Tasan vuosi on siitä, kun lähdimme miehen kanssa kohti sairaalaa tietäen, että palaajia olisi kolme. Minulla oli jano ja nälkä, kun ennen leikkausta ei saanut syödä tai juoda. Jännitti kamalasti, mutta olin kuitenkin nukkunut kohtuullisesti. Istuimme odotustilassa, kunnes kätilö vei meidät huoneeseen ja minua alettiin valmistella sektioon. Jännitti niin, että vapisin. Leikkaussalissa olin jo varma, että tipahdan pöydältä ja hoitaja piti kiinni jaloistani, jotta spinaali saatiin laitettua. Leikkaava lääkäri oli onneksi se sama gynekologi, joka oli tehnyt synnytystapa-arvion, todennut lapsiveden määrän liian vähäiseksi, veriryhmäni (ironista kyllä, myös tältä osin olen negatiivinen...) ulkokäännöstä suosimattomaksi ja toisaalta ensisynnyttäjälle ei suositellut perätilaa normisynnytettäväksi. Ilmeisesti paniikin asteeni oli sitä luokkaa, että hän ei kertonut leikkauksen alkaneen, vaan jonkin ajan kuluttua totesi ensimmäisen viillon olevan tehty. Sisu syntyi 10.15. Ihana pieni, kaiken öllön peitossa oleva poika, joka tervehti äitiään pissaamalla tyynylleni, kun häntä minulle näytettiin. Onneksi sain synnyttää paikassa, joka puhuu varhaisen vuorovaikutuksen puolesta, joten Sisu pääsi miehen kanssa luokseni jo heräämöön. Ja siitä se sitten alkoi - yhteinen elämä, uutena perheenä.
Olin jotenkin ajatellut, että lapsi ei tunnu heti omalta. Sisu kyllä tuntui. Hänen liikkeensäkin olivat tutut ja katsellessani häntä sängyssään, sanoin miehelle. että noin hän liikkui vatsan toisellakin puolella. Sisu nimittäin oli ihan koko raskausajan valtava vipeltäjä, ja kun tila alkoi loppuaikana käydä vähiin, mutta into liikkua vain kasvoi, katseltiin maha-asukin möyhäämistä usein järkyttyneen huvittuneina. Kuusi päivää sairaalassa kolmisin pötköteltyämme, pääsimme vihdoin kotiin: Sisu kyllä voi koko ajan hienosti, mutta äiti tarvitsi vähän aikaa päästäkseen jaloilleen, kun kaksi ensimmäistä yritystä päättyivät nopeasti vaakatasoon. (Mistä muistui taas mieleeni, että pitäisi oikeasti mennä itsekin luovuttamaan verta. Hyvän pitäisi antaa kiertää.)
Palataanpas asiaan kuitenkin. Tänään tuli siis täyttyneeksi ensimmäinen vuosi elämää Sisun kanssa. On ollut vallan mahdottoman hieno, nopea ja suurten tunteiden täyttämä vuosi. Syntymäpäiväänsä Sisu halusi juhlistaa pitkän kaavan mukaan, kun heräsi ennen seitsemää. Tästä tuli siten kolmien päivätorkkujen päivä, mihin kyllä saattoi vaikuttaa se, että hän kärsii vuotavasta nenästä. Täysimittaiseksi nuhaksi en tätä ihan vielä kutsuisi, mutta vähän tuntuu syövän pikku-ukon voimia yhdistettynä tietysti vielä hellekeleihin. Aamulla avattiin heti lahja - Jukka-tuotteen palikkalaatikko - leikittiin sillä ja höpsöteltiin muuten. Tein kuitenkin ihan täysimittaisen työpäivän, ja Sisu vietti laatuaikaa isänsä kanssa. Illalla leivottiin kaikin, kun Sisu sai omat siivilät, vispilät ja mittakupit lattialle. Tuotoksia myös maisteltiin yhdessä, ja innostuipa mies ottamaan kuvatkin tekeleistä. Laitan ne blogin piristykseksi joku kerta.
Nyt nappula on vetänyt sikeitä melkein pari tuntia, vaikka nukkumaanmeno vähän venyikin päiväunien takia. Huomenna tulevat vieraisille mummu ja pappa sekä isomummu miehensä kanssa. Varsinaiset kekkerit järjestetään lauantaina, ja silloin on luvassa paljon väkeä. Jaettiin sentään tulijat kahteen rykelmään, jottei ole kerralla kymmentä lasta juoksemassa. Ja, kontrollifriikki kun olen, päätin päästää itseni helpommalla ja kestitä ulkona. Astiasto on kaunis ja pahvinen, liinat kertakäyttöiset ja ruoka panostaa enemmän makuun kuin näköön. Kerran näinkin. Ilmapalloja olisi tarkoitus puhkua ja puhaltaa valtava määrä, laittaa allas lapsille ulos, riippukeinu, taviskeinut sekä narutikkaat on viritelty jo valmiiksi ja frisbee pitää kaivaa varastosta pölyttymästä. Eiköhän sillä arsenaalilla yhdet kestit saada kunnialla läpi, ja mikä hauskinta, ehkä itselläkin on aikaa nauttia olosta, elämästä ja hyvästä seurasta, eikä huhkia keittiössä ja varotella lapsia rikkomasta astioita ulkona. Näin, kun huomenna itsekin astun uudelle vuosikymmenelle, huomaan entistä useammin olevani mukavuudenhaluinen...
Tässä joku päivä laitan vaihteeksi päivityksen meidän päivärytmistä, mutta mennee ensi viikkoon, kun saadaan joku rytmi Sisullekin juhlien jälkeen palautettua. Niin, ja tietty kuvat kaikista leipomuksista! Sitä ennen: ihanaa, kun on kesä ja meillä juhlitaan!!!
2 kommenttia:
Onnittelut sekä pojalle että äidille!
Kiitoskiitos! Tänään kyllä miehelle ihmettelin, että miksi ikääntymisen pitäisi olla onneksi... Ehkä tuossa Sisun iässä vielä voi onnitella erinäisistäkin merkkipaaluista, mutta että vielä ihan aikuisenakin. Vai onko se ikäänkuin toivotus, että seuraava vuosi olisi onnellinen?
No, oli miten oli: onnellisia meillä ollaan. Tänään ollaan syöty mansikoita, leivottu, puhallettu kauhea kasa ilmapalloja lauantain juhliin, seurusteltu vieraiden kanssa ja syöty "kakkua" ja muita herkkuja sekä ihan selvästi kuultu, miten Sisu monenmonta kertaa on suhissut "iss-shi", mikä siis isää tarkoittaa. Äitiä on tullut jo useamman viikon erinäisillä tavoilla. Ja voi mikä riemu pienellä oli, kun solmittiin ilmapalloja naruun ja äidin pitäessä toisesta päästä Sisu nyki toisesta. Tätä ihanuutta piti nauraa, kihertää, kikattaa ja kiljahdella. Pieni käsi vatkasi kauhealla vauhdilla, joka aina vain kiihtyi, kun hän sai koko pallojonon omiin kätösiinsä. Pallot pompsahtelivat otsaan, tukka harotti joka ilmansuuntaan ja tyyppi istui lattialla ja nauroi nauramistaan. Äitin paras lahja. (Niin, ja Sisulle mummu ja pappa toivat ison peltisen ja punaisen poljettavan paloauton. Se oli hieno. Ja äiti sai mieheltä Tori Amoksen uusimman, jotta pääse virittymään keikkatunnelmaan - Pori Jazzeille siis mennään!) Eli: onnessamme ollaan, niin että olo on kupliva jopa ilman kuohuvaa! :)
Lähetä kommentti