Sisulla on tullut tavaksi kysyä minulta usein "äiti, olekko nyt tyytyväinen?". En oikein tiedä, mistä moinen kysymys on saanut alkunsa, mutta Sisu ei ole tyytyväinen ennen kuin äiti on tyytyväinen tai vastavuoroisesti oikein tyytymätön. Vaikka Sisu ei enää vähään aikaan ole juuri "oireillut" mustasukkaisuutta eli kiukutellut turhista tai nukkunut huonosti, on hän ajoittain äärettömän huomionhakuinen. Tämä piirre on korostunut viimeisen parin ja puolen viikon aikana, kun hän on ollut kotona hoidosta. Äidin imettäessä Jasua tai puuhaillessa kotitöitään, asuu meillä välillä varsin vekkuli velikulta, joka saa äidin ja isän kiristelemään hampaitaan. Sisu näyttää nimittäin perineen äidin luonteenlaadun: itsepäinen, välillä pahansisuinen ja -kurinen. (Ja silti ihana.)
Kotona ollessaan Sisu välillä jättää päiväunet väliin. Vastaavina päivinä meillä on miehen kanssa odotettavissa järkyttävää vääntöä noin kolmesta yhdeksään, ennen kuin pikkutyyppi sammuu yöunilleen. Tässä muutama elävän elämän esimerkki: isä lukee, Sisu huitoo jaloillaan ja sattuu potkaisemaan isää. Sisu pomppii sängyllä, kun äiti imettää ja pomppiessaan astuu melkein Jasun päälle. Ei suostu menemään sängystä alas ja nostettaessa kiipeää heti takaisin. Tämä kertaa 10 ja päälle järjetön raivari, kun ei saa tehdä niin kuin haluaa. Sama toistetaan, mutta sohvalla. Sitten nojatuolilla. Seuraavaksi voikin juosta koirien perässä ja jahdata niitä. Sitten voi vähän muuten vain huutaa. Sen jälkeen leikkiä hetken nätisti itsekseen ja jupista hipihiljaa (mutta tarpeeksi kovaa, että äiti ja isä kuulevat) "paskaapaskaa". Ja tämän jälkeen jatkaa jutustelua ihan muina miehinä. Sitten kun äiti vihdoin saa vatsavaivaisen pikkuveljen vaunuihin nukkumaan ja pääsee keittiöön asti tyhjentämään tiskikonetta, kipittää Sisu vaunujen luo ja huutaa "HEJÄTYS. Avaa siimät!" Sen jälkeen juoksee keittiöön ja napottaa äitiä silmät kirkkaina todeten "pikkuveikka hejäsi jo".
Jotenkin olin ylevästi ajatellut, että meidän talossa ei huudeta lapsille, kun kerran aikuisetkaan eivät huuda toisilleen, mutta eräänkin kerran on tullut karjaistua nimeltä, kun Sisu oikein koettelee. Välillä tuntuu, että käytän puolet ajastani imettämiseen ja Sisulle marmattamiseen sekä hänen komentamiseensa. Toinen puolikas onkin sitten ihan mukavaa perhe-elämää.
Mukavampi puolikas on erityisen hauskaa aikaa usein juuri Sisun vuoksi. Häntä on siunattu kovin vilkkaalla mielikuvituksella ja jututtamisen taidolla. Kun kerran satuin kysymään (salaa vähän huolestuneena pikkutyypin sielunelämän tolasta), miksi hän värittää värityskirjan kaikkien eläinten silmät mustiksi, totesi pikkumies ykskantaan "ei taatte kuukkia. En tyttää, että ne kuukkii minua." No just. Tai: "Onko pappa vielä tipeä?" "Ei kai. Ei äiti tiennyt, että pappa on kipeänä ollutkaan." "Pappa ottaa läätteet puukista." "Joo, pappalla on sellaisia lääkkeitä, jotka pitää joka päivä ottaa." "Sit pappa ei enää oo tipeä, ja ne läätteet lensi hämähätin siimään." "Ai mihin?" "Hämähätin siimään lensi, pots vaan."
Tuossa pari päivää sitten kävimme taas mummulassa mummun syntymäpäiviä juhlistamassa ja pysähdyksen aikana päästiin taas käymään keskustelua. Sisu istuu takapenkillä ja Jasu nukkuu. Mies kipaisee asioilla, ja jään itse istumaan lasten kanssa autoon. Sisu katselee ohikulkevia ihmisiä, kysyy jonkun miehen mennessä ohi "oliko tuo minun istä?" "No, olikos se sinun iskä?" "Ei ollut. Minun istä nätyy tuolta ikkunasta." "No joo, niinpä näkyy, mikähän tässä mahtaa kestää?" Hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Sisu kiemurtaa urakalla turvaistuimessaan ja karjaisee täysin palkein "PASKAAA!" "Nyt suu poikki, tuollaisia ei puhuta!", kivahdan. "Joopas, puhutaan." "Eikä varmasti puhuta. Tuollaista ei saa koskaan sanoa, se on rumaa. Mistä olet tuon oppinut?" "Kaupasta." "En usko, mistä kaupasta muka. Kuulitko hoidossa vai jossain muualla?" "Hoidossa. Pinja sanoi niin." "En oikein usko sitäkään, kun ei Pinja taida oikein tuommoisia puhua." "Anja (=hoitotäti) sanoi." "No nyt en ainakaan usko. Jos menet Anjalla tuollaista puhumaan, ei Anja kohta enää ota sua ollenkaan sinne leikkimään. Onko selvä?" "Seevä on." Tämän jälkeen en ole kuullut sanaa, mutta pahaa pelkään, että unohduksen aalto ei vielä ole pyyhkinyt sitä aktiivikäytöstä. Pieni viaton poikani ei ole enää hetkeen ollut ihan pieni eikä viattomuuskaan näytä pitkään kestävän... Ehkä näille nauretaan vielä myöhemmin. Nyt on vain ollut vähän haikea olo, kun Jasu kasvaa kohisten ja Sisu on muiden vaikutukselle alttiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti