Aloitetaan tuttuun tapaan tarinointi taas Sisusta. Äidin pienestä pojasta kuoriutui lauantaina vähän isompi poika, kun käytiin ensimmäistä kertaa parturissa. Vauvakiharat lojuvat nyt jo varmaan parturiliikkeen takapihan roskiksessa ja meillä asustaa ihan oikea pieni poika. Pääsyy, miksi päätin Sisun saksille alistaa oli se, että korvien päällä olivat jo aikamoiset pappahapsut, jotka eivät äidin silmää miellyttäneet. Parturin mukaan tyyppi istui kuin vanha tekijä. Hyvin vakavasti Sisu suhtautui uuteen tilanteeseen, istui omalla korokkeellaan, essu sylissään ja luki Tieteen Kuvalehteä, jonka sivuja äiti käänteli. Hieman ennen työn valmistumista voi jo vähän iskeä silmääkiin leikkuupalvelun tarjoajalle ja heilutella peilin kautta.
Lauantaina päivitettiin myös äidin hiustyyli, ja hommattiin kotiin uusi mikro viikolla posahtaneen tilalle. Alkujaan olin ihan sitä mieltä, että kyseinen apparaatti on jos ei nyt ihan paholaisesta (toim.huom. viimeaikaiset yhteiskunnalliset keskustelut), niin vähintäänkin aivan turha. Mutta entisen mikron kanssa vietetyt yhdeksän kunnioitettavaa vuotta ovat johtaneet siihen, että olen oppinut suuresti arvostamaan kyseistä kapinetta ja loppuviikko ennen uuden kojeen saapumista oli takkuamista.
Iltapäivällä ehdittiin Sisun ollessa mummulassa hoidossa piipahtaa miehen kanssa sienimetsässäkin. Jos joskus olenkin ärsyyntynyt ukkokullasta (ja varmasti myös päinvastoin!) ja märehtinyt sitä, että Sisun myötä toisen huomioiminen on vähentynyt, totesin metsässä, että kyllä tuon miehen täytyy mua rakastaa. Me nimittäin emme olleet varautuneet metsään menoon, joten päälle piti haalia mitä mun vanhempien kotoa löytyi. Koska mies on isää paljon pidempi, ei toivoakaan, että appiukolta olisi saanut mitään järkevää lainaan. Siinä missä minä sain äidiltä ulkoilupuvun ja saappaat, mies joutui tyytymään kaapin perukoilta kaivettuun 80-luvun valkoisenkirjavaan Adidas-verkkatakkiin, appiukon iänikuisenvanhoihin saappaisiin ja komeuden kruunasi hirvestyskauden takia päälle vedetty huomioliivi, joka oli napamallia. Repesin aivan täysin, kun näin, mikä ilmestys minua metsässä seurasi (liivi meni jostain kumman syystä päälle vasta, kun oltiin jo puiden siimeksessä). Asia olisi ollut vielä ihan looginen, mikäli mies tykkäisi käydä sienessä, mutta kun ei. Ainoa syy, jonka vuoksi hän mukaan lähti oli se, ettei halunnut minun menevän yksin. Ja olihan meillä mukavaa rämpiä puskissa ja kierrellä kuusikossa, kun vielä saaliiksi saatiin kymmenisen litraa suppiloita, niin mieli oli valtavan hyvä.
Tässä muutaman päivän kuluessa Sisun sanavarasto vain jatkaa laajenemistaan. Uusia ovat esimerkiksi "oppa" (soppa), "auha" (kauha), "ennkki" (penkki). Oikeastaan lähes kaikki hänelle tärkeät sanat Sisu koittaa toistaa ja välillä esittää ihan omia kirjainyhdistelmiään vaikkapa kirjaa lukiessaan, aivan kuin testatakseen, tulikos tästä joku oikea sana. Toisinaan äidin ehdottamat sanat tyrmätään, kuten vaikkapa kastanja, jolle vain pudistetaan päätä. Toissailtana sana "kookospähkinä" sai reaktiokseen ylävartalon keinuttamisen puolelta toiselle - liekö yhdistänyt sen M.A.Nummisen biisiin tai johonkin ihan muuhun.
Meillä töissä sen sijaan ollaan uutta virittelemässä. On suunnitteilla rahoitushakua, artikkelia ja konferenssimatkoja. Ilmoittauduin harkinnan päätteeksi Montrealin konffaan maaliskuussa, ja nyt yritän vakuuttaa itseni siitä, että se oli hyvä idea, etten lopulta kärsi kovin pahoin jet lagista (San Franciscon matkalla luulin kuolevani siihen) ja että nämä kaksi miekkosta pärjäävät mainiosti kotona kaksistaan. Kummallista kyllä, en ole vielä kertaakaan ollut Sisusta yötä erossa, joskaan ajatus ei ainakaan juuri tällä hetkellä ahdista ihan mahdottomasti. Sen sijaan se vähän ahdistaa, että mun pitäisi alkaa perata väitöskirjaa. Siinä on vielä pari rakenteellista pulmaa, käsitteellisiä sitäkin enemmän ja lukematon määrä terminologista hienosäätöä ja pilkunviilausta. Ja nämä ovat vain mun omat bongatut puutteet, ohjaajan kommentteja odottelen kauhunsekaisin tuntein... (Samalla mieli kuitenkin pakkaa vaeltamaan tulevaan, ja suunnittelemaan karonkkaa ja pohtimaan aikaa, jolloin elämään - siis nimenomaan työelämään - taas mahtuu muutakin kuin väitöskirja.) Onko sellaista aikaa olemassakaan, ja kuinka kaukana se siintää, jää nähtäväksi. Mutta aivot siis askartelevat myös muissa kuin näissä taaperoarjen asioissa, ja ehkä siksi blogikin on välillä hiljaisempi. Vaikka päässä pyörii kaikenlaista ja elämä pitää sisällään valtavan määrän tunteiden ja tapahtumien kirjoa, tämä foorumi jää pääosin Sisuksi kutsutun tyypin haltuun, aina kasvavan jalan jälkien tallettamiseen ja arjen vanhemmuudesta tai vanhemmuuden arjesta iloitsemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti