Meillä on tapahtunut edistysaskelia. Me vanhemmat nimittäin olemme oppineet jotain ja päässeet ehkä taas vähän tehtäviemme tasalle. Taitaa olla ylipäänsäkin niin, että ainakin meidän lapsiperheessä arjen sujumattomuus ja kuormittavuus on pääosin kiinni siitä, että me miehen kanssa teemme asioista liian vaikeita tai aliarvioimme lapsemme kyvyt omaksua uusia rutiineja tai ehkä vielä pahempaa: hänen kypsyytensä. Liian usein huomaan tietyissä asioissa pitäväni Sisua vielä pienenä vauvana, jota pitää hoivata ja hyysätä. (No joo, tyyppi on vasta vuoden, mutta ehkä joku ymmärtää, mitä tarkoitan, hän ei ole enää muutaman viikon ikäinen pötikkä, joka löytyy samasta paikasta avuttomana möllöttämästä, kun hänet siihen jättää.) Päivisin ilolla seuraan Sisun puuhia ja annan hänen touhuta melko vapaasti, kunhan tietyt rajat - kuten kiellot takan tuhkaluukun availusta ja tuhkan levityksestä, koirien puruluiden imeskelystä tai hänelle itselleen oikeasti vaarallisten asioiden tekemisestä - pysyvät. (Mikä juttu se sellainen muuten on, ettei lasta saa kieltää ollenkaan? Luin tästä joku päivä, ja hämmästyin kovasti. Meillä kielletään välillä ihan ehdottomasti ja tiukastikin. Toki useimmiten yritetään tarjota jotain sallittua sijaistoimintoa, mutta toisinaan on vain uskottava kieltoa, jos tilanne niin vaatii. Ollaan varmaan aiheutettu tälläkin joku emotionaalisen aivopuoliskon parantumaton vamma, jota aikuisena Sisu saa tilittää psykoterapiassa...)
Mutta palataanpas asiaan: me opimme miehen kanssa, että Sisu osaa nukahtaa itsekseen. Iltarutiinit alkoivat paisua käsittämättömyyksiin viime aikoina. Piti kantaa, taputtaa, teputtaa, hyssyttää, laulaa, silittää, laittaa tuttia ja aloittaa kaikki alusta, jotta tyypin sai nukkumaan, jos teki jotain liian vähän tai liikaa tai mitä lie, Sisu heräsi nukuttuaan ensin tunteroisen illalla. Sitten valvottiin. Toissailtana totesin, että nyt riitti. Olimme tehneet nukuttamisesta jo riittävän vaikeaa, joten voisihan siitä yrittää tehdä helppoakin. Ensimmäisenä iltana kesti kaksi tuntia, että Sisu nukahti itsekseen sänkyynsä. Kippasin nurin, laitoin tutin, jos kovasti itketti. Muuten annoin suhata ympäri sänkyään ja painia lelujen kanssa. Mutta niin vain hän nukahti, juuri kun aloin lähestyä oman hermoromahdukseni rajaa. Eilen päivällä meni vajaa tunti. Illalla reilu puoli tuntia. Äsken enää 20 min, eikä itkua juuri enää tule missään vaiheessa. Kippauksiakin oli vain muutama. Ja, mikä parasta, viime yönä Sisu ei herännyt yhtä ainutta kertaa!!! (Villiä tuuletusta ja riemunkiljahduksia!) Tämä oli ensimmäinen yö, ettei hän havahtunut ollenkaan ja nukkui koko yön omassa pinniksessään: puoli yhdestätoista puoli kahdeksaan. Samalla kun olen valtavan helpottunut ja onnellinen näistä edistysaskelista, olen - idioottimaista kyllä - haikea, kun poikamme "osaa" jo näin paljon, eikä enää ole se avuton pieni käärö, joka vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Eli: vauva-aika oli ihanaa, onneksi se on jo takana, mutta toivottavasti meillä vielä joskus saadaan nauttia pienenkin vauvan läsnäolosta isomman Sisun kera.
4 kommenttia:
Meillä on vähän samaa ajatusta. Turussa nukkuminen onnistuu ihan mukavasti omaan sänkyyn ja ilman kummempaa nukutusta, joten miksei se onnistuisi kotonakin. Laitoin tänään pinniksen valmiiksi ja vauvelin sinne nukkumaan päikkäreitä. Muutaman kerran olen käynyt katsomassa, kun huutelu on alkanut, mutta muuten se on ollut siellä ihan iloisesti sirkuttaen.
Tosin unta ei ole tullut ja yritystä on takana jo 1,5h, joten pitäisiköhän hakea vauva jo pois. Päikkärit se kyllä tarvitsisi, mutta kun se pääsi autossa nukahtamaan sellaiseksi vajaaksi puoleksi tunniksi, niin nyt näille toisille päikkäreille nukahtaminen ottaa koville...
Siis mä en tajua. En millään. Anelma, mä luin sun kommentin, yritin julkaista sen ja jatkaa keskustelua. Kommentti ilmoitetaan julkaistuksi, muttei se tule minnekään. ???
Ehkä mä alitajuisesti suivaannuin niin siitä, että teilläkin tahitaan nukkumisen kanssa ja kun joskus taaperoelämä on niin kovin - hmm- työllistävää. Joskus tällainen laiska ihminen haluaisi vain päästä helpolla...
Tosin me ollaan nyt edistytty niin, ettei Sisua tarvitse kippailla sänkyyn, vaan hän laskeuttuu itse nukkumaan. Aikaakaan ei kulu yli puolta tuntia, joten vaikka siinä makuuhuoneessa pitää itse olla läsnä, niin onhan tämä huima helpotus viikon takaiseen.
Jaaha, no siinähän se sun kommentti näytti nyt sitten nököttävän. Ihan omalla paikallaan, juuri niin kuin pitikin. Tosiaankaan en tajua...
Joskus ne kommentit vain häviää hetkeksi, mutta kyllä ne sitten ajan kanssa vähitellen tulevat taas näkysälle.
Nyt on taas yritystä päikkäreille nukahtamisesta. Nostin vauvan sänkyyn ja aika huudon sai aikaiseksi. Kun mä sitten vain toivotin hyvät päikkärit ja vilkutin lähtiessäni, niin ihan tyytyväiseltä se näytti. Nyt on hiljaista, mutta tuskin vielä nukkuu. Pitänee käydä piakkoin tsekkaamassa tilanne.
Lähetä kommentti