen, ettei musta silti olisi kokonaan kotiin jäämään. Haluan tehdä myös asioita, jotka ennen Sisua olivat mulle tärkeitä, ja työ on yksi näistä. Ehkä siksi nelipäiväinen viikko on juuri sopuisa ratkaisu tähän (väitöskirja)saumaan, ehkä joskus joku muukin järjestely on mahdollinen. Mutta nyt tuo työ on saatava loppuun. Pakko. 

Imetyskin meiltä on muuten vihdoin loppu. Tai onhan tuosta jo pari viikkoa, historian kirjoihin jäi päättymispäiväksi 23.7. - muutaman päivän tauon jälkeen Sisu hirveästi alkoi etsiskellä entistä ystäväänsä tisua, mutta kummasti sekin aika teki tehtävänsä. Ei ollut kummoinen tuokio enää kummallekaan, äidille tai pojalle, kun ei minimaaliseksi hiipuneesta maidontulosta ollut enää sitäkään vähää saatavilla. Tämän jälkeen ei juurikaan ole enää edes rintaa etsitty. Nyt olen siis taas vaihteeksi oman kehoni ainoa asukas ja ylläpidettävä. Kummallista (vaatii vähän sopeutumista ja totuttelua), mutta aika mukavaa!