maanantai 7. kesäkuuta 2010

11 kk ja tarmoa täynnä

No niin. Sitten niitä lupaamiani muita kehitysaskelia ja arjen älynväläyksiä, joita viime kuukausi on pitänyt sisällään. Unohtamatta kompastuskiviä ja hypetystä siitä, miten ihanaa Sisun kanssa on olla ja seurata hänen puuhiaan. 

Sisusta on sukeutunut supliikkimies. Hän on aina höpöttämässä jotain, milloin kuiskaamalla, milloin ylittäen varmasti kovan melun desibelirajat. Usein hän leikkii itsekseen ja höpisee tohkeissaan omiaan. Tai sitten hän osoittelee asioita, sanoo "tä", "anna" tai jotain muuta yhtä älykästä ja kuuntelee tarkasti, kun kerron hänelle, mikä milloinkin on kyseessä. Koira, lamppu, kukka, kirja, kenkä tai mikä vain. Sanoja ei sinällään vielä tule, mutta kovasti on yritystä kommunikoida. 

Mahdottoman paljon tuo ukko tuntuu ymmärtävän. Enemmän kuin ehkä itse tajuankaan. Joku päivä juttelin syödessämme, että "mahtoiko iskä tulla kotiin, autolla pihaan", jolloin Sisu alkoi tapittaa keittiön ikkunasta ulos. Kun autossa hänelle sanoo, "katsos ulos, näkyykö puita" tai kotona kehottaa katsomaan pihalle, niin poika tekee työtä käskettyä. Lamppua osoitetaan pyynnöstä, koiraa etsitään katseella, kun äiti kyselee sen perään. Eilen kehotin pientä taputtamaan, niin eikös sekin tehty heti pyynnöstä. 

Tänään nauroin katketakseni aamupuuron yhteydessä aivoituksiaan. Pöydälle tipahti tippa puuroa. Ennen kuin ennätin pyyhkäistä sen pois, yritti Sisu kalastaa sitä pinsettiotteeseensa (joka muuten on jo hyvin hanskassa jo ihan pientenkin rippusten osalta) vei sitten käden sivulleen ja yritti karistaa moista roskaa lattialle. Kun kerrasta ei onnistunut, yritettiin toinen ja kolmaskin kerta, kunnes viimein tahmainen kikkare saatiin lattialle. Ruokaa menee edelleen hyvin, joskin vähän joudutaan käyttämään verbaaliakrobatiaa sen alassaamiseen. Sisulle pitää koko ajan jutella ympärillä olevista asioista, kysellä tai antaa hänen käteensä jotain, jottei korkkiruuvi pyöri ja hermostu ruokailun kuluessa. Tuntuu paikallaan istuminen olevan ylimaallisen vaikeaa. Sylissäkään ei pitkiä aikoja enää nyhjätä, vaan tutkimaan mielii mies. Joskus äiti tai isä kuitenkin pahoittaa Sisun mielen, kun lattiaharja, harava tai muu vekotin otetaan pois ja pitäisi jättää leikki kesken. Siitä seuraa venkoilua, kitinää tai suoranainen huuto. Tänään haravan takavarikointi ja syliinnosto - kun en arvannut Sisua yksin jättää istumaan etupihalle miehen kaivatessa mielipidettäni pihapolun kiveyksen suhteen - sai aikaan sen verran melua, että naapurista kuului "auvva" ja hetken kuluttua pihaan piipahti vierailulle naapurinäiti oman pojannassikkansa kera. 

Sisu on muutenkin mitä mainioin vekara. Olen viime aikoina alkanut nauttia hänen seurastaan entistäkin enemmän. Myös perheen kesken on valtavan ihanaa puuhastella kaikenlaista tai olla vain kolmisin kotosalla. Jotenkin olen paljon rennompi, enkä enää stressaa esimerkiksi Sisun mahdollisesta sairastelusta niin paljon kuin alkuun - silloin pelkäsin yli kaiken tukehtumista tai muuta hengitysvaikeutta. Mutta on meidän arjessa kompastuskiviäkin. Viime päivinä nukkuminen, olivatpa kyseessä päivä- tai yöunet, on aiheuttanut harmaita hiuksia itse kullekin. Käytännössä olemme joutuneet nukuttamaan Sisun syliin siirtäen hänet sänkyynsä juuri unen partaalla. Eilen päiväunille saaminen kesti tunnin. Tänään laitoin hänet taas nukkumaan kahdet unet, yrittäen nukuttaa häntä sisälle omaan sänkyynsä, ja molemmilla kerroilla taistelimme tunnin. Kyse ei ole siitä, etteikö hän olisi väsynyt, mutta hän kampeaa seisomaan ja kiljuu. Nostan syliin ja hyssytän, hän melkein nukahtaa, lasken sänkyyn: ylös ja kiljuntaa. Yritin olla nostamatta, toistaa "nyt nukutaan", jättää yksin, antaa huutaakin hetken (pari minuuttia) odottaen, josko huuto loppuu. Ei tepsi, ei. Jos häntä ei rauhoittele sylissä (tassuttelu on ihan tyhjän kanssa), seurauksena on niin kierroksilla käyvä ipana, että nyyhkyttää haukkoen henkeään ja vaatii todella pitkän ajan rauhoittuakseen sille tasolle, että nukkuminen ylipäänsä on mahdollista. Keskustelimme miehen kanssa, ja ajattelimme nyt antaa kotvan kulua, jos aika hoitaisi tehtävänsä ja helpottaisi nukahtamaan opettelua hoitoa ajatellen. 

Äskeisestä kuitenkin syntyy vähän turhan negatiivinen kuva: viime viikolla päätin lopettaa päiväimetykset, kun tuskastuin yöheräilyihin ja -syönteihin. Kuulostanee oudolta, mutta sillä väsymyksen tilalla en jaksanut alkaa tahia öitä, vaan ajattelin, että jos yöllä syödään, niin sitten ei syödä päivällä. Silloin äidilläkin on sen verran tajunnantaso kohollaan, että jaksaa taistella. Täytin pari päivää ohjelmalla, ettei tisu muistuisi niin Sisun mieleen, ja kas, niin jäivät päiväsyömingit historiaan. Muutaman päivän jälkeen - ja yöunien parannuttua mukavasti - jäivät myös yösyötöt pois. Mitä luksusta! Yöt menevät siis entiseen verrattuna älyttömän ihanasti, Sisu herää kyllä pari kertaa, mutta nukahtaa samoin tein, kun häntä silittää tai tuuppaa tutin suuhun. (Tutti siis kelpaa nyt, kun tissiä ei saa.) Aamulla meillä imetetään, kun Sisu herää ja sitten jatketaan vielä tunti-pari unia. Viikonloppuna, kun oltiin mummulassa kylässä, Sisu heräsi yöllä vain kerran. En muista, milloin olisin nukkunut itse niin hyvin ja pitkään yhtäjaksoisesti! Tällöinkin Sisu kyllä nukahti pappan syliin, kun pappa keinutuolissa Sisulle lauleskeli, jotta äiti ja iskä saivat iltapalansa syötyä. Edistysaskelista merkittävin, koko perheen hyvinvointia ajatellen, on siis ehdottomasti imetyksen rajoittuminen vain aamuun ja iltaan ja sitä myöden öiden huima eheytyminen. Sisun saa - kun hänet saa vain nukkumaan - useimmiten hyvin helposti myös nyttemmin rauhoiteltua yöllä sänkyynsä, joten me miehen kanssa olemme saaneet vallattua oman sänkymme takaisin. Aamulla kyllä otamme Sisun väliimme edelleen muutamaksi tunniksi nukkumaan.

Tänään käytin muuten aikaani päivähoitokuvioiden selvittelyyn. Ilmaisin vastaavalle ohjaajalle tyytymättömyyttäni viedä pieni lapsi väliaikaishoitoon heti hoitorupeaman aluksi ja sitten siirtäväni pienen toisaalle, juuri kun hän olisi edelliseen paikkaan tottunut. Ohjaaja sympatiseerasi huoltani ja totesi tilanteen olevan kieltämättä hankala, mutta hoitopaikat ovat kuulemma kiven alla. Kyselin vaihtoehtoisia paikkoja, vaikka matka kasvaisikin suuremmaksi ja selvittelin yksityiselle perhepäivähoitajalle viemisen mahdollisuutta. Katsotaan, miten käy - aika näyttäköön senkin.

Ei kommentteja: