Luovan tauon jälkeen alkoi taas eilen sormia syyhyttää. Arvoin vähän aikaa, josko paneutuisin väitöskirjaani vai ryhtyisinkö johonkin aivan muuhun. Jos viime viikolla eksyin rakenneongelmia ratkaisemaan suppilovahverometsään, saaliinani seitsemän litraa sieniä ja epäilys mesikämmenen jakamasta sieniapajasta, niin nyt suuntasin tarmoni toisenlaiseen näperrykseen ja kokonaisuuden hahmotteluun. Puuhastellessani jotain ihan muuta usein ajatus selkeytyy. Tuumasta toimeen siis, kankaat, tilkut, nauhat ja sakset esiin.
Työn aihe oli melkolailla selvillä. Musta Sisun neuvolakortin kannet ovat aina olleet absoluuttisen rumat Jenkki-mainoksineen ja MLL:n auttavine puhelinkuulokekorvaisine nallenpäineen ja koska Sisu oli ilmeisesti samaa mieltä kun repäisi sisätaskun rikki, piti tehdä uudet. Vihdoin löysin sopivan paikan Farbenmixin liekehtivä sydämiselle, rauhanmerkein, pääkalloin ja tähdin höystetylle Punk & Rock forever -nauhalle! Taustaa piristämään väkersin nahkaiset tähdet, joita korostamaan syntyivät ympyrät. Koska kansia oli niin hauska tehdä, tein toisetkin. Ajattelin ottaa ne itselleni käyttöön passia ja e-lippuja varten, koska matkustaessani minulla on tapana olla mahdottoman epäjärjestelmällinen ja tuuppia liput, passit ja maihinnousukortit eri taskuihin ja kaivaa niitä sitten vähintään kolmesta eri paikasta. Nytpä ne kulkevat kaikki samassa. Ihan yhtä katu-uskottavaa versiota en itselleni tehnyt - ei kai tuollaisen kanssa varustautuneena pääsisi edes nykypolitiikan mukaan koneeseen, jos oikein lakoniseksi heittäytyisin - vaan tein girlie girl -version, sydämiä, pitsiä ja mokkanahkaa ruutupohjalla.
Ja voilà:
Eestä ja takaa:
Sekä sisältä. Molemmissa vuorina ja taskumateriaalina sama ruutukuosi. Säilytystilana kaksi isompaa taskua ja kaksi pikkutaskua: kaikille tarvikkeille oma paikkansa. Nippua pitää kasassa tarrakiinnitys.
Ommeltiin Sisun kanssa yhdessäkin. Poika istui äidin sylissä, suristen kuin ompelukone ja painellen pakitusnappulaa. Vahingoiltakaan ei vältytty, sillä kerran pikkuinen peppu istahti jalkapolkimen päälle ja oli aiheuttaa äidille sydänkohtauksen aiheuttaen sen sijaan vain muutaman harhatikin ja toisen kerran pikku sormi eksyi paikkaan, jonne sen ei olisi pitänyt ja joutui puristuksiin. Onneksi selvittiin lähinnä henkisin vammoin, eivätkä nekään tainneet kovin pahat olla, kun vielä hinguttiin ompelua jatkamaan tämänkin jälkeen. Nyt pitäisi vain keksiä, voisiko näitä käyttää johonkin muuhun, kun mieli tekisi vieläkin neuloa ja pari ihanaista nauhaakin olisi varastoissa...
Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä tänään työjuttuja miettiessäni, tai siis töitä tehdessäni, hoksasin, että jouluhan on ihan kohta täällä, eikä Sisulla ole omaa itsetehtyä joulukalenteria. Tottahan sellainen on saatava! (Tässä vaiheessa tämä pakottava tarve on varmaankin enemmän äidin kuin pojan.) Kotimatkalla Tiimariin, mukaan kasa koristeita, rasioita ja liimaa. Junassa ajatus selkeytyi ja nyt on suunnittelun ja toteutuksen alla Martta Wendelin-Rudolf Koivu -sävytteinen joulunodotuskalenteri. Kun tuumin sisältöä, mies totesi sen olevan NIIN helppo: ksylitol-pastilleja. Sisun ykkösjuttu. Jos vielä sekaan parit ilmapallot (tosi jouluista), niin menestys on taattu. Tuumasta toimeen, tulokset saattavat joskus eksyä tännekin asti.
Sisu on viime aikoina ollut sydäntäpakottavan ihana tyyppi. (Ja joo, parina ohikiitävänä, mutta kiduttavan pitkältä vaikuttavana, hetkenä myös äärettömän raivostuttava esiuhman merkkejä osoittava pikkumonsteri.) Nyt hän on opetellut muiskauttelemaan suukkonsa. Ennen Sisun pusut olivat vain märkiä nuolaisuja, mutta nyt hän antaumuksella moiskaisee kuuluvasti edelleen kovin märän suukkonsa poskelle. Ja tätä voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään, kun sille päälle satutaan (sekä minä että Sisu). Uusia sanoja tulee ja menee; kaikki "osatut" eivät suinkaan esiinny jatkuvassa käytössä, vaan olen ollut havaitsevinani joidenkin sanojen katoamisen, kun jotain muuta on tullut aktiiviseen käyttöön. Jonkun aikaa poissaoltuaan nekin tulevat taas esiin, uusien sanojen kanssa ja jotain muuta unohtuu. Jotain tapahtuu siis aina.
Viikonloppuna Sisu nukkui (meni iltaunilleen) todella vastentahtoisesti. Kukuttiin liki tai jopa yli puolenyön muutamana iltana, eikä millään mentäisi nukkumaan. Hirveä meno ja meinkinki, touhu ja pelmuaminen, eikä unesta tietoakaan. Sitten, kun äidin oli pakko päästä nukkumaan, tuli Sisu viereen, kiipesi puolenkymmentä kertaa sängystä alas ja taas takaisin sänkyyn ja nukahti lopulta mun vatsani päälle poikittain poski ihoa vasten. Mikään muu asento ei unta tuonut tai sen jatkumista ensimmäiseen tuntiin (tai uudelleen nukahtamista) taannut, joten omat unet jäivätkin sitten melko vähäisiksi ajoittain. Yön pitkinä ja pimeinä tunteina ainoa ajatus, joka ehkä vähän toi lohtua, oli se, ettei sama meno jatku loputtomiin. Joskus äidin iholle ja läheisyyteen kaipuu saa toisen kohteen. Ja epäilemättä äidin mielestä tämä kaikki siihen johtava kehitys tapahtuu liian tai ainakin hyvin nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti