Melkein on kummallinen termi. Se voi olla sekä hyvä (lupauksenomainen) tai huono (jonkun puuttuminen). Tänään Sisu oppi melkein ryömimään eteenpäin. Oikeasti hän muutaman kerran ymmärsi vetää itseään keittiön lattialla kohti äidin jalkoja, mutta siirtyi sitten tutumpaan tekniikkaan työntäen itseään taaksepäin. Melkein hän jo hoksasi, että eteenpäinkin pääsee. Lattialla pyöriessään hän myös melkein veti koiraa karvoista, mutta onneksi jälkimmäinen ymmärsi siirtyä ajoissa pois pienen käden ulottuvilta. Kai meillä melkein jo kontataankin: eestaas heiluminen on muuttunut hienoisesta keinuttelusta armottomaksi nytkymiseksi, jossa jossain vaiheessa pettävät jalat tai kädet. Tai sitten jaloilla ponnistetaan sammakkoloikka eteenpäin. Melkein siis liikutaan isojen vauvojen tavalla.
Omassa olemisessani melkein taas pikemminkin ilmenee puutteena. Toisaalta olen melkein iloinen, että kohta menen töihin. Toisaalta taas ajattelen olevani melkein onnellinen sen suhteen mitä työkseni teen. Melkein. Ennen Sisua absoluuttisesti rakastin sitä mitä tein. Miten ihana työ, jossa on akateeminen vapaus, työnkuva ja -tehtävät vapaasti sumplittavissa, matkustelua sekä inspiroivaa ajatustenvaihtoa. Voin vieläkin ajatella suhtautuvani työhöni niin, melkein. Ehkä tämä on jokin vaihe, joka tasaantuu, kun pääsen takaisin työrytmiin tai sitten pitäisi alkaa harkita tarkasti sitä, mitä aikoo tehdä. Periaatteessa olen kai melkein valmis tohtori. (Tämä melkein on aika väljä.) Mutta samalla melkein toivon, että väitöskirjani ja parin vuoden post doc -kauden, jotta saisin toteuttaa suunnitteilla olevan tutkimukseni, jälkeen minua kohtaisi työttömyys. Silloin hyödyntäisin ehdottomasti, jos te-toimiston kaikkivoipa virkailija niin soisi, oikeuteni opiskella ansiosidonnaisella. Alakin olisi jo valittu, koulutusmahdollisuudet sekä aika tarkistettu. Työnkuvaan olen perehtynyt, samoin työtilaisuuksiin. Luulen, että voisin olla hyvinkin onnellinen myös tuossa työssä. Silloin menettäisin akateemisen vapauteni, mutta toisaalta saisin työajat, lomat, konkreettista muita hyödyttävää tekemistä (sillä, let's face it, ei minusta ole tutkija-aktivistiksi barrikadeille). Silloin minun ei tarvitsisi huolehtia siitä, että aika ajaa työni ohitse ja putoan verkostojen ulkopuolelle ollessani poissa töistä. Voisin olla hoitovapaalla tai vuorotteluvapaalla ja palata sitten rauhassa töihin, kun aika olisi sille otollinen. Tuskin sekään homma mikään onnela olisi, vailla mitään puutteita tai ongelmia. En vain ole enää varma, etteivätkö puutteet nykyisessä työssäni olisi suurempia. Olen melkein varma, että jossain vaiheessa tämän toteutan. Tai sitten en.
Tällä välin, kun tässä pohdin omiani, siirtyi Sisu melkein-vaiheesta seuraavaan: hän ryömii kiivaasti lelunsa perässä pitkin lattiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti