kaksintaisteluun, tuli varmaan Sisu tänään tokaisseeksi pyykkipojalle. Häviäjästä ei epäilystäkään: jälkimmäinen poika ihmispojan sormeen kiinni ja toisella päällä naarmu poskeen. Hirveä parku pääsi ilmoille ja muistoksi jäi verinen kraapale. Äitiä ja pappaa nauratti, mutta mummun mielestä tilanteessa ei ollut mitään hauskaa.
Viime päivien myötä olemme saaneet jättää hyvästit askelten laskemiselle, sillä nyttemmin Sisu on vakiinnuttanut kävelemisen pääasialliseksi etenemistavakseen. Köpöttää pitäisi aina, mutta ulkona se ei vielä ihan luonnistu, mikä sekin harmittaa ukkelia. Puhetta suolletaan taukoamatta (paitsi oudoissa paikoissa sensuuri vähän iskee päälle): ken-n-gä on kiva sana ja tänään suhistiin shi (kun isi näkyi ulkona). Kaikki on myöskin "pam", "tam" tai "tän-dä". Paitsi "äittä", joka osuu muutaman muun (ks. yllä) sanan kanssa aika kivasti kohdalleen.
Ilmeisesti meitä muuten ei myöskään lue kukaan, tai sitten vain ihmisillä ei ole mielipiteitä lasten päivähoidosta. (Oho!) Mutta toisaalta itsellehän näitä muistoksi raapustan, kun vauvakirjaa olen vähän laiska ollut täyttämään... No, Sisun päivähoidon kannalta asia meni aivan loistavasti: saimme toisen tädin, kun soitin päivähoidon ohjaajalle ja napisin siitä, miten kurja näin pientä on viedä heti aluksi varahoitoon. Kyselin kunnan muut hoitajat, vaikka vähän kauempana asuisivatkin ja otin selvää yksityisistä. Ennen kuin ehdin yksityisiin olla yhteydessä, sain päätöksen kotiin: Sisulle osoitettiin paikka toisella kylän perhepäivähoitajalla, joka aloittaa työt elokuun alusta. Hän kylläkin on ainoa poika, mutta sekös ei äitiä haittaa ensinkään. Poikajutut tullevat tutuksi muutenkin, kun lähipiirin ja naapuruston lapset ovat pääosin tätä vilkkusilmäistä sukupuolta. Olin tästä kyseisestä hoitotädistä kuullut kovasti paljon hyvää, eikä koko perheen voimin suoritettu tarkastus/tutustumiskäynti paikanpäällä tuottanut pettymystä. Ihan mieletön täti! Naapuri kuvaa rouvaa pubiruusun näköiseksi, mutta voi miten reipas, puhelias ja iloinen ihminen meitä oli vastassa! Vuorovaikutus lasten kanssa oli myös todella luontevaa, ja totesi hoitaja, että täällä lapsista tulee ihan kuin hänen lapsiaan - välillä kuulemma eivät edes muista lähteä kotiin, vaan ovat joskus jopa yötäkin ja viikonloppuja ihan muuten vaan hänen luonaan. Ihan kuin mummolaan veisi pienen päiväksi. Sisun päivärytmiä ei kuulemma tarvitse mitenkään hoidon alkamisen takia muuttaa, hän kyllä saa laumansa toimimaan - nukkuipa Sisu sitten mihin aikaan tahansa, ulkona tai sisällä. Kun meidän pikkumies vielä leikki iloissaan leikkihuoneen lattialla, istua nökötti pitkään tädin sylissä ja touhusi omiaan pitkin poikin, huojentui äidin sydän valtavasti. Nyt voin mennä hyvillä mielin töihin, kun tiedän, että Sisusta pidetään huolta ja hänellä on mukava ympäristö. Itku varmaan tulee ensimmäisinä päivinä, kun hänet sinne pitää jättää, muttei siksi, että huolehtisin lapsen pärjäämisestä. Ehkä pikemminkin olen haluton jättämään hyvästit pikkuvauva-ajalle ja ajattelemaan Sisua jo äidistä erillisenä yksilönä... Niisk ja nyyh. Mutta samallahan kasvu on toki myös ihanaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti